ARVOSTELU.
Kuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa uurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista 104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä vakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä ympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan, rikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria jo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen siivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta hau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin kovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut sen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään, ja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä »avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen enempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki pahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä poimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset. Hän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten huomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen kyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista Katinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.
Päätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen odottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä ylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän rennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.
»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt hyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista? Valtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman pianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin näytäntö. Tosinhan Tuukkalan tappelu on jo ennen näytelty kappale, mutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla, näyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne lähettäisimme?»
Toimitussihteeri mietti.
»Hm! Niin, nytpä tiedän. Joonas Jalkanen, se ylioppilas, kysyi kerran, eikö hän joskus pääsisi meidän piletillä teatteriin. Minä lähetän heti hänelle piletin.»
»Lähetä samalla ohjelma, niin ei hänen tarvitse sitä teatterissa ostaa.»
Toimitussihteeri kirjoitti ystävälleen Joonakselle pienen kirjelipun, jossa pyysi häntä menemään teatteriin ja kirjoittamaan näytännöstä muutaman rivin lehteen. Saippuaa halveksiva juoksupoika kutsuttiin esiin ja sai käskyn kiidättää kirjeen tavallista nopeammin määräpaikkaansa.
Kun asia täten oli saatu selville, läksivät herrat toimittajat kukin tahollensa.
Kellon kymmenettä käydessä palasivat he takaisin. Päätoimittaja laati kertomuksensa valtuusmiesten kokouksesta, höystäen sitä muutamilla tavanmukaisilla letkauksilla kaupungin arvoisille isille, ja toimitussihteeri piteli pahasti herra Kilkuttajaa, punniten ja köykäiseksi havaiten hänen fortissimonsa ja pianissimonsa, creseendonsa ja diminuendonsa ja ennustaen hänelle vielä monta raskasta oppivuotta, ennenkuin olisi täysin mahdollinen ja kelvollinen esiintymään Kuivalan musikaalisesti sivistyneen yleisön edessä.
Kun teatterista oli vain muutamia rivejä odotettavissa ja siellä oli luotettava mies, päättivät he lähteä klubiin virkistämään päivän työstä rasittuneita ruumiitaan. Lähtiessään antoivat he oikolukijalle määräyksen, että teatteriarvostelijan kirjoitus oli ilman muuta lähetettävä kirjapainoon heti kun se saapui.
* * * * *
Joonas Jalkanen veti juuri hansikkaita käsiinsä lähteäkseen mielitiettynsä luo, jota hän oli luvannut saattaa konserttiin, kun toimitussihteerin kirje saapui.
Hän lasketteli suustaan muutamia turkasia ja verkasia ja juoksi sitten ulos tavoittaakseen sanantuojan ja lähettääkseen pääsylipun takaisin, mutta näki ainoastaan vilauksen saippuanvihaajan kantapäistä, kun tämä hävisi lähimmän kadunkulman taakse.
Hän aikoi jo itse lähteä viemään pääsylippua takaisin, kun samassa muisti, että Kalle-serkkunsa, nuori talollinen eräästä lähipitäjästä, oli vierailemassa hänen luonansa ja oli aikeissa mennä teatteriin.
Siinähän oli miestä tarpeeksi.
»Nytpä sattui hyvin», sanoi hän huoneeseen päästyään serkulleen. »Tässä saat ilmaiseksi piletin, vieläpä ohjelmankin. Sinun tulee vain näytännöstä kirjoittaa muutama rivi 'Isänmaan Pylväälle'. Jollet tahdo kirjoittaa, niin käy suullisesti kertomassa, kyllähän toimittajat sitten laittavat valmista.»
»No, en minäkään niin aivan härkämies ole näissä asioissa. Kun meidän kylässä näyteltiin 'Paavon kelloja' ja 'Pullanpyörittäjäin kokousta', kirjoitin siitä pitkän jutun, vaikkei siitä lehteen tullut kuin alusta muutamia rivejä: mihinkä lienevät lopun hukanneet.»
»Sitä parempi. Hyvästi nyt, minun täytyy lähteä. Jos tulet aikaisemmin kotia kuin minä, niin pane avain naulaan ulkopuolelle.»
Hän meni, ja kohta sen jälkeen läksi Kalle astumaan teatteriin. Hän tunsi rinnassaan hivelevää ylpeyttä; olihan hän nyt oikein »viran puolesta» sanomalehtimies. Siitäkös kelpasi kehuskella siellä kotikylän nuorisoseurassa! Ja yhä enemmän hänen itsetuntonsa kohosi, kun hänet teatterissa johdettiin istumaan ensi rivissä olevaan nojatuoliin.
Mutta oikullinen kohtalo oli saattanut erään teatterin jäsenistä äkkiä sairastumaan, jonka vuoksi oli ollut pakko muuttaa ohjelmaa ja »Tuukkalan tappelun» sijasta ottaa näyteltäväksi »Nummisuutarit». Mutta siitä ei. Kalle tiennyt mitään. Eikä hän koskaan ollut lukenut Kiven teoksia…
* * * * *
Yöllä kahtatoista käydessä tuli Kalle toimituspaikkaan, jossa unelias oikolukija-neiti hänelle neuvoi kynän ja paperia. Ja etsittyään pari vanhaa teatteriarvostelua »malliksi», alkoi hän raapustaa sellaisella voimalla paperille, että viereisessä huoneessa torkkuva neiti alkoi nähdä levottomia unia.
Jommoisenkin ajan kiduttua sai Kalle kykityksensä valmiiksi. Kun se sitten korehtuurina palasi, pudisteli neiti päätänsä. Mutta häntä oli niin usein ja niin ankarasti käsketty tarkkaan noudattamaan käsikirjoitusta, ettei hän katsonut voivansa ryhtyä asiassa mihinkään toimenpiteisiin.
* * * * *
Aamulla virui päätoimittaja vielä vuoteellaan, kun aamukahvin mukana tuotiin »Isänmaan Pylvään» tuoreutta uhkuva numero. Tällainen aamu — niitä sattui kuten jo on mainittu, 104 kertaa vuodessa — oli hänelle aina suuri nautinnon hetki.
Hän asettui mukavaan asentoon, avasi lehden ja alkoi sitä silmäillä. »Pulskan näköinen lehti taaskin», mutisi hän ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hän hymyili lukiessaan omaa pääkirjoitustaan ja myhähti armollisesti Kilkuttajan kuritukselle. Mutta kun hän oli ehtinyt otsakkeeseen »Teatteri», saivat hänen kasvonsa äkkiä lammasmaisen ilmeen ja hänen silmänsä kävivät ympyriäisiksi kuin huuhkaimen. Mitä tämä oli? Kuka oli tuollaista roskaa, uskaltanut painaa hänen lehteensä?
Hän hypähti niin rajusti vuoteeltaan, että kahvikupit helisten vierivät alas pöydältä. Sitten hieroi hän oikein voiman takaa silmiänsä, luullen eilisiltaisen »virkistyksen» kenties niissä kummittelevan. Mutta siitä ei ollut apua. Lehdessä oli kuin olikin mustalla valkealle painettuna seuraava pätkä:
»— Teatteri. Maaseututeatteri näytteli eilen G. von Numeroin kuuluisan Tuukkalan tappelun hyvällä menestyksellä. Kappaletta ei kuitenkaan luullakseni näytelty alkuperäisessä muodossaan, päättäen siitä, että henkilöt siinä esiintyvät aivan toisilla nimillä kuin ohjelmassa ja on heitä paljon vähemmän. Sen vuoksi olikin vähän vaikeata kappaleen menoa seurata. Sen olisi voinut helposti auttaa painattamalla myöskin nuo uudet nimet ohjelmaan, vaikkapa sulkumerkkien sisään. Muuten on muodostelussa mielestämme menty liian pitkälle. Kaiketi ei ole tahdottu loukata katsojain uskonnollisia tunteita, ja sen vuoksi poistettu kaikki pakanallisuus, vieläpä pakanalliset nimetkin, mutta tarpeetonta on sentään kappaleissa tuoda esiin kristillisen kirkon kanttori, puhua kirkon tervaamisesta ja muista kirkollisista menoista j.n.e. Oudolta tuntuu myöskin puhe Turkin valtakunnasta, ruudista y.m., joista Tuukkalan tappelun aikoihin tuskin vielä oli tietoa. Puvutkin olivat kovin uudenaikaiset, mutta se kai riippui teatterin vähistä varoista. Muuten emme voi käsittää, miksi kappaleelle on annettu nimeksi Tuukkalan tappelu. Ainoa tappelu, joka kappaleessa nähdään, on Eskon ja Teemun paininheitto ja se tapahtui Hätylän kylässä. Oikeampi nimitys siis olisi 'Hätylän tappelu'.
Näytteleminen sujui oivallisesti, kuten tottuneilta näyttelijöiltä
sopi odottaakin.»
Tämän merkillisen nerontuotteen luettuansa vaipui päätoimittaja aivan hervottomana tuolille.
»Mikä häväistys, mikä kauhea skandaali!» ähkyi hän, luullen pakahtuvansa kahtia.
Hänen silmäinsä edessä tanssi ylös ja alas punaisia pilkkuja; ne suurenivat, tulivat lähemmäksi ja muodostuivat irvisteleviksi naamoiksi, kunnes kaupungin kaikki lukutaitoiset asukkaat, ystävät ja vihamiehet siinä hyppelivät ylös ja alas, kuin surviaisparvi veden pinnalla auringon laskiessa, ja jokaisen suu oli iloisessa irvessä…
Sitä päivää, joka nyt seurasi, muistelivat kauvan kauhistuksella Joonas Jalkanen ja hänen serkkunsa Kalle, joidenka luo julmistunut päätoimittaja ilmestyi, kun nämä vielä vetelivät viattomuuden unta. Kalle, jonka syyllisyys kohta tuli ilmi, sai mukaansa kotimatkalle sellaisen lauman »nautoja», »pässejä» ja muita hyödyllisiä kotieläimiä, että niillä olisi voinut perustaa oivallisen karjatalouden.
Vieläpä yritti päätoimittaja purkaa kiukkuansa korehtuurineidillekin, mutta yritys päättyi — onnellisesti vaiko onnettomasti, sen tietänee hän itse parhaiten. Neiti näytti niin päivän selvästi toteen syyttömyytensä, että päätoimittaja, joka itse asiassa on ritarillinen mies, katsoi velvollisuudekseen käydä seuraavana päivänä häneltä pyytämässä anteeksi kiivauttaan. Palattuaan tältä Kanossan-retkeltään oli hän usein ajatuksiinsa vaipuneena ja hänen kuultiin mutisevan: »Ei ollenkaan hullumpi tyttö, ei ollenkaan hullumpi!» Kun vakavassa vanhassapojassa alkaa näkyä tällaisia oireita, on hän tavallisesti mennyttä miestä. Niin kävi nytkin. Puoli vuotta myöhemmin perusti päätoimittaja oman talouden, ja pahat kielet väittävät, että vaikka hän onkin päätoimittaja, ei hän kumminkaan ole vaimonsa pää.