»KESÄLAITUMELLE».
Onnellisimpia hetkiä vanhanpojan elämässä on kieltämättä se varhainen aamuhetki kesäkuussa, jolloin Helsingin asemalla istuu liikkeelle lähtevässä junassa ja näkee asemasillalla töllöttävien tyhjäntoimittajain naamojen yhä vinhempää vauhtia vilahtavan ohi. Sillä edellytyksellä nimittäin, että on edessä pitempi kesäloma ja matka käy jonnekin sisämaahan »kesälaitumelle». Tämän hetken onnellisuus on sitäkin suurempi, kun viimeksi kulunut neljännestunti on ollut tukalimpia, mihinkä hiljainen ja rauhaa rakastava mieshenkilö saattaa eläessään joutua. Kylkiluut ovat saaneet muistiaisia pariltakymmeneltä luisevalta kyynäspäältä, liikavarpaat ovat magneetin tavoin vetäneet puoleensa suurimman osan kaikista liikkeellä olevista korkoraudoista niihin kuuluvine painavine tallukkoineen ja älykoppa on ollut litistymäisillään pannukakuksi senkin seitsemän matka-arkun ja korin välissä, joita hikiset ja läähättävät kantajat ovat edestakaisin kiidätelleet. Tästä kiirastulesta on nyt ilman pahempia vaurioita selviydytty ja juna lisää vauhtiansa, ja yhä kauvemmaksi jää kaupunki pölyineen, tuoksuineen, jyrisevine ja vonkuvina raitiovaunuineen, jäätelöryssineen, polkupyöräilijöineen, muotinukkineen ja — ennen kaikkia — politikoitsijoineen. Muutamia viikkoja saa toki olla rauhassa tuolta kaikelta ja paljolta muulta, jota ei tässä viitsi luetellakaan. Helpotuksen huokaus pääsee rinnasta ja mielihyvällä pistää mies tupakaksi.
Niin tein ainakin minä, kun juna porhalsi ohi Kaisaniemen keilaradan, jonka katolla pari kirkuvaa katupoikaa, pääkaupungin viimeisinä edustajina, liekutti jäähyväisiksi hyvin epämääräisen värisiä nenäliinoja.
Olin matkalla oikein maan sydämeen, satasaarisen järven rannalle, mielessä monen kyrmyniskaisen ahvenen, solakan hauven ja punasilmäisen särjen surma. Siellä aioin viettää kesäni erakkona yksinkertaisessa mökissä, herkutella reikäleivällä ja viilipiimällä ja kerätä uusia voimia kestääkseni taas talvikauden n.s. kulttuurielämän pyörteissä.
Niin, juna oli päässyt täyteen vauhtiinsa ja minä aloin tarkastella matkatovereitani. Hyvä tuuleni aleni muutamia asteita, kun huomasin lähimpänä naapurinani olevan tukevan perheenemännän, mukanaan hyvällä alulla oleva aritmeettinen sarja »kotikasvuisia», yksivuotiaasta lukkarinkokelaasta puolikasvuiseen, kesakkonaamaiseen pojanroikaleeseen saakka. Minä en suinkaan vihaa lapsia, pois se, mutta suotakoon minulle anteeksi, jos kernaimmin ihailen noita »herran terttuja ja kullan nuppuja» sopivan välimatkan päästä, kaikkein kernaimmin jonkun läpi- ja ylipääsemättömän esteen, esim. rautalankaverkon tai lujan akkunaruudun takaa. Minulla on näet näiden herttaisten pikkuolentojen kanssa ollut monen monta yhteentörmäystä, joissa kaikissa olen joutunut surkeasti alakynsin.
Ennen pitkää sainkin »tehdä lähempää tuttavuutta» perheen kanssa. Välittäjänä oli sarjan toinen »numero», kaksivuotias palleroinen, joka, uskollisesti säestettyään veljensä, lukkarinkokelaan, lauluharjoituksia, sai voileivän ja, syötyään siitä puolet, sijoitti jäännöksen, tietysti rasvainen puoli alaspäin, uusille kesähousuilleni. Äiti kiiruhti heti pyytämään anteeksi, antaen samalla sen lohduttavan tiedon, että voipilkut lähtevät hyvin helposti. Tähän yhtyi joku viereisessä »karsinassa» istuva koiranleuka, huomauttaen hyvin loogillisesti, että koska esim. tervapilkkuja poistetaan voilla, olisi syytä koettaa poistaa voipilkkuja tervalla. Tästä nerokkaasta neuvosta sai hän rouvalta palkakseen murhaavan katseen ja vajosi näkymättömiin sohvan selkänojan taakse. Minä puolestani lausuin kohteliaasti hymyillen, ettei asialla ollut mitään merkitystä, koska minulla oli kesäisin tapana kuljeskella housut rasvassa sekä edestä että takaa. Rouva ei nähtävästi ollut ajatusten lukija, muuten hän luultavasti olisi katsonut turvallisemmaksi jäädä seuraavalle asemalle odottamaan toista junaa.
Sitä, hän ei nyt tehnyt, vaan alotti kanssani vilkkaan keskustelun, johon minä tosin otin osaa ainoastaan korvillani, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei rouvan puhetulvassa ollut niin suurta aukkoa eli seisahdusta, että liukaskielisinkään lipilaari olisi siihen ennättänyt tokaista edes neljättä osaa kielen lyhimmästä sanasta.
Siinä sain tarkat tiedot viimeisistä torihinnoista, Helsingin piikojen ilkeydestä, hänen suuresta suvustansa, hänen miehensä luuvalosta y.m. huvittavista seikoista. Vahinko vaan, ettei minulla näistä tiedoista liene suurtakaan hyötyä elämän mutkaisella polulla. Sillä välin kirkui lukkarinkokelas lakkaamatta; muut lapset milloin koettelivat kellonperieni kestävyyttä, milloin tekivät tutkimusretkiä taskuihini, milloin harjoittivat telinevoimistelua säärilläni. Ainoa rauhallinen sielu koko joukossa oli kesakkonaamainen poika, joka tuon tuostakin pistäytyi salaa tupakoimassa — missä lie pistäytynytkään. Hän sai osakseen täydellisen myötätuntoisuuteni ja kunnioitukseni.
Vihdoin, kun aivoni jo alkoivat olla aivan sekaisin, rupesi näkymään lähestyvän vapautuksen hetken oireita. Rouvan puhetulva alkoi ehtyä ja hänen huomionsa jälleen kiintyä perheensä jäseniin. Pari mukulaa, jotka olivat kiivenneet selkäni taakse tappelemaan, ja tässä luvallisessa toimessa sukivat minua kummallekin korvalle, sai tukkapöllyn, eräs vekkuli vedettiin esiin sohvan alta, jossa hän huvitteli itseään koristelemalla saappaitani liitupiirustuksilla, lukkarinkokelaan laulu lakkautettiin karamellilla ja kesakkonaama pysäytettiin, juuri kun hän aikoi pistäytyä salaperäiseen tupakkahuoneeseensa. Ja kerättyään kokoon pari-, kolmekymmentä erikokoista ja -näköistä myttyä ja lausuttuaan minulle sydämelliset jäähyväiset, purkautui tämä hauska perhe seuraavalla asemalla lumivyöryn tavoin junasta, jättäen minut henkisenä rauniona retkottamaan sohvan nurkkaan. Älköön minulle luettako kovin suureksi synniksi, että tunsin pientä iloa, kun sadekuuro samassa hiukan kasteli äskeisiä ystäviäni.
Kuluipa joltinenkin aika, ennenkuin olin täydellisesti tointunut, ja samassa oli minunkin rautatiematkani lopussa. Astuin junasta pienellä asemalla, joka näytti olevan aivan erillään muusta maailmasta synkässä metsässä. Siitä oli minun noin penikulman matka ajettava hevosella ja aloin sen vuoksi tiedustella, kestikievaria.
Eräs mies, joka äkkiväärä suussa istui aidalla ja erinomaisen taitavasti sijoitteli ruskeita täpliä asematalon valkeaan nurkkalautaan, tarjoutui saattamaan minut sinne suorinta tietä.
Muistaakseni suorinta tietä sanotaan myöskin »linnuntieksi», ja tässä tapauksessa oli nimi kerrassaan paikallaan. Välillä oli kahdeksan Kullervo-vainajan malliin rakennettua aitaa, enkä olisi juuri tahtonut tulla valokuvatuksi siirrellessäni arvoisaa sadan kilon painoista ruumistani niiden yli. Kun vielä olin saanut tehdä odottamattoman vierailun erään vaatimattoman sammakkoperheen luona, syystä että ojan yli vievä porraspuu petti, saavuin vihdoin onnellisesti majataloon.
Siellä tilasin hevosen Kiiskilahden laivasillalle. »Heti!» oli vastaus. Mutta pari tuntia kului, ja ennätin jo moneen kertaan katsella majatalon seinillä olevan taidenäyttelyn, jota vähintäin kymmenen kesän kärpäset olivat kaunistelleet, ennenkuin rattaiden kolina pihalla ilmoitti, että hevonen oli valjaissa.
Olin ollut siinä hurskaassa uskossa, että ne kidutuskoneet, joita minun lapsuuteni aikana kunnioitettiin kyytikärryjen nimellä ja arvolla, jo kuuluisivat muinaismuistojen joukkoon, mutta pihalle tultuani huomasin, että kansa tällä paikkakunnalla, ainakin mitä ajoneuvoihin tulee, uskollisesti riippui kiinni isiltä perityissä tavoissaan. En voi juuri sanoa, että tämä uskollisuus minua kovinkaan ilahutti, mutta hyvin »liikutetuksi» sen johdosta kumminkin tulin, ennenkuin olin kahtakaan kilometriä ajanut. Luulenpa, että oikein vuodatin kyyneleitä astuessani rattailta Kiiskilahden laivasillalle.
Siitä alkoi nyt matkani viimeinen taival. »Nopeakulkuinen», rautainen höyrylaiva »Kiiski» ähkyi ja puhkui jo laiturin kyljessä ja puolen tunnin kuluttua piti lähdön tapahtua. Mutta sisävesien »kapteeneilla» on oma käsityksensä aikatauluista. Kun jo kokonainen tunti oli kulunut yli määräajan eikä mitään lähtövalmistuksia näkynyt, kysyin vihdoin »kapteenilta», eikö jo olisi vähitellen aika lähteä.
»Kapteeni», jonka ulkoasu suuresti muistutti niitä yhteiskunnan jäseniä, joita kesäisin näkee joukottain vetelehtivän Helsingin satamassa, otti piipun suustansa ja toivotti valituin sanoin kokonaisen sarjan hornan henkiä noutamaan ja viemään Mattilan emännän, joka varmaankin oli jäänyt kylään kahvikupin ääressä juoruamaan, ja jota ei voinut jättää, hänen miehensä kun oli laivan omistajia.
Tämän selvityksen saatuani katsoin parhaaksi vetäytyä aluksen perässä olevaan pieneen koppiin, jota »salongin» nimellä kunnioitettiin. Siinä oli juuri sen verran tilaa, että saatoin pitkin pituuttani oikaista itseni puiselle sohvalle, eikä sitä enempää tarvittukaan. Makasin siinä, katselin kattoon ja kuuntelua, kuinka Kiiskilahden laineet huuhtelivat »Kiisken» kupeita. Olin noussut aikaisin aamulla, matka oli ollut rasittava, laineiden loiskina vaikutti nukuttavasi, sanalla sanoen: tässä oli kaikki edellytykset »kiisken onkimiseen». Hiljalleen vaivoinkin unen helmoihin ja heräsin vasta, kun ankara sysäys viskasi minut sohvalta pöydän alle ja kannelta kuulin »kapteenin» hirvittävän ärjynnän:
»Enkö minä sanonut sinulle ramoot, ja sinä musta p:le panit pakkia!»
Päästyäni jaloilleni, kiiruhdin ulos kannelle ja näin, että alus laiturista lähteissään oli perä edellä ajanut rantaan. »Kapteeni», kasvot mustanpunaisina kiukusta, hyppeli koholle ilmaan, löi yhteen kämmeniään ja ärjyi kuin jalopeura koneenkäyttäjälle, joka oli pistänyt nokisen naamansa esiin konehuoneen luukusta ja hyvin tyynenä pureskeli mälliänsä. Hetkisen tarkasteltuaan asiain tilaa virkkoi hän rauhallisesti: »Mitä siinä leksottelet? Saathan sen ramootin vähemmälläkin.» Sitten vetäytyi hän takaisin konehuoneeseen, josta kohta alkoi kuulua ankara jyske ja sähinä. Mutta »Kiiski» ei niin hevillä ottanutkaan irtautuakseen. Vasta kun kaikki matkustajat, niiden joukossa eräs äärettömän paksu nainen, jonka arvasin olevan tuon mahtavan Mattilan emännän, oli komennettu etukeulaan, ja laivamiehet lykkivät sivuilta pitkillä seipäillä, saatiin alus irti liejusta ja läksi viilettelemään väljemmille vesille, purkaen savupiipustaan kannelle, sellaisen määrän kipunoita ja palavia hiilenkappaleita, että olisi voinut luulla purjehtivansa jossakin Vesuviuksen lähettyvillä.
Tämä, sanan varsinaisessa merkityksessä, »tulilaiva» vei minut vinhaa vauhtia Aarniosalmen laiturille, jossa nousin maihin. Siitä sain soutumiehen, joka halvasta maksusta otti viedäksensä minut matkani päähän, Hopealahden mökkiin, jossa eräs paikkakunnalla asuva ystäväni oli minulle vuokrannut kesäasunnon. Tunnin ajan soudettuamme mitä kauniimpien saarien lomitse, saavuimme juuri auringon mailleen mennessä Hopealahden pohjaan.
Siinä oli edessäni tuleva asuntoni. Jättiläiskoivujen suojassa seisoi siisti, punaiseksi maalattu mökki, valkeine ikkunalautoinaan. Pihalla lausui mökin halli äänekkäät tervetuliaisensa, mökkiä ympäröiviltä lähteviltä kunnailta kuului käen kukunta, jota karjan kellojen kilinä kauniisti säesteli. Jossakin kaukana lauloi sointuva naisääni vienon surullista kansanlaulua. Alas rantaan asteli vakavin askelin vanhanpuoleinen mies, tuleva isäntäni. Minun oli tarvis luoda vaan silmäys hänen avomielisiin, rehellisiin kasvoihinsa, huomatakseni, että meistä tulisi mitä parhaimmat ystävykset. Ja sydämellisesti tartuin hänen ojennettuun käteensä.