MÄTÄKUULLA.
Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Kuivalan kaupungin ainoan äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin koko kaupungissa, vallitsi kesäisen iltapäivän hiljaisuus ja lepo. Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä, mutta »ukonnuoli», Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään ja hänen henkensä lähtenyt vierailulle unien maailmaan, jättäen kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan. Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja »ylitsevuotava» sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta oli käynyt jäykäksi ja sitkeäksi kuin jonkun vanhan paatuneen koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja nyt helteiseen ilmaan lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.
Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalta tavalta ravistella Kuivalan uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli se kylläkin lupaava. Se kuului:
»Suosikkijärjestelmääkö?»
Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi istunnossa kaupungin rankkurin virka täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat ansiot Pekka Paanasella, joka edellisen viranpitäjän apulaisena on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa. Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta kuin että hän muutamia vuosia, on ollut n.s. jätkänä Helsingissä. Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana. rahatoimikamarin puheenjohtajalla.»
Tässä kohdassa oli päätoimittajan kynä pudonnut, ja kirjoituksen jatko jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomana kuin syntymätön lapsi.
Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja huoneeseen astui lehden toimitussihteeri, kirjailija Eero Viikki. Hän tuli suoraa päätä »Seuraklubin» tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan ja raitistutti nyt toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella monivuotisesta sikarinsavusta ja väljähtyneestä oluesta.
Kolinasta heräsi päätoimittaja ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean katseen.
»Taas tulet näin myöhään», ärähti hän. »Tässä olen saanut istua raatamassa otsani hiessä. No, onko sulia uutisia?»
»Uutisia!» — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään. »Uutisia tähän vuoden aikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on mahdotonta.»
»Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet olutpulloosi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella, urkkia…»
»Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut. Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen akkunaverhojen takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat kiiskiä tiskiänsä takana ja erään valppaan lehden päätoimittaja torkkuu.»
»Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia, paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kivenkolosta!»
»Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt kertaakaan koko viikolla, niin ettemme siitäkään saa uutista.»
»Oho! Siitähän juuri uutisen saammekin. 'Tornikello ei ole kertaakaan pysähtynyt tällä viikolla', Samalla se on pieni letkaus asianomaisille. Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alkanut talonsa maalauttamista?»
»Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.»
»Ei kelpaa. Mutta mitähän, jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan, sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämää kadulla ja antaa Inkisen viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.»
»Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei Kaaleppi tyytyisi yhteen markkaan, vaan vaatisi itselleen täyden humalan, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton kurkku.»
»Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden liikkeelle. Sinä olet oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi», murisi päätoimittaja, pannen lakin päähänsä.
»Vähentääkö palkkaani ja minä kun olen juuri aikonut vaihtaa paikkaa juoksupojan kanssa!»
»Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat nekin. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun eivät kokonaiseen viikkoon ole saaneet kokoon ainoatakaan kunnollista tappelu- tai murhajuttua!»
Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään. Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi silmäillä pääkaupungin postia haukotellen ja tuon tuostakin torkahdellen.
Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin pääkatua. Ilma oli, kuten jo on mainittu, helteinen, ja ennen pitkää alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi keittää kokoon uutisen.
Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan oli hän saanut tähdelle pannuksi, että heinä kaupungin torilla oli kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi ja oli niittämisen tarpeessa, että löyhkäävä kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien halkopinojen väliin ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljoilleen läksi hän astelemaan toimituspaikkaan päin pannakseen saaliinsa paperille.
Mutta ehdittyhän maalari Sutisen talon kohdalle pysähtyi hän äkkiä. Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. »Ahaa!» ajatteli päätoimittaja, »siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, tapaturma tai kuolema. Otan siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.»
Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni tuli talon keittiöstä. Hetkisen mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti keittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään.
Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla jokapäiväisessä elämässä oli nimenä »Sutiska», suuren akkajoukon ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti noita mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.
»Mitä täällä on tapahtunut, hyvät ihmiset?» huusi Ukkonen, kun melu senverran hiljeni, että sai äänensä kuuluviin.
Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. »Sutiska» tuijotti häneen hetkisen, peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.
»Sutinen on hukkunut», vastasi vihdoin eräs läsnäolijoista matalalla äänellä.
»Hukkunutko?» Päätoimittajan sydämessä kamppailivat hetken aikaa inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta lopuksi voitto kallistui jälkimäisen puolelle. »Koska? Kuinka se tapahtui?» kysyi hän innokkaasti.
Nytkös muijat kilvan selittelemään. Yksi puhui yhtä, toinen toista ja kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt Hän antoi akkojen pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä, kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville seuraavat asianhaarat:
Sutinen oli pari päivää juopotellut, telmänyt ja räiskänyt kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa »Sutiska» säilytti viinapulloa »sydämenkouristuksien varalle, jotka häntä aika ajoittain vaivasivat», ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä, rantaliejuun tarttuneena oli siellä ollut myöskin hänen toinen kenkänsä ja rannalla pullonsirpaleita. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että hän oli hukkunut tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä etsimään.
Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voihkaillen. Mutta juuri kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi hänelle lausua muutamia lohduttavia sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa, »tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa», joka tuollaisen teon oli tehnyt ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät veloista ja »inteikistä». »Jättäisivät vaan sen raadon järveen», kirkui hän lopuksi, »pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset kustantaa!»
Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä jos toistakin, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui, sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että »Sutiskaa» nähtävästi olivat äskettäin ankarat »sydämenkouristukset» vaivanneet ja hän niitä perin pohjin lääkinnyt.
»Hävetkää toki, matami!» sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut enemmänkin, mutta silloin sieppasi »matami» häneltä sananvuoron ja alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että »Sutiskan» kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa seisovaa hiilihankoa.
Hän Iäksi nyt itse onnettomuuspaikalle, noin kilometrin päässä olevaan niemenkärkeen. Siellä kaksi venekuntaa naaraili hukkunutta, ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän saada tarkempia tietoja tapahtumasta, mutta niitä he eivät voineet antaa, lausuivat vaan kaikellaisia arveluita, höystäen niitä enemmän suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen leskestään.
Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena hänelle selvitti retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä ennen mainittuja virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.
Mutta päätoimittaja istui valtaistuimellaan ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:
— »Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Sutinen, jonka kodissa viina jo pitemmän aikaa on ollut penaattina (kotilieden haltijana), on eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonaan hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä (alkuaineessa), jonka käyttäminen hänestä eläissään oli yhtä vastenmielistä sisällisesti kuin ulkonaisestikin. Ensi numerossa toivoaksemme, voimme antaa, seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.»
»Täytyy käyttää ainetta säästäväisesti,» mutisi päätoimittaja tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. »Siitä saan höystettä vielä yhteen, jopa kahteenkin numeroon.»
Myöhemmin illalla kun lehti oli painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja klubiin, jossa, hän, päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla. »Arvon mekin ansaitsemme», mikä, katsoen siihen, ettei hänellä ollut nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki, mihin hän täydellä todella ryhtyi.
* * * * *
Jos päätoimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu epäilemättä jäänyt laulamatta. Sutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.
Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja lähellä olevaan kallionkoloon vaatteitaan kuivaamaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen ruumistaan suurella, melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua heräsi hän ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiansa.
Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi sanomalehtipoika samana aamuna ilmestyneen »Isänmaan Pylvään».
Sutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut, »työskentelevän näyttelyn», avasi koneentapaisesti lehden ja loi verestävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hyppäsi hän karkeasti kiroten pystyyn ja näytti siltä kuin olisi haistanut kymmenkertaisesti väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi hän kiljuen tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien kuuluisassa päällikössä Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä suurinta myötätuntoisuutta.
Mutta sitten tempasi hän kouraansa, tukevan sauvan ja ryntäsi ulos kadulle, jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käsiinsä, jatkamaan kiljuntaa ja tanssia.
Itse elävän paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Sutisen: Kaksi ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin, muut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Sutinen ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin eteenpäin. Vihdoin saapui hän »Isänmaan Pylvään» toimituspaikan luo ja ryntäsi tuulispäänä sisälle.
Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken kuluttua näkivät paikalle kokoontuneet ihmiset, kuinka toimitushuoneen molemmat akkunat aukesivat ja toisesta hyppäsi ulos päätoimittaja, toisesta toimitussihteeri, jotka hirveätä vauhtia, lakitta päin vilkkasivat kadun yli, kadoten »seuraklubin» suojelevien »muurien» sisäpuolelle…
* * * * *
Kuivalan raastuvanoikeudessa on sittemmin ollut vireillä kaksi juttua. Toinen on kunnianloukkausjuttu, jonka maalarimestari Samuli Sutinen omasta ja vaimonsa puolesta on nostanut »Isänmaan Pylvään» toimitusta vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Sutista vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, pahoinpitelystä, kiroilemisesta, haukkumisesta ja huonekalujen särkemisestä. Jutut eivät vielä liene päättyneet alioikeudessakaan, puhumatta sitten hovioikeudesta ja senaatista.
Mutta uutinen Sutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen sittemmin peruutettiin, ei Sutisen maine siitä suurestikaan parantunut — enemmän kuin Sutinen itsekään, joka yhä vielä, palvelee vanhoja penaattejansa.