SUSI LAMMASTEN VAATTEISSA.
Muistelma reserviajoilta.
Oli kaunis kesäkuun ilta, kun parin toverin kera saavuin A:n reservikasarmille, jossa meille kruunun puolesta oli kuudeksi viikoksi ilmaiseksi varattu täysihoito, jopa vaatetuskin. Kasarmin portin edustalla vallitsi aika mylläkkä. Siihen ajaa karahuttivat rattaat toisensa jälkeen, täynnä kovaäänistä väkeä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli maantie sakean tomupilven peitossa, mutta eivätpä siitä esiinpistävät päät juuri enkelinpäitä olleet, eikä siitä kuuluva laulu ja soitto enkelien huulilta lähtenyt eikä harpuista, huiluista ja symbaleista kajahdellut. Päinvastoin oli se hyvin »maailmallista musiikkia», niinkuin Teemun isä »Nummisuutareissa» olisi sanonut, ja esitettiin se karkeilla kurkuilla ja rämisevillä hanureilla. Poikien viimeisen »sivellipäivän» aurinko oli mailleen menemässä, ja nyt olivat viimeiset pisarat tyhjennettävät vapauden kultaisesta maljasta.
Tätä iloista vierasjoukkoa vastaanottamassa oli portilla koko liuta jokseenkin epäkohteliaita isäntiä. Äreänaamaiset aliupseerit ärjyivät, komensivat ja kiroilivat, ja taampana seisoi tuimannäköinen, lyövällä miekalla varustettu vääpeli. Tervehdyssanat eivät juuri olleet niin sileiksi höylätyt kuin ne, joita salonkien ovella kuulee, mutta sen korvasi täydellisesti niissä ilmenevä suoruus ja ytimekkäisyys. »Siivolla, senkin s:nan nauta!» sai kuulla eräs, joka rattailta maahan päästyään koetti muutamilla polkka-askeleilla elvyttää viimeisten nurkkatanssijaisten muistoa. »Tuo p:leen kollo tuuppii siinä kuin lautapää sonni», oli toisen arvolause. Ja niin jatkettiin, kunnes karjatalouden koko sanavarasto oli tyhjennetty ja Hornan aateliskalenteri läpikäyty ja vieraat vihdoin saatettu vierasvaraisen talon seinien sisäpuolelle. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan.
Joukossa oli kumminkin muutamia, joille isännät katsoivat parhaaksi varata erityiset makuuhuoneet. Niissä oli rautaiset akkunaverhot ja makuuvaatteet olivat valmistetut Suomen lujasta honkapuusta. Näin erityisen huomion esineiksi joutuneet vieraat kyllä koettivat kieltäytyä kunniasta, mutta mitäpä se auttoi isäntien itsepäisyyttä vastaan. Huolelliset isännät telkesivät vielä ovet, jotta vieraat eivät voisi päästä ulos kosteaan yöilmaan ja kenties vilustua.
Niiden joukossa, jotka seuraavana aamuna kivistävin kalloin rautaristikon läpi katselivat nousevaa aurinkoa, oli myöskin Antti Antinpoika Anttila, josta saman päivän kuluessa tehtiin »n:o 114», ja joka on syynä siihen, että nämä rivit mustetolpon pimeydestä ovat kömpineet päivänvaloon.
* * * * *
Antti Antinpojan pituuden mitta määräsi hänet kuulumaan kolmanteen plutoonaan ja antoi hänelle edellämainitun numeron. Mutta eipä oltu vielä montakaan päivää tutkittu sotatieteen ensimäisiä alkeita, kun jo hänen läsnäolonsa huomattiin välttämättömäksi myöskin n.s. viidennessä plutoonassa. Tähän valiojoukkoon kuului miehiä kaikista plutoonista; yhteisenä nimenä oli heillä »Ven Tuuva». Plutoonan harjoitukset pidettiin tavallisesti siihen aikaan, jolloin muut tukevan hernerokan syötyänsä vetää jyristävät ankaraa päivällisunta, ja niissä pohdittiin perinpohjin kysymystä: missä on oikea ja missä vasen? Tietysti se aliupseeri, tai jefreitteri, jonka vuoro kulloinkin oli komentaa tätä »makedonialaista falangia», oli suuresti kiukuissaan päivällisunensa menettämisestä ja antoi pitkälle kehittyneen kaunopuheliaisuutensa ilman tokeita ja sulkuja virrata opetuslastensa yli. Tästä tulvasta sai aina pahimman ryöpyn niskaansa n:o 114, jolle luoja terveen ruumiin ja pohjattoman ruokahalun ohessa oli antanut n.s. »kovan pään».
N:o 114 oli rikkaan talon poika, eikä ole kummakaan, että tämä komento alkoi hiukan käydä hänen sapelleen. Kotipaikallaan oli hän kukkona kylän poikien keskuudessa, kävi »rikoovaatteissa», ryypiskeli oluita kievarissa ja poltti »rettinkiä». Täällä häntä mikä aliupseeriksi kohonnut renkirahjus hyvänsä survi kylkiin ja leukaan, haukkui pöllöksi, naudaksi, pässiksi j.n.e., ja hänen piti vaan nöyrästi, käsi lakin reunassa kuunnella moisia törkeyksiä. Jopa hän kerran yritti täristä vastaankin, mutta seurauksena oli se, että hänet neljänä päivänä perättäin määrättiin pitämään puhtaana erään kasarmiin kuuluvan, hyvin »tarpeellisen» sivurakennuksen permantoa. Tämä alentava rangaistus riisti häneltä toistaiseksi halun potkia tutkainta vastaan, mutta sitä enemmän pani hän hampaan koloon vastaisuuden varalle. Hän ajatteli kyllä karkaamistakin, mutta oli kuullut siitä tulevan »västinkiä», ja siellä kai olivat olot vielä tukalammat kuin viidennessä plutoonassa.
Kolmisen viikkoa palveluksessa oltuaan pääsi Antti Antinpoikakin muiden muassa sunnuntailomalle. Koska hän täydellä syyllä arveli, että tieto hänen menestyksestään sotilasuralla muiden reserviläisten kautta jo oli saapunut hänen kotikyliinsä korviin, ei häntä lainkaan huvittanut lähteä sinne. Sen sijaan tallusteli hän erään lähellä asuvan tuttavan suutarin luokse, jolle hän jo ennakolta oli laittanut sanan, että tämä sunnuntaiksi hänen rahoillaan varaisi riittävästi »vettä väkevämpää». Hän tahtoi nyt huuhtoa alas kolmen viikon harmit ja ikävyydet ja purkaa kylläisen sydämensä ystävälleen, joka jo edellisenä vuonna oli päättänyt kolmivuotiset kesähuvituksensa.
Suutari-Kalle oli tehnyt työtä käskettyä, ja pian oli ilo ylinnä talossa ja unohtuneet Antilta kaikki vaivat ja rasitukset.
* * * * *
Mitenkä ystävykset muuten sunnuntainsa viettivät, ei kuulu tähän, mutta sunnuntai-iltana noin kello 7 istuivat he ojan partaalla lähellä kasarmin kruutikellaria. Kummankin naama punotti ja hohti ja vieressään oli heillä pullo »koljaattia», jota tuon tuostakin maisteltiin.
Antti murisi itsekseen, noitui ja pieksi nyrkillään mätästä. Vihdoin lausui hän pahasti kangertelevalla kielellä:
»Nyt täytyy taas kohta lähteä iltahuutoon, muuten, piru perii.»
»Hääh?» äännähti hänen viinaveikkonsa, joka oli hetkisen vieraillut unien maailmassa.
»Iltahuutoon täytyy… kuuletko!» huusi Antti. »Ja sitten ne alkavat taas huomenna ne herraspäivät Plutoonan päällikkö on luvannut tanssittaa minua, niinkuin se peto ei olisi sitä ennen tehnyt. Tekisi mieli antaa palttua koko jutulle. Ja taitavat vielä iltahuudossa huomata, että olen vähän niinkuin ryypyissäni. Silloin se on putka niinkuin kourassa.»
Antti tutki taas pullon sisustaa, jonka johdosta hänen kielensä kävi yhä kankeammaksi.
Mutta nyt alkoi karkaamistuuma, joka joskus oli hänen mieleensä juolahtanut, hänen pöhnäisissä aivoissaan vähitellen häämöittää yhä houkuttelevampana.
»Kuuleppas, Kalle,» puhkesi hän puhumaan, »mitähän, jos luistaisin tieheni ja antaisin hyvät päivät aliupseereille, putkalle ja luudanvarsille? Lähtisin sukulaisiin toiseen lääniin; sieltä eivät ainakaan tänä kesänä minua löytäisi.»
»Lähde vaan», kehoitti suutari, joka nyt oli rohkeimmillaan. »Mutta pentele, mitäs noille ruunun vaatteille…? Siitä tulee sama kuin varkaudesta, jos ne vie mukanaan. Ja niiden kauttahan pian joutuisit kiinni.»
Tämä oli pulmallinen kysymys ja kumpikin raappi korvallistaan. Mutta äkkiä syntyi suutarin aivoissa nerokas tuuma. Hän oli aika koiransilmä ja valmis mihinkä kepposiin tahansa, ja nyt oli hänellä mainio tilaisuus käsissä.
»Ei hätää Antti», lausui hän vilkkaasti, »nyt tiedän. Sinä otat nämä minun vaatteeni ja alat laputtaa kievariin, josta saat hevoskyydin. Minä otan sinun vormusi ja menen sijastasi iltahuutoon. Näin sunnuntai-illan touhussa ei kukaan huomaa, että mies on vaihtunut, varsinkin kun paikkasi on takarivissä. Muuten pysyttelen piilosalla, ja jos joku tovereistasi huomaakin, niin kyllä hän pitää suunsa kiinni, jos työnnän markan tai pari kouraan. Onhan sulla rahoja? Aamulla kyllä melu nousee, mutta minkäs he sivellimiehelle voivat, ja sinä olet jo maiden ja matkojen päässä. Haetan vaan toiset vaatteet torpasta ja menen matkoihini. Ja sitten valehtelen vielä sinun menneen ihan toiselle suunnalle. Siitä tulee lysti leikki.»
»Sinä olet mainio mies, Kalle», huusi Antti illastaneena. »Saavatpa pitkän nenän, senkin ihmisrääkkääjät!»
Ystävykset sopivat nyt kaikista yksityisseikoista, sen verran kuin heidän pimitetty järkensä salli. Karkaamisen arveluttavia seurauksia ei kumpikaan ajatellut. Tuossa tuokiossa oli vaatteet vaihdettu, pullo tyhjennetty ja kello puoli yhdeksän läksi sotilaaksi muuttunut, suutari jokseenkin hoippuvin askelin piirtämään kasarmia kohti; Antti jäi istumaan ojan reunalle, sanoen vielä lepäävänsä hetken. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo kuorsasi sikeässä unessa.
* * * * *
Kello yhdeksän seisoi komppania, kasarmin pihalla rintamassa iltahuutoa varten. Aliupseerit touhusivat, huusivat ja järjestelivät tarmonsa takaa. Rivit eivät tahtoneet pysyä oikein suorina, sillä useat olivat lomaltaan palanneet jokseenkin notkeapolvisina.
Äkkiä alkoi oikealta sivustalta kuulua outoa hälinää. Huudettiin, että tuntematon humalainen sotamies väkivallalla tahtoi tunkeutua n:o 114:n sijalle. Siitäkös mylläkkä syntyi! Vääpeli ja aliupseerit riensivät paikalle ottamaan selkoa tästä kummallisesta seikasta. Mutta suutari ei ollut milläänkään, nauroi vääpelille vasten silmiä ja maksoi aliupseerien tuuppimiset samalla mitalla takaisin. Hän vakuutti kiven kovaan olevansa »n:o 114, Antti Antinpoika Anttila» ja haukkui aliupseereja sokeiksi tarhapöllöiksi, kun eivät omia miehiään tunteneet. Hän oli aikoinaan palvellut eräässä toisessa komppaniassa ja vasta vähän aikaa asunut paikkakunnalla, niin ettei häntä heti tunnettu. Mutta lopuksi huusi joku: »sehän on Honkalahden suutari!», ja nyt alkoi kiivas kyseleminen, miten hän oli kruunun vaatteet saanut ja mihinkä oikea n:o 114 oli joutunut.
Tästä hälinästä teki lopun kapteenin ja vänrikin saapuminen paikalle. Kapteeni ällistyi ensin kuultuaan vääpelin raportin, mutta käski sitten viemään valesotamiehen päivystyshuoneeseen, jonne itsekin meni.
Siellä joutui nyt suutari helisemään. Hän oli jo osittain selvinnyt ja sen mukaan oli hänen miehuutensakin masentunut. Kun nyt kapteeni uhkaili häntä kaikellaisilla pelottavilla rangaistuksilla, vajosi hänen rohkeutensa kerrassaan saapasvarsiin saakka, ja hän tunnusti juurta jaksain koko jutun.
»Hm», tuumasi kapteeni, jonka oli vaikea pidättää nauruansa, »tuon toisen veijarin saamme kyllä kiinni. Pankaa patrulli liikkeelle. Mutta mitä teemme tälle lammasten vaatteisiin pukeutuneelle sudelle? Mitä arvelee vänrikki?»
»Riisuttakoon vaatteet hänen yltään ja ajettakoon hän korpeen», vastasi vänrikki.
»Tapahtukoon niin», sanoi kapteeni.
Hetkisen kuluttua sai komppania, joka jännityksellä odotteli ulkopuolella, nähdä kummallisen näyn. Alas kasarmin portaita harppasi pitkin askelin paitasillaan, aivan aivinaisillaan oleva mies, kiisi riemuhuutojen ja naurunrähinän kaikuessa yli kasarmin pihan, loikkasi aitauksen yli, riensi vinhaa vauhtia harjoituskentälle ja pääsi vihdoin, tehtyään pari kolme kuperkeikkaa kentällä olevissa ampuma-ojissa, sen toisella puolella olevan metsän peittoon. Siellä seisova kruutikellarin vahti peljästyi sanattomaksi ja pudotti kiväärinsä, nähdessään tämän oudon kummituksen tuulispäänä kiitävän ohi.
Mutta kummituksen kintereillä seurasi nopsajalkainen patrulli. Ennen mainitun ojan reunalle saavuttuaan näkivät miehet paitaniekan ankarassa ottelussa siviilimiehen kanssa, jolta hän kaikin voimin kiskoi takkia yltä. Siviilimies tunnettiin heti olevan kaivattu n:o 114. Patrullin avulla sai suutari omansa takaisin, ja nyt alkoi Antti Antinpojalle epäilemättä ikävin matka, minkä hän eläissään oli tehnyt. Patrullin keskessä sai hän yhtä kevyessä puvussa kuin suutari äsken lähteä tallustamaan kasarmille. Ja voi kauhistusta! Koko harjoituskenttä oli mustanaan ihmisiä, jotka melun johdosta olivat paikalle saapuneet. Naiset, varsinkin nuoremmat, pakenivat kirkuen, nähdessään näin säädyttömässä asussa olevan miehen, miehet hurrasivat ja nauroivat ja kokat haukkuivat. Ja kasarmin pihalla otettiin n:o 114 vastaan niin jyrisevillä riemuhuudoilla kuin olisi hän voitokkaasta tappelusta palaava sotapäällikkö.
Pimeässä tyrmässä sai hän sitten pari vuorokautta rauhassa mietiskellä sotilaselämän vaivoja ja vaikeuksia. Ja loppupuolen harjoitusaikaa pitivät kyllä toverit ja päälliköt huolen siitä, ettei tämä seikka päässyt hänen mielestään haihtumaan.
Seuraavaksi kesäksi lienee hän siirtynyt johonkin muuhun komppaniaan, sillä A:ssa ei häntä enää sen koommin näkynyt. Senpä vuoksi en tiedä, miten hän sittemmin lienee sotilasurallaan menestynyt.