»VAHTI».
Syyskesällä muutamia vuosia takaperin tapasin matkustaessani junassa vanhan ystäväni, insinööri Pekka Oittisen, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen.
Hän oli sillä aikaa »purjehtinut avioliiton tyyneen satamaan», kuten hän runollisesti kyllä sanoi, ja hänen huuliltaan virtasi innokkaita ylistyslauluja pyhän aviosäädyn onnellisuudesta. Niinpä niin, hänellä oli siihen aikaan vielä jokseenkin lyhytaikainen kokemus tästä »säädystä»; ken tietää, mikä sävel hänen lauluissaan tätä nykyä on. Hän oli juuri palausmatkalla ulkomailta, missä hän valtion matkarahoilla oli muutamia kuukausia oleskellut tutkimassa sikäläisissä virastoissa käytettyjä matonpölyytyskoneita, joista hänen tuli senaatin asettamalle komitealle antaa lausunto. Sydämensä pohjasta sadatteli hän Suomen hidaskulkuisia junia, jotka eivät kyllin nopeasti kiidättäneet häntä armaan eukkonsa syliin.
Minun paatunut vanhanpojan sisuni ei oikein jaksanut sulattaa Pekan ylistyksiä, ja uskalsinpa lausua pari sävyisää sanaa vanhanpojan vapaan elämän puolesta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pekka joutui aivan haltioihinsa.
»Senkin vanha, lahonnut pölhö!» huusi hän. »Epäiletkö minun, kokeneen miehen sanoja? Kyllä minä… Niin, nytpä tiedän. Rangaistukseksi saat seurata minua kotiini näkemään, minkälaisista onnenpäivistä sinä, samoinkuin moni muukin pässinpää, olet kieltäytynyt. Ei mitään vastaväitteitä, asia on päätetty!»
Eikä siinä vastaanponnisteleminen auttanut, vaikka kyllä koetin huomauttaa, kuinka sopimatonta olisi, että vieras henkilö tulisi jälleennäkemisen riemua häiritsemään. Pekka oli hämäläinen ja tämän heimon tunnettu itsepäisyys oli hänessä kehittynyt korkeimpaan huippuunsa. Olin jo puoleksi voitettu, kun juna saapui sille asemalle, jolle Pekan tuli jäädä. Ja kun sitten hänen armas Annansa, joka oli tullut miestänsä vastaanottamaan, ja jonka nähdessäni minun mielessäni täytyi tunnustaa ystäväni ylistysvirret jossakin määrin oikeutetuiksi, innokkaasti yhtyi Pekan kehotuksiin, suostuin lopuksi, varsinkin kun matka ei ollut pitkä eikä minulla ollut mitään erityistä kiirettä.
Tunnin verran ajettuamme saavuimme Pekan kauniiseen kesähuvilaan. Portilla oli vastassa suunnattoman suuri newfoundlandilainen koira, jonka karheaääninen haukunta muistutti leijonan karjuntaa. Se tervehti hyvin ystävällisesti rouvaa, mutta näytti hampaitansa Pekalle ja minulle.
»Se on Vahti, josta olen sinulle kirjoittanut.» sanoi rouva ja kääntyen minuun jatkoi:
»Sain kohta mieheni lähdettyä tämän koiran lahjaksi veljeltäni. Se ei vielä tunne isäntäänsä. Etkö häpeä, Vahti!» huusi hän samassa, kun koira vihaisesti murahti Pekan yrittäessä taputtaa sitä päähän. »Se ei tahdo suostua kehenkään muuhun kuin minuun,» selitteli hän ja kutsui koiran luoksensa.
»Olisipa lanko itse saanut pitää tuollaisen pedon,» sanoi Pekka hieman tyytymättömänä. »Näyttääpä siltä, kuin tässä täytyisi taistella isäntävallasta oman koiransa kanssa!»
Koko illan pysytteli Vahti uskollisesti meidän seurassamme, mutta sen epäluulo Pekkaa ja minua kohtaan ei näyttänyt lainkaan laimenevan. Se piti meitä nähtävästi hyvin arveluttavina lurjuksina. Kun Pekka vaan laski kätensä vaimonsa vyötäisille, taputteli häntä tai teki muita nuoren aviomiehen tavallisia hullutuksia, nousivat Vahdin selkäkarvat pystyyn, ja illallista syödessämme piti se tarkasti silmällä, ettei kumpikaan meistä pistäisi veitsiä ja lusikoita taskuumme. Anna rouva oli oikein liikutettu koiran uskollisuudesta, mutta Pekka alkoi jo hiukan noitua tuota valpasta vartijaa.
Aivan hovimestarin tavoin saattoi Vahti pariskuntaa makuuhuoneen ovelle, kun myöhään illalla erosimme levolle mennäksemme. Kun ovi sen nenän edessä suljettiin, pudisteli se tyytymättömänä päätänsä, varmaankin kummastellen emäntänsä rohkeutta, kun uskalsi tuollaisen roikaleen kanssa jäädä kahdenkesken. Sitten alkoi se sitä suuremmalla tarkkaavaisuudella pitää silmällä minun liikkeitäni. Minua tuo tarkastus ei ollenkaan miellyttänyt, jonka vuoksi pujahdin ulos ja suljin oven.
Kun ilta oli erinomaisen kaunis, läksin vielä pienelle kävelymatkalle ihailemaan elokuun kuutamoa. Noin puolenyön aikaan palasin huvilaan ja aioin astua sisälle, kun uhkaava murina, joka kuului eräästä pimeästä loukosta eteisessä, pysähdytti askeleeni. Tuo kirottu Vahti, jonka jo olin unhoittanut, muistutti minua huomattavalla tavalla olemassa olostaan ja näytti varmasti päättäneen kieltää minulta sisäänpääsyn.
Mitä nyt tehdä? Jos yritin pyrkiä sen ohi, oli jokseenkin luultava, että Vahdin hampaiden väliin jäisi kappale uusista housuistani ja siihen kuuluva osa koipea. Astuin kuitenkin koetteeksi askeleen eteenpäin puhutellen Vahtia kaikkein lempeimmällä äänelläni, mutta seurauksena oli vaan yhä äkäisempi murina hämärässä välkkyvän, uhkaavan hammaskarsinan takaa. Katsoin siis viisaimmaksi peräytyä ja vetäydyin hiljalleen ulos.
Olinpa todellakin tukalassa asemassa. Siinä seisoin ohut takki ylläni, kolkossa yöilmassa; lahjomaton Kerberus sulki minulta tien makuusuojaani ja huvilassa nukkuivat kaikki, niin etten voinut kutsua heitä avukseni. Enhän edes tiennyt, missä palvelijat makasivat. Tunnin ajan kävelin edestakaisin huvilaa ympäröivässä pienessä puistossa, sadatellen ystävääni, hänen rouvaansa, koiraansa ja kaikkea, mikä hänen omansa oli, ja lopulta itseänikin, kun olin ollut niin tyhmä, että olin keskeyttänyt matkani joutuakseni tällaiseen satimeen.
Värjötellessäni siinä seinustalla, kädet syvällä taskuissa, huomasin äkkiä jotakin, mikä sai toivon kipinän syttymään rinnassani. Yksi huvilan akkunoista oli hiukan raollaan. En tiennyt mihinkä huoneeseen se kuului, mutta pääasiahan oli päästä katon alle, kyllä kai siellä sitten löytäisin oman huoneeni. Tuossa tuokiossa olin akkunan luona ja vedin sen kokonaan auki. Ruumiini muoto ja paino eivät tosin ole erittäin edulliset kiipeämisyrityksille, mutta akkuna oli siksi matalalla, että ilman suurempaa vaivaa sain, sivumennen sanoen, jokseenkin pyöreän vatsani hinatuksi akkunalaudalle. Mutta ennenkuin silmäni olivat sen verran tottuneet pimeyteen, että olisin nähnyt, mikä huone se oli, tömisi äkkiä maa takanani, kuului kiukkuinen haukahdus ja tunsin, kuinka lujat hampaat iskivät kiinni toiseen kantapäähäni. Tein epätoivoisen ponnistuksen, kenkä irtautui jalastani ja minä menetin tasapainoni, pudoten päälleni johonkin märkään, kylmään ja sakeaan, joka oli minut tukehduttaa, kunnes, koipieni piirtäessä ilmassa puoliympyrän, rojahdin selkä edellä lattialle.
Hetken aikaa makasin melkein tajuttomana. Sitten aloin vähitellen huomata, että olin vielä elävien joukossa ja etteivät raajani olleet varsin pahoja vammoja saaneet. Raapasin tulitikkuun valkean ja näin olevani — ruokasäiliössä. Allani oli suuri munakori aivan rutistuneena ja vieressäni kaatunut piimäsaavi, johon akkunasta pudotessani olin sukeltanut ja jonka sisällys nyt hitaasti valui tukastani, parrastani ja vaatteistani. Lattialta noustessani pudotin vielä hyllyltä jauhovakan, joka kaiken muun hyvän lisäksi tyhjensi päälleni runsaan siunauksensa. Eipä minun totta tosiaan olisi tarvinnut hävetä pahimmankaan lurjuksen rinnalla, jota konsanaan Amerikan vapaassa maassa on koristeltu tervalla ja höyhenillä.
Ensi tehtävä oli tietysti pyrkiä pois tästä kovan onnen paikasta. Mutta voi kauhistus! Ovi oli lukossa ja niin tukevaa tekoa, että heti huomasin mahdottomaksi yrittääkään päästä ulos sitä tietä. Ja kun katsoin ulos akkunasta, näin ystäväni Vahdin kykkivän sen alla, hyvin verenhimoinen ilme silmissään. Olisin kyllä voinut kolkuttaa ja huutaa, kunnes joku talossa olisi herännyt ja tullut minut pelastamaan, mutta minua kammotti se nauru ja pilanteko, joka epäilemättä tulisi osakseni yöllisen seikkailuni johdosta. Katsoin sen vuoksi parhaaksi odottaa, eikö Vahti kenties kyllästyisi vahtimiseen ja menisi tiehensä, niin että huomaamatta voisin päästä huoneeseeni, jossa pukisin ylleni toiset vaatteet, enkä aamulla olisi tietävinäni, mitään aikaansaamastani hävityksen kauhistuksesta.
Istahdin sen vuoksi huoneen nurkkaan ja aloin mietiskellä tämän matoisen maailman surkeutta. Mutta siinä mietiskellessäni painuivat vähitellen silmäni umpeen — matkan ja seikkailujen! tuottama väsymys voitti — ja tuota pikaa olin purjehtinut Höyhensaarille…
Kimeä kirkuna, joka olisi saanut maatuneen luurangonkin nousemaan haudastaan, herätti minut jälleen todellisuuteen. Edessäni seisoi tukeva hämäläinen piika, joka silmät kauhusta ympyriäisinä kiljui niin, että vieläkin sitä muistellessani pintaani karmii. Ja tuskin olin päässyt jaloilleni, kun jo Pekka ja hänen vaimonsa peljästyneinä syöksyivät sisään — totta puhuen kumpikin sangen kevyesti puettuna — ja akkunan alla ystäväni Vahti piti oikein pakanallista menoa, yrittäen useampia kertoja hypätä akkunasta sisään, mikä ei kumminkaan onnistunut. Enpä tahdo kuvailla niitä minuutteja, jotka sen jälkeen seurasivat, mainitsenhan vain, että lopuksi sain asian täydellisesti selitetyksi, vaikka tukeva hämäläistyttö ei näyttänyt minua oikein uskovan, ja pääsin pakenemaan huoneeseeni, jonne suureksi nautinnokseni pian joka taholta alkoi kuulua naurunhohotusta ja tirskunaa.
Kun sitten olin saanut toiset vaatteet ylleni ja puutarhasta oli tuotu toinen kenkäni, josta Vahti odotellessaan oli muodostanut kiinalaisen mandariinin jalkineen, tultiin kutsumaan aamiaiselle. Sainhan siinä niellä koko lailla pilkkaa, mutta kun sen ohessa sain niellä kelpo aamiaisen, tuli mieleni vähitellen tasapainoon, niin että kun rouva lupasi toimittaa Vahdille selkäsaunan, »kun vaan hänen veljensä parin kuukauden kuluttua tulee heillä käymään, sillä kukaan muu ei uskalla sitä lyödä», minä jalomielisesti luovuin tästä loistavasta hyvityksestä. Vahtiin ei tämä jalomielisyys näyttänyt tehoavan enemmän kuin rouvan nuhteetkaan, sillä sen silmissä olin yhä vain näkevinäni kiihkeän halun tehdä minun ruumiissani anatomiallisia tutkimuksia.
Kun sitten aamiainen oli syöty ja Pekka tyhjentänyt koko sukkeluusvarastonsa, joka, sivumennen sanoen, ei ollut kovin runsas eikä monipuolinenkaan, päätettiin lähteä pienelle aamukävelylle. Pekan ja minun vaatimuksesta jätettiin kumminkin Vahti kotiin ja teljettiin varmemmaksi vakuudeksi Pekan työhuoneeseen.
Olimme ehtineet kappaleen matkaa huvilasta, kuu Pekka huomasi unohtaneensa paperossikotelonsa ja palasi sitä noutamaan. Me rouvan kanssa istuuduimme kiveliö ja aloimme pakinoida. Ehdimme siinä pohtia ilmat, ja säät, Kalle Kakkisen uusimman romaanin ja rouvan parhaimman ystävättären avioerojutun ja aijoimme juuri ryhtyä parjaamaan yhteisiä tuttaviamme, kun äkkiä pisti päähämme, että Pekka viipyi merkillisen kauvan.
»Missähän se mieskulta taas kuhnustelee?» sanoi rouva. »Parasta, että lähdemme häntä etsimään.»
Samassa sattui silmäyksen! rikkipureskeltuun kenkääni, ja mieleeni muistuivat Vahdin terävät hampaat. Minua pöyristytti.
»Olisikohan tuo peto…?»
En uskaltanut ajatella pitemmälle, vaan nousin kiireesti ja aloin melkein juoksujalkaa rientää huvilaa kohti, niin että rouva tuskin saattoi minua seurata.
Huvilassa oli kaikki hiljaa; ainoastaan keittiöstä kuului astioiden helinää. Henkeäni pidätellen seisoin Pekan huoneen ovella. Sieltä ei kuulunut luiskaustakaan.
Vavisten, peljäten saavani nähdä kamalan näytelmän, rohkaisin vihdoin mieleni ja avasin oven.
Olihan siinä silmieni edessä näytelmä, vaikkei juuri niin kamala kuin olin peljännyt.
Seljällään permannolla, pää vedellä täytetyssä sylkilaatikossa makasi Pekka hievahtamatta, kasvot kiukusta tulipunaisina. Hänen päällään seisoi Vahti, katsoen häntä tarkasti silmiin ja päästäen tyytymättömän, murinan ja näyttäen hampaitaan, kun hän vain vähänkään äännähti tai liikautti itseään. Koira ei nähtävästi tahtonut vahingoittaa Pekkaa, jota hän kai luuli varkaaksi, vaan pitää häntä kiinni, kunnes toiset ennättäisivät avuksi.
Näky oli niin hullunkurinen, että huomattuamme, ettei Pekalla ollut sen suurempaa hätää, sekä rouva että minä purskahdimme kaikuvaan nauruun, josta ei tahtonut loppua tullakaan. Vihdoin tointui rouva kumminkin sen verran, että saattoi kutsua koiran pois ja Pekka pääsi nousemaan ylös.
Häntä ei ollenkaan naurattanut. Useamman minuutin ajan saastutti hän ilmaa jumalattomilla sanoilla, kuivatessaan päätänsä, joka oli ainakin puoli tuntia lionnut sylkiastiassa. Hän näytti kokonaan unohtaneen aviosäädyn onnen ja ärjyi rouvalleen niin kiukkuisesti kuin olisi hän ollut naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Vahtikin lienee vaistomaisesti huomannut »iskeneensä kirveensä kiveen»,-sillä yhtäkkiä pyörähti se ympäri ja luikki häntä koipien välissä ulos.
Päivällisiin saakka menosi Pekka kuin pahinkin kotityranni, niin että Anna-rouva alkoi jo peljätä hänen rakkautensa sammuneen sylkilaatikkoon ja vuodatella katkeria kyyneliä. Mutta kun sitten päivällispöydästä Pekan nenään nousi makea vasikanpaistin tuoksu, alkoi hänen sisunsa sulaa, eikä oltu vielä jälkiruokaan ehditty, kun jo hänkin nauroi koko tapaukselle. Vahtikin, joka oli saanut meiltä muutamia makupaloja, alkoi jo nähtävästi saada meistä paremmat ajatukset. Ja niin päättyi tämä myrskyisesti alkanut päivä sulaan sovintoon. Ja kun seuraavana päivänä matkustin, oli keskinäinen luottamus ja ystävyys kehittynyt niin pitkälle, että Vahti kohteliaasti saattoi minua portille ja jäähyväisiksi heilutti häntäänsä…
Vahdin myöhemmistä elämänvaiheista en ole kuullut. Mutta jos joskus tulen niin rikkaaksi, että pääsen huvilan omistajaksi, tahtoisin kernaasti jonkun Vahdin sukulaisista talonvartijaksi. Silloin ainakin saisin itse korjata omenat puutarhastani ja yöjalkalaisten kevytmielinen suku pysyisi loitolla taloni rajoista.