EREHDYS.
Mattilan isäntä käveli äkeissään edestakaisin huoneessaan. Tupakkamälli hänen suussaan kierähteli kiivaasti toisesta suupielestä toiseen, ja ruskeat täplät, joita ilmestyi lattialle kuin sieniä sateen jälkeen, ilmaisivat isännän sekä mielen että syljen olevan kuohuksissa.
Syytäpä hänellä olikin harmitella. Naapuritalon renki, mokoma hulttio, oli uskaltanut iskeä silmänsä hänen tyttäreensä Hilmaan, ja, mikä oli kaikkein pahinta, tytöllä ei ollut mitään asiata vastaan. Jo kauvan oli hän ollut huomaavinaan, että näillä kahdella kirkkomatkoilla ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa oli hyvin paljon toisilleen sanottavaa, mutta hän ei voinut uneksiakaan, että moinen mies uskaltaisi ajatella hänen tytärtään, rikkaan talon ainoata perillistä, eikä sen vuoksi tahtonut uskoa omia korviansa eikä silmiänsä, kun tänä aamuna pääsi asian perille.
Hän istui nimittäin halkovajassa silannappulaa vuolemassa, kun äkkiä kuuli ääniä vajan ulkopuolelta. Hiljalleen hiipi hän seinän ääreen ja tirkisti ulos raosta. Karkea kirous oli samalla päästä hänen huuliltaan, sillä tuossa aivan vajan seinustalla seisoivat Hilma ja Alatalon renki-Mikko käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen niin vietävän metisestä. Vihan vimmassa aikoi ukko ensiksi suoraa päätä hyökätä ulos ja rajuilman tavoin yllättää nuot kelvottomat, mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että läheisyydessä saattoi olla muita ihmisiä, jotka melun kuullessaan tietysti heti tulisivat paikalle, ja asia siten tulisi koko maailman tiedoksi. Hän jäi siis paikalleen ja kuunteli nyrkkejään puristellen nuoren parin keskustelua. Mikko kertoi, että hän oli matkalla pappilaan, jonnekka rovasti oli hänet, jonkun tärkeän asian vuoksi, kutsuttanut, ja ihmetteli suuresti, mikä tuo asia mahtoi olla. Yhtä ihmeissään oli Hilmakin. Mikko pyysi sitten, että Hilma pimeän tultua tulisi tapaamaan häntä rannalle, nuottatalaan luokse, saadakseen kuulla, mitä rovastilla oli ollut sanottavaa, ja puhelemaan muistakin asioista, johon Hilma suostui. Lopuksi — Mattila oli harmista haljeta — suuteli tuo riiviö hänen tytärtänsä, suuteli kaksikin kertaa, ja hyppäsi sitten aidan yli. Hilma taas läksi iloisesti hyräillen menemään tupaan.
Tätä harmillista asiaa mietti nyt Mattila, kävellen kiivaasti edestakaisin ja sylkeä ruiskien kiukuissaan. Hän oli vävykseen ajatellut juuri saman Alatalon isäntää, ja nyt lennätti lempo tuon renkirahjuksen selväksi mietittyä vyyhteä sotkemaan! Alatalon kanssa oli jo ollut asiasta puhe ja kaupat olivat melkein valmiit: myötäjäisistä oli vaan hiukan vielä tingittävä. Mattilan ja Alatalon tilukset sopivat niin mainiosti yhdistettäviksi. Alatalon Jaska oli tosin hiukan viinaan menevä ja raakaluontoinen mies, mutta sellainenhan hän itsekin oli ollut nuorempana. Hilman oli hän luullut pitemmittä puheitta kauppaan suostuvan, siitä kun oli niin suuret edut tarjona. Ja nyt tuo letukka rupesi kauppoihin rengin kanssa, tuollaisen haljun, jolla toinen tasku oli tyhjä ja toisessa ei mitään. Mutta kyllä siitä leikistä oli tuleva pikainen loppu!
»Se oli Leena-vainajan syy tämäkin», mutisi Mattila itsekseen, »tyttöhän piti kaikin mokomin pantaman kansakouluun. Siellähän ne oppivat pitämään kaikkia ihmisiä vertaisinaan. Kansakoulussa kuuluu Mikkokin olleen. Eivätkö jo siellä liene peliänsä ulottaneet?»
Mattila tuumaili nyt, mitä oli tehtävä. Hän aikoi jo kutsua tyttärensä sisälle ja pitää hänelle aika ripityksen, mutta samassa juolahti hänen mieleensä sukkelampi tuuma. Hän päätti jollakin tavalla estää tyttärensä tänä iltana menemästä rannalle Mikkoa tapaamaan ja sen sijaan mennä itse sinne. Siellä antaisi hän puheen aluksi Mikolle kunnollisen selkäsaunan ja toimittaisi sitten, että Alatalon Jaska ajaisi tuon vaarallisen kilpakosijan pois talostaan. Ehkä sitten Hilmakin tulisi järkiinsä, kun kultaa ei enää olisi mailla eikä halmeilla.
Tämä tuuma näytti Mattilasta niin sukkelalta, että hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa tappelukukko, eikä siis hetkeäkään epäillyt pystyvänsä Mikkoa löylyttämään, vaikka tämä olikin roteva, pulska mies. Tyttärelleen hän ei siis virkkanut asiasta mitään, vaan kuljeskeli koko päivän talossaan vihellellen ja kämmeniään hieroen ja kärsimättömästi odotellen iltaa, jolloin hän taas pitkistä ajoista saisi lähimmäisensä seljän pehmittää — tehtävä, joka ennen oli ollut hänen mieluisimpia huvituksiaan.
* * * * *
Alatalon Jaska oli tänään myrkyllisellä tuulella hänkin. Hän oli edellisenä päivänä ollut käymässä kirkolla, siellä, niinkuin sanotaan, »tarttunut suustaan kiinni» ja vasta myöhään yöllä palannut kotia tilassa, jota ei ainakaan voinut siunatuksi sanoa. Eräät synnit rankaisevat kohta itsensä: niinpä eilen nautittu »patakukko» nyt kammottavalla tavalla kiekui Jaskan kallossa, ja suriseva tuulimylly pyöri vinhaa vauhtia hänen vatsassaan. Ähkyen loikoi hän vuoteellaan, tuon tuostakin sammutellen janoansa vuoteen vieressä olevasta kaljatuopista ja toivotellen kaikkia maailman viinoja hiiden kattilaan.
Hänen siinä loikoessaan avautui kamarin ovi hiljaa raolleen, ja raosta näkyi terävähuippuinen nenä ja vuotava silmä. Rako suureni vähitellen, ja lopuksi pujahti siitä huoneeseen laiha, väkäleuka ämmä, joka polviaan nyykistellen pysähtyi oven suuhun.
Jaska tuijotti vihaisesti tulijaan, jonka nuuskainen naama pari-, kolmesataa vuotta takaperin, noitavainojen aikana olisi omistajalleen tuottanut varman kuoleman tuliroviolla. Se oli Kulku-Kaisa, kyläkunnan »sanomalehti», kuuluisa juorukello, jonka ainoana toimena oli kulkea talosta taloon uutisia kertomassa, juoruja levittämässä ja kylvämässä vihaa ja eripuraisuutta naapurien kesken. Hänen toimestaan oli moni kihlaus purkautunut monen avioparin väli rikkoutunut, ja lukemattomat olivat ne riidat, tukkanuotat ja tappelut, joihin hän oli ollut oikeana, vaikka näkymättömänä alkusyynä.
»Mitä sulia on asiana?» ärähti Jaska, näyttäen siltä kuin olisi miehen syönyt ja toista tekisi mieli.
»Eipä mitään erinomaista, isäntä kulta», vastasi Kulku-Kaisa lipevästi, astuen lähemmäksi ja hieroen käsiänsä. »Käväisin tässä juuri Mattilassa… ylpeätä isäntäväkeä… ei istumaankaan käsketty…»
»Hittoako se minua liikuttaa?» tiuskasi Jaska. »Laita luusi tuonne tuvan puolelle, en minä viitsi sinun lörpötyksiä kuunnella.»
»No, no, älkää nyt kiivastuko, isäntä kulta, menen heti… Siellä näin Hilmankin… puheli sulhasensa kanssa… oikein suuta antoivat, he, he, hee… Sanovathan ne teidänkin ajatelleen… mutta ei taida olla perää…»
»Sulhasensa? Mitä sanot?» huusi Jaska, hypähtäen seisaalleen.
»Niin, teidän renki-Mikon kanssa…» Ja nyt pääsi Kulku-Kaisan kieli valloilleen. Hän kertoi, kuinka hän tänä aamuna Mattilaan tullessaan oli kuullut ääniä halkovajan takaa, hiipinyt lähemmäksi ja nähnyt ja kuullut kaikki. Koska hän oli kuullut, että Alatalon isännällä oli aikeena kosia Hilmaa, oli hän rientänyt kertomaan asiasta, jotta isäntä voisi menetellä asianhaarain mukaan.
Kaisalla oli vihan kaunaa sekä Hilmaa että Mikkoa kohtaan, jotka kumpikin olivat hänelle monta kertaa osottaneet ylenkatsettansa, ja hän näki nyt salaisella vahingonilolla, kuinka Alatalon kasvoille nousi ankara vihan puna. »Nytpä olen keittänyt teille kuuman keiton», ajatteli hän, hykertäen käsiänsä.
Jaska käveli kotvasen aikaa edestakaisin. Sitten pysähtyi hän äkkiä Kaisan eteen ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa. »Pane nyt mieleesi, mitä sanon», lausui hän ankaralla äänellä. »Tässä on sinulle viisi markkaa siitä, että- tulit asian ilmoittamaan. Mutta, auta armias, jos siitä kenellekään muulle hiiskut sanaakaan Silloin on sinun paras korjata luusi näiltä mailta. Tyttö ja talo on luvattu minulle, enkä suinkaan aio väistyä jonkun renkirahjuksen tieltä. Jo tänä päivänä saa Mikko lähtöpassin talosta.»
Kaisa lupasi pyhästi olla virkkamatta kenellekään asiasta. Nöyrästi kiitellen läksi hän sitten tiehensä, ilkeä hymy huulillaan.
Yksin jäätyään kiroili ja räiski Jaska hetken aikaa itsekseen. Se häntä varsinkin sapetti, että hänen oma renkinsä oli uskaltanut lähennellä tyttöä, jota hän piti melkein morsiamenaan. Hilman kanssa ei hän tosin vielä ollut suoranaisesti puhunut asiasta, mutta olihan hänellä isän suostumus. »Ehkäpä ei Hilma ole luullut minulla olevan todellisia aikeita», ajatteli hän sitten, »olisihan mahdotonta, että hän siinä tapauksessa Mikosta huolisi. Kaiketi hän vaan Mikon kanssa ilvehtii. Kaisa kyllä kertoi suutelemisesta, mutta hiisi tiesi, vaikka ämmä olisi valehdellut. Eihän se ensi kertaa olisi… Ahaa, nytpä tiedän! Asetun vahtimaan rannalle, jossa Kaisa sanoi heidän päättäneen tavata toisensa tänä iltana. Jos asiassa on perää, erotan Mikon jollakin tekosyyllä palveluksestani. Mattilan kanssa saamme sitten kyllä Hilman taivutetuksi.»
Tämä ajatus rauhoitti hänet vähitellen. Peljäten kumminkin, ettei osaisi hillitä itseään Mikon läsnäollessa ja siten pilaisi ennen aikojaan asian, läksi hän kotoa, ennenkuin Mikko palasi pappilasta, ja meni tervehtimään erään lähellä olevan talon isäntää. Hänellä oli siihen toinenkin syy: siellä hän nimittäin tiesi saavansa »parannusta» kolkuttavalle kohmelolleen.
Illan tultua läksi hän talosta hyvin rohkealla tuulella, sillä »tohtoroiminen» oli ollut perinpohjainen. Määräpaikalle saavuttuaan asettui hän istumaan nuottatalaan seinustalle odottamaan Mikon ja Hilman ilmestymistä näyttämölle.
»Rohtojen» vaikutuksesta oli hänen tuumiinsa syntynyt pieni lisäys. Hän päätti nyt pimeyden suojassa antaa Mikolle muutamia kunnon sivalluksia palkaksi siitä, että tämä oli uskaltanut ryhtyä hänen tuumiansa sotkemaan.
Mikon selkänahan varalle hiottiin siis kynsiä kahdella eri taholla. Suo siellä, vetelä täällä.
* * * * *
Illan pimetessä sanoi Mattila tyttärelleen:
»Hilma, sinun täytyy lähteä viemään tämä kirje Honkalaan. Isäntä kuuluu huomenna lähtevän kaupunkiin, ja minulla on siellä asioita toimitettava.»
»Voi isä, eikö joku muu voisi kirjettä viedä», vastusti Hilma. »Minulla ei mitenkään olisi aikaa, ja iltakin on niin pimeä.»
»Vielä mitä, eihän matka ole pitkä. Mene nyt vaan», intti isä, ja Hilman täytyi vihdoin taipua. Huoaten ajatteli hän, että Mikko nyt sai turhaan odottaa, mutta lohdutti itseään sillä, että ylihuomenna oli sunnuntai, jolloin he taas kirkolla saisivat tavata toisensa.
Hilman lähdettyä otti ukko muutamia rohkaisuryyppyjä ja läksi sitten menemään rantaan. Hän aikoi ensiksi ottaa mukaansa tukevan sauvan, mutta jätti sen kumminkin ottamatta.
»Siitä voi jäädä rumia jälkiä», tuumaili hän. »Ja pystynhän minä toki ilman asettakin yhden miehen pieksemään.»
Ilta oli pimeä, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut. Rantaan tultuaan pysähtyi Mattila ja kuunteli. Aluksi hän ei kuullut muuta kuin aaltojen loisketta ja tuulen suhinaa, puissa. Mutta äkkiä säpsähti hän. Talaan takaa kuului aivastus. »Vai siellä olet, veijari!» ajatteli Mattila, ja hiljaa kuin kissa hiipi hän lähemmäksi. Juuri kuin hän tuli talaan nurkalle, seisoi miehen haamu kuin maasta kasvaneena hänen edessään.
Nyt oli hetki tullut. Nuolen nopeudella lensi Mattilan vasen käsi haamun kaulukseen, ja oikea käsi kohosi tulista iskua varten.
Mutta ennenkuin isku lankesi, päästi haamu kiukkuisen ja samalla kummastusta osottavan huudahduksen, ja kihelmöivä korvapuusti keikautti Mattilan pään oikealle olkapäälle, josta se melkein samassa silmänräpäyksessä toisen vielä kiukkuisemman iskun vaikutuksesta pyörähti vasemmalle. Ja seuraavina silmänräpäyksinä tuiskusi hänen päällensä sellainen ryöppy korvapuusteja, että hän heti huomasi joutuneensa tottuneisiin ja taitaviin käsiin.
Mutta tämä lämmin ja sydämellinen vastaanotto herätti silmänräpäyksessä eloon vanhan tappelijan povessa uinuvan jalopeuran. Raivoisasti huudahtaen tunki hän vastustajansa päälle, ja hänen käsivartensa alkoivat pyöriä kuin myllynsiivet. Nyt yltyi kahakka oikein täyteen vimmaan. Huohottaen iskivät vastustajat kiinni toisiinsa, koettaen kaataa toisensa kumoon, mutta se ei onnistunut kummallekaan, vaikka ankarat »ämmänkoukut» hyväilivät heidän pohkeitaan. Mattilan takinselkämys repesi niskasta helmaan asti: hänen vastustajansa menetti takkinsa toisen etukappaleen ja hihan, ja osa hänen paidastaan meni kaiken maailman tietä. Kummankin tukassa ja parrassa tapahtui tuntuva harvennus. Mutta into yltyi kummallakin puolella, iskuja ja potkuja sateli kuin rakeita, multa ja turpeet tuoksahtelivat tappelijoiden jaloissa, ja loitolle kuului läiske ihan pimeydessä. Tiesi kuinka kauvan kahakkaa olisi kestänyt, jos tappelijat eivät olisi hurjan raivonsa sokaisemina huomaamattansa joutuneet liian lähelle rantaäyrästä. Nyt petti kummankin jalka samalla kertaa, ja toisiinsa kiinni takertuneina kuin takkiaiset vierähtivät tappelupukarit jääkylmään veteen. Pahasti älähtäen kirposivat he toisistaan ja ryömivät syljeksien ja kiroten kuivalle maalle.
»Kirottu Mikko, tämä tulee sinulle kalliiksi!» ärjyi Mattilan vastustaja, syljettyhän suustaan pivollisen mutaa.
»Mi—mitä! Alatalon ääni! Sinäkö se olet, Jaska?» huudahti Mattila ällistyneenä.
»Tuhat tulimmaista! Mattilahan se on», huusi Jaska. »Mitä sinä, tulen korvattava, kävit minun kimppuuni?» tiuskasi hän sitten kiukkuisesti.
»Sinähän tappelun alotit, senkin sokea tarhapöllö», kiljui Mattila, jonka hampaat alkoivat pahasti kalista.
»Minä tulin tänne estämään tulevaa morsiantani juoksemasta oman renkini syliin. Mutta sinä…»
»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun tytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi kiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta jäykistyä.
»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!» huusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen painamaan kotiansa kohti.
Heidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se oli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten huomaamatta häntä pimeässä.
»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle. »Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri askel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin luulenpa voittavani pelin.»
Arvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän iloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.
Kotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin. Hän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin paksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet riippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli luultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!» mutisi hän hammasta purren.
Samassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen
vaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut
Alatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa
Alatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.
Tämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet yltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta pakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta tukkanuotasta ja tappelusta.
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän kamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle kertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.
Sitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin oli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta kuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku perinnön. Ja se naula veti.
Kun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan, joka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos naamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.
»Kuinka Alatalo jaksaa?» kysyi hän.
»Hän on vuoteen omana», vastasi Mikko.
»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi kamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän sen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.