Vanhanpojan huomioita

by Onni W. Arima

KUN HEIKKI HEINONEN OLI V.T.

N:n lääninhallituksen virkamiesten keskuudessa vallitsi eräänä aamuna toukokuun lopulla suuri mielenjännitys. Korpelan vanha nimismies oli kesäkuukausiksi anonut virkavapautta, kuten hänen tapansa viime vuosina oli ollut, ja kussakin kanslistissa ja »ylimääräisessä» kyti salainen toivo päästä tuonne Korpelan lihapatojen ääreen. Viransijaisuutta siellä pidettiin nimittäin oikeana onnenpotkauksena, sillä piiri oli — nimismiehen kannalta katsottuna — »hyvä», s.o. kansa oli köyhää ja ulosottoja sattui tuhkatiheään. Kun sen lisäksi nimismies, »vanha Lauriini» tavallisesti säästi paljon työtä, mutta samalla myöskin paljon tuloja sijaisillensa, saattoi kesän kuluessa aika lailla paikkailla rappeutuneita raha-asioitansa, varsinkin kun ei ollut tilaisuutta kantaa kolikoltansa kapakkaan eikä tehdä niistä tiliä neljän kuninkaan kirjassa — mikä muuten oli hyvin yleistä herrojen kanslistien keskuudessa.

Niin, siinä istui nyt pöytäinsä ääressä puolitusinaa nuoria miehiä pureskellen kyniänsä ja odottavasti silmäillen »kaikkein pyhimpään», kuvernöörin huoneeseen päin, jonne lääninsihteeri äsken oli mennyt. Pian ilmestyisi hän tuohon kynnykselle ja käskisi jonkun heistä kuvernöörin pulleille. Mutta kenenkä?

Kanslistit odotellessaan puhelivat puoliääneen keskenään, ja kukin koetti tovereilleen vakuuttaa, ettei häntä lainkaan haluttanut lähteä tuonne ikävään Korpelaan, jossa ei saanut edes »skruuvi»-pöytää kokoon, ja jossa ruokaryypykseen parhaimmassa tapauksessa sai takavarikkoon otettua, sikunalta haisevaa »patakukkoa». Pikku Pekka Lampinen, joka juuri salavihkaa oli kääntänyt kalvostimensa, niin että puhtaampi puoli tuli ulospäin, vakuutti kieltäytyvänsä koko toimesta, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Tälle vakuutukselle toiset epäilevästi hymähtivät ja pilkallinen bassoääni kuului murahtavan: »Kyllä kai!»

Pekka käännähti kiivaasti ympäri. Hän loi tuohon virnistelevään Tuomaaseen äkäisen katseen ja aikoi juuri purkaa suustaan muutamia valittuja sanoja, kun kuvernöörin huoneen ovi avautui ja laihasäärinen lääninsihteeri huusi kärisevällä äänellä:

»Herra Heinonen olisi hyvä ja tulisi kuvernöörin puheille!»

Heikki Heinonen, ainoa kanslisteista, joka ei ollut ottanut osaa keskusteluun, vaan äänettömänä ja uutterasti kirjoitellut, nousi hitaasti ja alkoi vielä hitaammin kulkea ovea kohti. Ilon välähdys, joka hetkeksi levisi hänen kasvoilleen, antoi pian sijaa ilmeelle, joka arveluttavasti vivahti pahaan omaantuntoon.

Jospa toverit olisivat tienneet, että hän vastoin kaikkia tapoja ja traditsioneja oli käynyt tuota virkaa lääninsihteeriltä kärkkymässä! Olisipa silloin karvas keitos hänen kupissaan!

Mutta onneksi ei siitä kellään ollut aavistustakaan, ja ovelle ehdittyään oli Heikki jo saanut omantuntonsa vastaväitteet kumotuksi tuolla vanhalla sananparrella: »oma suu lähempänä kuin kontin suu», joka on itsekkäisyyden evankeliumin vankimpia kulmakiviä.

»Kontit», joidenka suun ohi haluttu makupala auttamattomasti oli luiskahtanut, katselivat hetkisen nolostuneina hänen jälkeensä sulkeutunutta ovea ja alkoivat sitten vaihtaa ajatuksiaan tapahtuvasta määräyksestä, Kaikki olivat merkillisen yksimielisiä siitä, että Heinonen ei ollut lainkaan sovelias tähän virkaan eikä edes kunnolleen ollut sen tarpeessakaan. Kenen olisi oikeuden ja kohtuuden mukaan tullut tämä toimi saada, sen jätti kumminkin jokainen sanomatta.

»Heinonen!» huudahti Mikko Manner, jonka koko hieno päällyskuori kengistä kaulukseen, jopa nenäkakkuloihinkin asti, oli velaksi otettu ja luultavasti aikoinaan joutuva »isävainajan tiliin». »Onko mokomaa ennen kuultu! Tuollainen hiljainen kuhnuri, josta Korpelan viinankeittäjät pian tekevät makkaraa… Ja miehellä hyvät ansiot; saa nostaa melkein koko palkkansa lyhentämättä!»

»Niin, ja vieläpä perintöä odotettavissa, kun vanha Heinonen kuolee», lisäsi Pekka Lampinen, jonka omat perinnöt jo aikoja sitten olivat menneet kaiken maailman teitä.

Siihen suuntaan kävi keskustelu ja sitä jatkui siksi kuin Heikki palasi kuvernöörin luota, kädessään paperi, joka neljäksi kuukaudeksi hänen käsiinsä luovutti Korpelan hallinnolliset ohjakset.

Kaikesta napinastaan ja nurinastaan huolimatta onnittelivat nyt toiset päivän sankaria, joka vanhan hyvän tavan mukaan kutsui heidät pieniin lähtökemuihin.

Näistä kemuistakin olisi kyllä yhtä ja toista kerrottavaa, mutta kun ne oikeastaan ovat kertomuksemme ulkopuolella, mainitsemme tässä vain, että seuraavana päivänä useat kanslistit kirjoittivat sahalaitaisia kirjaimia, ja Heikki, joka junassa mennä porhalsi uutta virkapaikkaansa kohti, poti ankaraa, meritautiiin vivahtavaa sairautta.

* * * * *

Korpelan pappilassa eli tähän aikaan pastori Ekin leski tyttärensä Emerentian kanssa, Pastori oli toista vuotta sitten kuollut ja leskellä oli nyt armovuosi menossa.

Rouva Eulalia Ek oli nainen, jolla oli pelätty nimi koko pitäjässä, vieläpä kappaleen matkaa sen rajojen ulkopuolellakin. Rajattoman itsevaltiuden periaatteiden mukaan hallitsi hän pappilassa, jossa pastorilla eläessään oli ollut jokseenkin yhtä paljon sanomista kuin merovingilaisilla kuninkailla majordomuksien aikana. Hänen tuimat silmänsä, jotka tuijottivat kultasankaisten lasien takaa, saivat rohkeimmankin rengin sydämen vajoamaan saapasvarsiin, ja laiskinkin torppari tarttui jättiläisvoimin työhön, kuullessaan hänen karkean äänensä etäältäkin kajahtavan.

Tällä rakastettavalla rouvalla oli jo vuosikausia kytenyt mielessä kaikki voittava ajatus: saada tyttärensä Emerentia toimitetuksi miehelään, ajatus, jota Emerentia neiti itse kaikin puolin kannatti. Mutta lienevätkö nuoret miehet pitäneet Emerentian tukkaa liian punaisena, hänen silmiään liian kieroina ja hänen vartaloaan liian luisevana, tai lienevätkö hänessä huomanneet sellaisia ominaisuuksia ja taipumuksia, joista sopivalla hoidolla saattoi kehittyä uusi painos rouva Eulaliaa — onhan vanha totuus, että omena ei putoa kauvas puusta — tai kammottiko heitä jo yksin ajatus joutua tekemisiin niin rakastettavan anopin kanssa — summa asiasta oli vain se, että Emerentia neiti oli ehtinyt arveluttavaan kohtaan elämänsä tiellä, saamatta koristaa vasemman käden nimetöntä tuolla paljon merkitsevällä kultarenkaalla. Kovin olivat olleet ahtaalla ne apulaiset, joita pastori viime elinvuosinaan oli käyttänyt. Tyttären kivääritulen ja äidin raskaan tykistön ahdistamana pyysi ja sai ensimäinen heistä jo kuukauden kuluttua siirron toiseen paikkaan; toisen, joka ei myöskään hyvällä taipunut, julisti Eulalia rouva piiritystilaan ja koetti nälällä pakottaa, häntä antautumaan, sillä seurauksella että nuori sananpalvelija menetti kokonaan hyvällä alulla olevan papillisen pyylevyytensä, ennenkuin sai leiviskänsä siirretyksi muille laitumille; kolmas, joka oman varomattomuutensa vuoksi oli pahasti sotkeutunut äidin ja tyttären pyydyksiin; tekeytyi, kun tunsi hätäpäivän päälle saavan, mielipuoleksi ja antoi viedä itsensä houruinhoitolaitokseen, josta hänet muutaman päivän kiduttua laskettiin täysin terveenä. — Hän siirtyi heti sen jälkeen papiksi Amerikkaan, josta ei lupaa palata lähimmässä tulevaisuudessa.

Ne toiveet, joita Eulalia rouvalla, oli ollut armovuodensaarnaajan suhteen, sortuivat surkeasti jo ensi iltana hänen tulonsa jälkeen, kun hän oikein näkyvälle paikalle asetti vasemman kätensä, jonka nimettömässä kiilsi paksu kultasormus. Hän oli kai kuullut huhuja tästä miesten syöjästä sijasta. Mutta kylläpä sai miespolonen kokea, miltä maistuu sikurikahvi, eltaantunut voi, kivikovat munat ja muut turmeltuneet muodot jumalanlahjoista.

Neiti Emerentiaan nämä vastoinkäymiset jo alkoivat vaikuttaa masentavasti, mutta tarmokas äiti ei vielä luopunut toiveistaan. Vahingosta viisastuneena hän kumminkin päätti muuttaa, sodankäyntitapaa: piilottaa kyntensä petolliseen pehmeyteen, tuudittaa aiotun uhrin turvallisuuden uneen ja sitten sopivassa tilaisuudessa yllättää hänet niin perinpohjin, ettei pakoon ollut ajattelemistakaan…

Heti kun v.t. nimismies Heikki Heinonen saapui pitäjään, iskivät pappilan naiset silmänsä häneen.

Siinä oli viimeinen toivon ankkuri — ainakin täällä Korpelassa. Tulevana Vapunpäivänähän meni armovuosi umpeen, ja rouvan tyttärineen täytyi muuttaa pois pappilasta, johonkin kaupunkiin. Heikki ei kyllä ollut mikään Adonis, kaukana siitä. Hänen pellavanvärinen harjastukkansa, kesakkoinen naamansa, pienet tihrusilmiinsä ja väärät säärensä tuskin olisivat sytyttäneet lemmen liekkiä kenenkään muun sydämessä kuin sellaisen immen, joka hänen kauttansa toivoi pelastusta pohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä. Ja sellaisessa tilassa oli juuri Emerentia neiti, jonka vuoksi hän jo ensi näkemältä rakastui Heikki herraan, tarvitsematta siihen nimenomaista käskyä äidiltänsä.

Päästäkseen ensiksi tuon aiotun vävypojan tuttavuuteen alkoi Eulalia rouva yhtäkkiä tuon tuostakin tarvita neuvoja lakiasioissa. Hänelle oli milloin mikin rajanaapuri tehnyt vääryyttä. Ja vihdoin, saadakseen Heikin käymään pappilassa, keksi hän oikein nerokkaan keinon. Eräänä yönä muiden maatessa meni hän sikoläättiin, laski sieltä ulos lihavan mustan porsaan ja ajoi sen metsään, samoin kuin Israelin lapset muinoin karkoittivat korpeen syntipukkinsa. Aamulla hän nosti hirmuisen melun siitä, että porsas oli varastettu, ja lähetti hakemaan »vallesmannia» poliisitutkintoa pitämään. Heikki tulikin, otettiin ystävällisesti vastaan ja esiteltiin Emerentia neidille. Poliisitutkinnosta ei kyllä tullut mitään, sillä, juuri kun sen piti alkaa, tuli nassu, joka oli ikävystynyt aikojaan metsässä, nälästä kiljuen ja saparo solmussa täyttä laukkaa kartanolle. Mutta tuhansilla anteeksipyynnöillä siitä, että, häntä oli tullut näin turhan takia vaivatuksi, saatettiin Heikki saliin, jossa valmiiksi katettu päivällispöytä odotti. Siihen oli ladottu parasta mitä pappilassa oli, ja kun Heikki ei ollut mikään jumalanviljan vihaaja ja oli jo ennättänyt kyllästyä paistettuun läskiin ja perunoihin, joilla häntä kortteeritalossaan viisi kertaa viikossa kestittiin, tunsi hän sydämensä lämpenevän ja oikein mieltyi näihin naisiin, jotka hänestä tuntuivat olevan ylen herttaisia ja vaatimattomia. Eulalia rouva tunsi tuon vanhan viisausohjeen, että tie miehen sydämeen useimmiten käy hänen vatsansa kautta. Päivällisen jälkeen viivytettiin Heikin lähtöä jos joillakin verukkeilla, ja kun lopuksi muu ei näyttänyt auttavan, niin tarkkanäköinen rouva, joka siitä tavasta, millä Heikki päivällispöydässä otti ryypyn, oli arvannut- erään hänen heikoista puolistaan, kannatti pöytään niin muhkeat totivehkeet, että Heikki olisi halveksinut itseänsä, jos olisi laiminlyönyt näin oivallisen tilaisuuden. Kun Heikki vihdoin, syötyään vielä illallisen pappilassa, hiukan toisella kymmenellä ja mitä parhaimmalla tuulella saapui muutamien kilometrien päässä olevaan asuntoonsa, oli hän lujasti päättänyt »viljellä» tätä aineellisessa suhteessa edullista tuttavuutta, johonka häntä muuten mitä sydämellisimmin sanoin kehotettiinkin.

Siitä lähtein kävi Heikki tuhkatiheään pappilassa ja tuli peräti ystävällisiin väleihin naisväen kanssa. Ei kukaan varoittanut miesparkaa uhkaavasta vaarasta. Jos hän olisi voinut aavistaakaan, mitä aikeita hänen uusilla ystävättärillänsä oli, niin olisi hän epäilemättä siirtänyt pääkortteerinsa pitäjän etäisimpään kolkkaan. Mutta nyt »vanha Lauriini» ja muut pitäjäläiset kuullessaan Heikin tiheistä vierailuista pappilassa vain nauroivat partaansa ja odottivat ilkeällä vahingonilolla draaman kehittymistä huippuunsa. Ei edes armovuodensaarnaaja, vaikka hän Heikin tultua aviomies-ehdokkaaksi oli päässyt paljoa paremmalle muonalle ja sai Heikin turvissa vetää nahkaansa monta totilasia, katsonut omantuntonsa velvoittavan avaamaan tuon sokeasti turmioonsa syöksyvän silmiä. Ja niin kului kaksi kuukautta molemminpuolisessa tyytyväisyydessä.

Eräänä iltana heinäkuun lopulla istui Eulalia rouva tyttärineen pappilan salissa. Kumpikin oli juhlapuvussa, sillä tänään oli Eulalia rouvan syntymäpäivä ja odotettiin vieraita. Varsinkin Emerentia neiti oli pyntätty koreaksi kuin perhonen ja tuoksui kuin keskikokoinen hajuvesimyymälä. Mutta olisipa ollut synti sanoa, että hän sen kautta olisi tullut kauniimmaksi tai nuoremmaksi.

Naiset olivat nähtävästi kiihkeästi keskustelleet jostakin tärkeästä asiasta, sillä Emerentian poskipäillä paloi helakka puna ja hänen silmänsä säkenöivät päättäväisesti.

Tyttären hartaasti kuunnellessa lausui äiti seuraavat sanat, jotka nähtävästi olivat loppukivenä jossakin suurenmoisessa suunnitelmarakennuksessa:

»Ja kun olemme täten saaneet hänet kiinni, ei hänestä saa hetkeksikään hellittää. Teidät tulee heti panna kuulutukseen ja häät on vietettävä ennenkuin hänen virka-aikansa täällä päättyy. Jos hän ennen häitä pääsee käsistämme, emme koskaan enää saa häntä nähdä».

Emerentia nyökäytti päätään ja hänen sieramensa laajenivat innostuksesta kuin torven ääntä, kuulevan sota-orhin. Ja siihen päättyi neuvottelu, sillä ulkoa kuuluva ratasten jyrinä ilmoitti ensimäisten vieraiden jo saapuvan.

Vähitellen kerääntyi pappilan saliin koko Korpelan »kerma». Siellä oli »vanha Lauriini» perheineen ja hänen lastensa kotiopettajatar, sievä tyttö, jota Heikki, sivumennen sanoen, hiukan hienosteli. Siellä oli paksu, punanenäinen tilanomistaja von Bask laihoine rouvineen. Siellä oli postineiti, hiukan elähtäneen näköinen impi. Siellä oli… niin tunteehan jokainen luettelemattakin tuollaisen tavallisen maalaisseurapiirin kaikkine nimismiehen ja suntion välille sisältyvinä arvoasteineen. Ja ennen kaikkia, siellä oli v.t. nimismies Heikki Heinonen.

Yhtä hyvin tietänee myöskin jokainen, kuinka tällaisessa seurapiirissä iltapäivä tapetaan. Saman vanhan kaavan mukaan kuluivat aluksi Eulalia rouvan syntymäpäiväkemutkin. Vieraille kannettiin ensin vehnäkahvit, sitten viiniä ja marjahilloa, ja niiden nauttimista höystivät herrat syvämietteisellä keskustelulla vuodentulosta, työpalkoista, Lahnajoen sillan korjauksesta, kirkonkylän kauppiaan konkurssista y.m., naiset taas loppumattomilla piikajutuilla ja poissaolevien henkilöiden arvosteluilla. Ja niin kului aika hiljalleen, kunnes sivuhuoneesta kuuluva korea helinä ja kilinä, joka syntyy lusikoita laseihin laskettaessa, sai herrat, jotka jo kauvan olivat korvat pörhöllään sitä odotelleet, peräkanaa samoamaan pastorivainajan kamariin, jonne alttari juomauhria varten pii rakennettu.

Useat vieraat eivät illan kuluessa voineet olla huomaamatta, että emäntää ja hänen tytärtänsä jokin vaivasi. He näyttivät olevan hermostuneita, varsinkin Emerentia, joka ei kauvan viihtynyt yhdessä kohdin, vaan muutteli paikasta paikkaan. Mutta yhä koetti hän pysytellä Heikin läheisyydessä, ja jos joku olisi tarkannut hänen silmiänsä, olisi hän niissä huomannut saman ilmeen kuin saalistaan vaanivan kissan näköelimissä. Mutta Heikki ei huomannut mitään; kaikessa rauhassa hän otti osaa keskusteluun ja oli ensimäisiä miehiä edellämainitun alttarin ääressä.

Pari tuntia myöhemmin kurkisti Eulalia rouva herrojen kamarin ovesta sisään. Hetkisen katseltuaan vetäytyi hän tyytyväisen näköisenä takaisin. Hän meni Emerentian luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

»Hän näyttää olevan kypsä. Pidä nyt varasi!»

Emerentia säpsähti ja väri hänen kasvoillaan vaihteli. Hetkisen aprikoituaan alkoi hän hiljalleen kävellä eteiseen päin. Sieltä herrojen huoneeseen vievä ovi oli auki. Emerentia asettui seisomaan ovelle ja katseli huoneeseen, josta kuului iloinen hälinä. Hän etsi silmillään Heikkiä ja huomasikin pian hänen punoittavan naamansa täysikuun tavoin paistavan savupilvien lomasta. Heikki näytti olevan hyvällä tuulella: hän puhui ja nauroi lakkaamatta, yrittipä joskus laulaa hyrähdelläkin, vaikka noista yrityksistä ei sen valmiimpaa tullut.

Emerentia, seisoessaan ovella, koetti salaa antaa Heikille viittauksia, mutta tämä ei niitä aluksi huomannut. Vihdoin kun Heikki sattumalta lähestyi ovea, sai Emerentia kuiskatuksi hänen nimensä niin, että hän sen kuuli.

Heikki tuli heti kohteliaasti, vaikka hiukan epävakaisin askelin, hänen luokseen ja kysyi, millä hän saattoi neitiä palvella.

»Tahdotteko auttaa minua, herra Heinonen?» kysyi Emerentia kaikkein suloisimmalla äänellään, joka kumminkin arveluttavasta muistutti huonosti teroitettua sahaa kuivassa kuusessa. »Minun täytyy puutarhasta noutaa retiisejä illalliseksi ja kaikki palvelustytöt ovat muissa toimissa. Tahdotteko tulla kanssani?»

»Kernaasti.» Heikki haki lakkinsa kiroillen itsekseen, että täten jäi kuulematta »vanhan Lauriinin» juuri alottama mehukas juttu, ja seurasi sitten Emerentia neitiä puutarhaan.

Mitä siellä oikeastaan tapahtui, siitä ei Heikki vielä tänäkään päivänä ole täysin selvillä. Hän ei voi käsittää, mikä sana tai liike hänen puoleltaan, heidän keskustellessaan juurikasvien viljelemisestä yleensä ja retiisien erityisesti — niin, mikä sana tai liike antoi Emerentia neidille aihetta yhtäkkiä viskata maahan kädessään olevat retiisit, kavuta hänen kaulaansa ja kuiskata: »Tätä olen jo kauvan odottanut, rakas Heikki. Olen ijäti omasi!»

Tämä on Heikin ensimäinen epäselvä muisto tuosta puutarhakohtauksesta. Sitten seurasivat tapaukset huimaavan nopeasti toisiansa. Väkevöidylle etikalle maistuva suudelma (Heikki värisee vieläkin sitä muistellessaan) sai ainakin puolet totihöyryistä haihtumaan hänen päästänsä. Mutta ennenkuin hän vielä pääsi ajatuksen alkuunkaan, mitä olisi sanottava tai tehtävä, seisoi kuin maasta kasvaneena hänen edessään Eulalia rouva, sulki hänet syliinsä, vuodatti hänen päällensä suolaisia kyyneleitä, kutsui rakkaaksi pojakseen ja antoi hänelle äidillisen siunauksensa. Heikki yritti sopertaa protestia, mutta ennenkuin hän sai sanaakaan suustansa, tarttuivat naiset hänen käsikynkkiinsä, ja sitten mentiin juoksujalkaa asuinrakennukseen. Ennenkuin Heikki tiesikään, seisoi hän keskellä salia vierasjoukossa ja kuuli Eulalia rouvan riemuitsevalla äänellä julistavan:

»Minulla on ilo arvoisille vierailleni ilmoittaa herra Heikki Heinosen ja tyttäreni Emerentian kihlaus.»

Heikki haukkoi ilmaa kuin kuivalle maalle vedetty kala, hän yritti puhua, huutaa, että tämä oli hävytön valhe, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli epäilemättä onnettomimman näköinen sulhasmies, mitä konsanaan on nähty! Ja jo ympäröivät häntä kaikki vieraat, hänen käsiänsä puristettiin ja hänen änkytyksensä hukkuivat onnentoivotusten huminaan. Ja sitten tarttui »vanha Lauriini» hänen käsivarteensa ja laahasi hänet totipöydän ääreen, jossa hänen täytyi »kilistää», kaikkien herrojen kanssa. Vasta sitten pääsi hän sen verran rauhaan, että saattoi hiukan hengittää.

Hetkisen mietittyään huomasi hän parhaaksi antaa asiain tänä iltana mennä menojansa. Tähän päätökseen vaikutti osaltaan kaikkien kasvoilla näkyvä ilkkuva ilme ja sieltä täältä kuuluva naurun tirskuna. Hän ei tahtonut julkisella mekkalalla antaa näille ihmisille vielä lisää ilkkumisen aihetta. Mutta huomenna! Hänen päätänsä pyörrytti ajatellessaan, kuinka hän kunnialla tästä pälkähästä pääsisi. Mutta lopuksi ajatteli hän: »kullakin päivällä olkoon omat huolensa.»

Oikealla stoalaisella tyyneydellä kesti hän sitten kaikki ne enemmän tai vähemmän karkeat pilapuheet, joita hänen päällensä herrojen puolelta sateli. Ja muutaman lasin tyhjennettyänsä tuli hän jälleen iloiselle tuulelle, melkeinpä liian iloiselle, ollakseen sulhanen. Mutta se oli siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin sellaisista pikkuseikoista ei lukua pidetty. Iloisuutta seurasi tavanmukainen väsymys, ja kun Eulalia rouva vierasten lähtiessä esitti, että sulhasmies jäisi taloon yöksi, ei Heikki jaksanut hangotella vastaan, vaan kömpi hänelle osotettuun vierashuoneeseen, jossa riisuutui ja heti nukkui sikeään uneen…

Aamupuolella yötä Heikki heräsi eikä aluksi ollut oikein selvillä, missä hän oli. Mutta sitten iski yhtäkkiä hirvittävä totuus salaman tavoin hänen mieleensä. Hän oli kihloissa, kihloissa hirveän syöjättären kanssa, joka oli väkivallalla ryöstänyt hänet omakseen! Ja muutaman tunnin kuluttua täytyi hänen tavata »morsiantaan» ja suud…

Heikki hypähti vuoteelta. »Tässä ei auta muu kuin kiireellinen pako», oli ainoa ajatus, joka kehittyi täysin selväksi hänen sekavissa aivoissaan.

Mutta juuri kun Heikki alkoi ruveta etsimään vaatteitaan, jotka olivat hujan hajan lattialla, kuului viereisestä huoneesta hiipiviä askeleita, jotka tuntuivat lähenevän ovea, Heikki säpsähti, kuunteli ja hypähti sitten takaisin vuoteeseen. Hän ennätti juuri vetää peitteen päällensä, kun ovi avautui ja Eulalia rouva kynttilä kädessä astui huoneeseen.

Heikkiä värisytti. Hän makasi hiljaa ja oli nukkuvinansa, mutta raotti silmiänsä sen verran, että näki, mitä tämä, pelottava yövieras toimi. Hän näki rouvan kauvan aikaa kiinteästi katselevan häntä. Sitten kumartui hän, otti lattialta — Heikin housut, pisti ne kainaloonsa ja poistui.

Tuo viisas rouva oli nähtävästi arvannut Heikin aikeet ja tahtoi täten nostaa hänelle tien pystyyn. Mutta Heikkiä ei voinut enää mikään pidättää. Tämä silmäys, jonka hän oli saanut luoda tulevan anoppinsa ominaisuuksiin, olisi saanut hänet lähtemään vaikka lentämällä.

Kun rouvan askeleita ei enää kuulunut, nousi Heikki ja puki kiireesti yllensä jälellä olevat vaatekappaleet. Ja kun Heikki ei kesällä käyttänyt alushousuja, oli hän nyt puettu jokseenkin samaan tapaan kuin Skotlannin ylämaalaiset. Sitten avasi hän akkunan, hyppäsi alas puutarhaan, kaalasi noituen ja irvistellen tiheiden nokkospensaiden läpi ja juoksi sitten vinhaa vauhtia metsään…

* * * * *

Samana aamuna ilmestyi Heikki »vanhan Lauriinin» luokse ja rukoili kyyneleet silmissä häntä itse toimittamaan virkaansa, kunnes Heikki ennättäisi kuvernööriltä saada vapautuksen toimestaan ja toisen määrätyksi sijaan.

Vanha nimismies, joka nauroi katketakseen, suostui vihdoin. Seuraavana yönä — päivällä hän ei uskaltanut liikkua — matkusti Heikki takaisin läänin pääkaupunkiin.

Mitenkä Heikki lie asiansa kuvernöörille selittänyt, sitä ei tiedetä. Mutta parin päivän kuluttua lähetettiin Korpelaan Antti Ahola, lääninhallituksen ainoa naimisissa oleva kanslisti, ja Heikki palasi takaisin työpöytänsä ääreen kansliassa. Hän ei kenellekään kertonut seikkailuistaan, mutta Aholalta saapui niistä pian seikkaperäinen kertomus, ja saattaa arvata mikä ilo siitä nousi toverien keskuudessa. Eikä ilo lainkaan vähentynyt sen kautta, että joku maaseutukirjeenvaihtaja paikkakunnan sanomalehdessä lausui rikkiviisaita mietelmiä sellaisten virkamiesten siveellisestä tilasta, jotka öiseen aikaan ilman housuja juoksentelevat metsissä.

Siitä lähtien on Heikki ollut naisten vihaaja. Eikä ole häntä toisten haluttanut pyrkiä v.t. nimismieheksi.

Pukukappaletta, joka Heikiltä ryöstettiin, ei hän koskaan saanut takaisin. Emerentia neiti arvattavasti säilyttää sitä muistona uskottomasta sulhasestaan.