VIRAN-MÄÄRÄYS.
— Nyt on ukko hakenut ja saanutkin postinhoitajanviran, — sanoi kenraali Jakobsstege protegé'ellensä. — Siinä oli kovat käsissä, sillä oli suuri joukko kynäsoturia postitoimistossa, jotka hakivat, ja etenkin oli vanha, ansiokas postimestari, joka oli uskottava asia; mutta, kuinka asia mulkattiin, niin pääsimme me ukko Tallinder'istä, ja nyt saa hän hoitaa Nuckköping'in postia ja istua luukun ääressä kunnia-merkkinensä. Nyt tulee teidän hakea hänen virkansa.
Berndtsson haki, ja pari kuukautta sen jälkeen saattoi hän kiittää kenraalia virasta, jonka hän oli kuitenkin hyvillä perustuksilla saanut ja ilman mitään nureksimista rykymentissä.
— Mutta nyt, — mutisi Berndtsson itseksensä, — on minulla hyvä virka; nyt saatan minä todellakin, jos tahdon, naida jonkun köyhän tytön.
Nyt tuli se hänelle mahdolliseksi — sittenkuin hänen tarkoituksensa tulevaisuuden varaksi olivat karttuneet — ottaa selvä, missä Emili oli piiloitettuna.
Vanhalta Marialta kysyttiin siis eräänä päivänä varovasti ja hän antoi sen vastauksen, että akan tupa oli kaukana, kaukana ulkopuolella Roslagin tullia. Tietä sinne ei hän niin varmaan saattanut sanoa, koska ei hän ollut huomannut sitä, kun hän meni nuoruuden-ystävänsä seurassa; mutta se kävi, ellei hän erehtynyt, ensin oikeaksi ja sitten, ell'ei hän muista väärin, vasemmalle, eli ehkäpä vähän oikeallekin; mutta sitten meni se varmaan vasemmalle ja niin taasen vasemmalle vähäinen tie, ja niin tultiin suurelle tielle, jota mentiin vähän matkaa eteenpäin, ja niin meni se "vissisti" taasen vasemmalle; mutta ehkä — sitä ei hän niin varmaan muistanut — oikealle, suoraan metsän kautta; ja niin edespäin.
Luutnantti sai nimittäin erään niitä topografillisia selityksiä, jotka ovat niin auttamattomasti valaisevat, joll'ei nimittäin niitä koskaan tarvitse seurata. Nyt taasen oli tuo epäiltävä asia. Notarius oli peloillansa "kanasestansa", kuni jalokivestä, ja pelkäsi ryöväriä jokaisessa ihmisessä, joka kysyi tietä. Tarkoitustansa ei Berndtsson tahtonut mainita; sillä ehk'ei tyttö huolisi hänestä, ja selviä rukkasia, jolleipä häntä muut kuin notarius, olisi nähnytkään, ei hän tahtonut saada. Ei muuta jäänyt jälelle kuin että hän itse etsisi, ja hän alkoi siis vakoilla seutua Roslag tallin ulkopuolella.
Hän käveli usein tuon pitkän matkan sinnepäin; mutta kuinka hän menikin oikealle ja vasemmalle, ei hän ollut tilaisuudessa löytää sen näköistä mökkiä, kuin vanha Maria oli hänelle sanonut. Hänen tutkimisensa olivat siis vallan turhat, ja notarius, jonka hän silloin tällöin tapasi, ei näkynyt millään tavalla pakoittamattomana puhua, missä hänellä oli "kanasensa". Hän vaan kertoi, että hänen on täytynyt viedä sinne kirjoja, sillä hän tahtoi toisinaan lukea, ja miten oli, pujahti sekin ilmi, että hän (notarius) ja Emili usein puhuivat luutnantista, ja vihdoin, että notarius oli puhunut, mitä koko maailma tiesi, eli että ystävä oli kihloissa.
— Oletteko te raivossa, notarius?
— Minäkö? En suinkaan; mutta äiti on sanonut…
— Siinä on äitillä väärin; minä en ole kihloissa, kuuletteko te! Minä en ole sidottu, enkä minä ai'okaan koskaan edes kosia mamselli Anton'ia.
— Hm, ja äiti sanoi noin varmaan…
— Kyllä mahdollista, mutta erehdys on se.
— Ja hän oli saanut sen tietää mamselli Bleklöf'iltä.
— Mahdollista kyllä, mutta niin se ei kuitenkaan ole, ja minä velvoitan teidät, notarius, omantuntonne kautta, sanomaan Emilille, ett^en minä ole kihloissa, enkä aiokaan mennä kihloihin mamselli Anton'in kanssa.
— Niin, siiloin hän varmaan tulee iloiseksi.
— Tuleeko hän?
— Kyllä, sillä hän tuli vähäisen mielipahoillensa, kuin minä kerroin, että … mutta sitten hän tuli taasen iloiseksi, laulut saatuansa.
— Rakas notarius, antakaa minun tavata hänet; missä hän asuu?
— Hm, kah vaan? Onko luutnanttikin kevytmielinen olento?
— En, mutta minä tahdon tavata hänet.
— Ja senkö minä toimisin? En, hyvät ystävät olemme, mutta minä piilotan aarrettani… Hä, hä, jos äiti … menisi Jumalan luo, niin … hä hä; ei minä piilotan ruusuani. Hänen ei tarvitse enään karata jonkun herran takia.
— Luuletteko te, että hän pakenisi minua?
— Aivan varmaan, hän pelkää niin herroja, että hän karkaa maailman loppuun, päästäksensä niitä näkemästä … niin, sen hän tekee.
— Oi todellakin? Sitä en minä tahdo uskoa.
— Ah, hän ei luota niihin laisinkaan, ja niin sanon minäkin: Älä koskaan usko miestä; niillä on kaikilla pirun juonet.
— Mutta te olette itsekin mies, herra notarius, — sanoi Berndtsson, joka ei saattanut olla itsekään nauramatta tätä muistutustansa.
— Minä? Vai niin; mutta kas, minä olen naimisissa äitin kanssa ja se muuttaa asian. Muuten niin olin minäkin pieni veitikka nuoruudessani, oikea veitikka, ja narrittelin tyttöjen kanssa, hä hä … ei, ei luotettavaa, ennenkuin he tulevat naimisiin ja vakaviksi, kuni — kuni minä. Ei, herra luutnantti, ei. Myöskin on Emili vasituisesti pyytänyt minua, ett'en minä sanoisi luutnantille, että hän itki värsyistä tai että hän niitä laulaa usein ja niin edespäin; ja kaikkea tätä en minä olisi sanonut, joll'en minä niin varmaan olisi tietänyt, ett'ette te koskaan tapaisi toisianne.
— Mutta mitä tuo tekisi?
— Mitä tuo tekisi? Niin, nähkääs luutnantti, minä olen nyt kuni äiti tytölle, ja minäkö sallisin, että tuollainen nuori sievä herra saisi tietää missä kana asuu ja ehkä menisi sinne ja menisi taas sinne, niin että hänen maineensa … en maarkaan; sitäpaitsi olisi akka, serkkuni… Jumala varjelkoon minua viemästä "lotkoja" … niin, akka se on, joka niin sanoo tietysti; mutta sitä ei hän koskaan sallisi. Hänen huoneensa, nähkääs luutnantti, on ollut rukoushuone, pitäisikö siitä sitten tuleman ryövärien luola?
— Ei, notarius kulta, te ette ymmärrä minua. Mutta jos minun aikeeni olisivat rehelliset?
— Vai niin! kyllä kai! rehelliset, mitä tarkoitetaan?
— Niin, että minä tahtoisin tarjota tytölle käteni.
— Mitä? Sen minä uskoisin, että muuan luutnantti, joka päivä päivältä käy rikkaan Anton'in talossa ja jonka vaan tarvitsee sanoa; "Tyttöseni, tahdotko minut?" niin tulee hänestä rikas mies; hm … ei, herra luutnantti! Kunnon mies te olette, hyvä Emilitä kohtaan olette te ollut; mutta lähimmäistä ei katsota hampaita edemmäksi… Ei, te luulette kukatiesi, että vanha Blomros antaa vetää itseään nenästä? Ei suinkaan … minä olen liian vanha ja perin-oppinut lakimies lisäksi, hä hä hä! Minä pidän tytön itse … no niin, sen minä teen.
Oli siis mahdotonta saada selkiä Emilistä. Ukko vartioitsi häntä sellaisella mustasukkaisuudella, joka oli voittamattomasti sitkeä. Heikoilla luonteilla ei ole muuta voimaa kuin sitkeyden, mutta tässä ovatkin he saavuttamattomia. Tämä itsepäisyys oli tuolla kunnon ukolla, joka nytkin teki täten omantunnon-ahdistuksesta. Hän paheksui sydämessänsä äitin käytöstä niin suuresti, että hän antautui tähän vastapuoliseen ylellisyyteen. Äiti oli melkein tahtonut myödä tytön; ukko päätti, että hän, jos mahdollista, olisi säilytettynä aina tuohon suureen tilipäivään. Äiti antoi vietellä itsiänsä, antoi nuorten miesten imarrella, jotka pitivät Emilistä, itsiänsä; ukko päätti olla kiinni-pääsemättömänä kaikkiin syihin, ja sillä tavoin oli ja tuli mahdottomaksi saada tietää, missä tuo ihana tyttö asui.