VAPUNPÄIVÄNÄ.
Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Pekka Paavola läksi Helsingistä, taskussaan hiellä ja vaivalla ansaitut »kamerulla»-paperit, omallatunnolla hiukan pikkusyntejä ja niskoillaan tavanmukainen kuorma kahdentoista lukukauden kuluessa karttuneita velkoja. Palveltuaan pari vuotta eräässä lääninhallituksessa, saaden alituisesti taistella karhujansa -vastaan, jotka alkoivat häntä ahdistella, heti kun huomasivat hänen päässeen kruunun kannikkaan käsiksi, sai hän avoimeksi joutuneen nimismiehen viran Korvenloukon piirissä. Silloin hänen elämänsä virta jätti jälkeensä ne pienet putoukset ja kiviset koskipaikat, jotka joskus olivat sen pyörteiksi pusertaneet, sen pinnalle kuohua kohottaneet, ja kulki nyt tyynesti eteenpäin suorien, tasaisten rantaäyrästen välissä. Hänen piirinsä oli siksi syrjässä kaikista ajanmukaisista kulkuneuvoista, että hän aniharvoin tuli sieltä »ihmisten ilmoille», ja elämä Korvenloukossa ei kovinkaan suurta vaihtelua tarjonnut. Hänestä tuli oikein tyypillinen maalaisvirkamies, joka tavallisesti kulki pitkävartisissa saappaissa, poltteli Beirutski-paperossia ja tyhjensi silloin tällöin totilasin kirkkoherran ja piirilääkärin seurassa, jotka yhdessä hänen kanssaan edustivat korkeampaa kulttuuria Korvenloukossa. Vähitellen sai hän päälaelleen kuuvalon ja jäseniinsä luuvalon, ja huolimatta tuon tuostakin tapahtuvista kilpajuoksuista viinankeittäjäin kanssa Korvenloukon sydänmailla, paisui paisumistaan se osa hänen ruumiistaan, jota ihmisiä on kielletty pitämästä epäjumalanaan.
Avioliiton »tyyneen» satamaan ei Pekka ollut purttansa ohjannut.
Siihen aikaan, kun hän palveli lääninhallituksessa, oli hän kerran sattumalta saanut heittää silmäyksen erään naineen virkatoverinsa kotioloihin ja huomannut, että rouva, joka seuraelämässä oli lempeä kuin kyyhkynen ja rakastettava kuin keväimen hento kukka, kodin kynnyksen sisäpuolella muistutti paljon enemmän kyytä kuin kyyhkystä, kukkasista puhumattakaan. Silloin päätti hän itsekseen, ettei ainakaan hän joutuisi kenenkään kyy-kyyhkysen pauloihin, ja vältteli siitä lähtien visusti kaikkia neitosia, joilla hän epäili olevan kavalia aikeita hänen vapauttansa vastaan. Maaseudun yksinäisyydessä hän kyllä joskus tunsi jonkunlaista salaista kaipausta, varsinkin silloin, kun hänen emännöitsijänsä toi pöytään pohjaan palaneen paistin tai kivikovia munia, tai kun hänen kaikissa sukissaan alkoi olla henkireikiä sekä varpaiden että kantapäiden kohdalla. Mutta kun kunnon nimismiehemme koko piirissä ei olisi etsimälläkään voinut löytää sellaista esinettä, joka tuon epämääräisen kaipauksen olisi voinut tyydyttää, sammui lieska yhtä pian kuin se oli syttynytkin.
Näin eleli Pekka 46 ikävuoteensa saakka. Mutta silloin tapahtui muutos.
Pappilaan saapui silloin kirkkoherran veljentytär, nuori, sorea Elli neiti oppimaan kirkkoherranrouvan kokeneella johdolla taloudenhoidon monimutkaisia tehtäviä. Kun Pekka ensi kerran näki tämän tenhottaren, katseli hän häntä hyvin karsaasti ja epäluuloisesti. Mutta miten ollakkaan, kuta useammin Pekka hänet, näki, sitä enemmän epäluulo alkoi haihtua ja jokin suloisen hivelevä tunne tulla sijaan. Ja kerran nähdessään kuinka sievästi Elli illallispöydässä hienoilla valkoisilla kätösillään hoiti tarjoilua, johtui hänen mieleensä emännöitsijänsä nokinen naama ja karkeat, mustakyntiset kädet, ja hän huokasi niin syvään, että kirkkoherra luuli hänellä olevan vatsanväänteitä ja kehotti ottamaan »toiselle jalalle». Mutta siitä ei ollut apua; nimismies parka tunsi, että maa yhä enemmän luisui hänen jalkojensa alta ja että hän oli putoamaisillaan rakkauden hehkuvaan kuiluun.
Pekalle alkoi nyt vaikea aika, taistelu järjen ja tunteen välillä. Järki toi esiin hänen ikänsä, kaljun päänsä ja painonsa, joka oli tuossa 110 kilon korvilla, ja kehotti häntä ottamaan virkavapautta ja pakenemaan joksikin aikaa mailta ja halmeilta. Mutta tunne piti hänen edessään Ellin kirkkaita silmiä ja viehättävää hymyä ja sokaisi lopuksi hänen silmänsä niin, että hän peiliin katsoessaan luuli näkevänsä siellä hyvinkin mukiin menevän nuorukaisen. Ja kuta useammin Pekka kävi pappilassa, — hän alkoi olla siellä jokapäiväinen vieras — sitä heikommaksi kävi järjen ääni ja vaikeni lopuksi kokonaan.
Ja silloin teki Pekka ratkaisevan päätöksen. Hän kysyy tytöltä, eikö häntä haluttaisi tulla Korvenloukon nimismiehen rouvaksi. Ja tämän päätöksensä päätti hän panna toimeen Vapunpäivänä, jolloin pappilassa pidettiin tavanmukaiset kekkerit.
* * * * *
Tuli vihdoin tuo päivä, jota Pekka toivolla ja pelvolla odotteli.
Näemme hänen huoneessaan varustauvan aiotulle sotaretkelle.
Emännöitsijä on aivan päästä pyörällä ja luulee isäntänsä saaneen pienen mielenvikaisuuden puuskan. Hän syytää kauluksia ja kalvosimia pitkin lattiata ja väittää niiden olevan huonosti silitettyjä, kymmeneen kertaan harjatuissa vaatteissa keksii hän tomuhiukkasia milloin siellä, milloin täällä; ei mikään tahdo hänelle kelvata. Partaa ajaessaan leikkaa hän leukaansa ja kirkuu laastaria niin hätäisesti, että emännöitsijä luulee hänen vähintäin leikanneen kurkkunsa poikki. Vihdoin hän kumminkin alkaa olla kunnossa ja astuu peilin eteen antaakseen itselleen viimeisen voiteluksen.
Siinä järki vielä tekee viimeisen yrityksen. Eräs paljaalla päälaella oleva arpi johtaa Pekan mieleen erään Vapunpäivän illan Kaivohuoneella kolmattakymmentä vuotta sitten, jolloin Kalevan kansa ja Aasain jälkeläiset tasapäässä tappelussa antoivat toisilleen uljaita iskuja. »Kas siihen aikaan», sanoo järki, »siihen aikaan olit parhaassa naimaijässä. Nyt on siitä kulunut kolmattakymmentä vuotta…»
Mutta Pekka tukkii korvansa.
Hän vetää jalkoihinsa äsken kaupungista tilaamansa kiiltävät kengät.
Ne puristavat oikein pakanallisesti ja Pekka sadattelee suutaria,
mutta lohduttelee itseään sillä, että ne kai vähitellen väljenevät.
Petollinen lohdutus, kuten Pekka kyllä saa huomata!
Sitten läksi hän uljaalla oriillaan, kiiltävissä kieseissään ajamaan pappilaan, niin että paksut tomupilvet tiellä pyörtelivät. Ja hänen sydäntään hytkäytteli ajatus: »mitähän, jos takaisin palatessani olisin kihloissa oleva mies!»
Pahasti pamppaili kunnon nimismiehen sydän, kun hän astui pappilan eteiseen ja Elli herttaisena ja hymyilevänä tuli häntä vastaan. Hän yritti lausua jonkun sievistelyn, mutta tunsi samassa vihlaisevaa tuskaa varpaissaan. Nuo kirotut kengät! Yksin jäätyään takoi hän niiden kärkiä seiniin ja toivoi, että välissä olisi joku osa asianomaisen suutarin ruumiista.
Vierasten joukossa oli eräs pitkäkoipinen nuori mies, jota ei Pekka ollut ennen nähnyt, ja joka hänelle esitettiin arvonimellä: ylioppilas Salo. Pekka tunsi heti alussa vaistomaista vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys ei suinkaan vähentynyt, kun hän koettaessaan lähennellä Elliä aina huomasi tuon toisen tiellään. »Hittoko tuon nälkäkurjen on tänne lennättänyt?» ajatteli hän kiukuissaan.
Tämä oli tuskallinen ilta Pekalle. Levottomuus ahdisti sydäntä, kengät puristivat jalkoja ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Hän oli hajamielinen ja otti niin nurinkurisesti osaa keskusteluun, että kirkkoherra alkoi epäillä hänen olevan hiukan nousuviinoissa. Ja yhä liehui tuo pitkäkoipinen ylioppilas Ellin vieressä, niin ettei hän päässyt lähettyvillekään. Mokoma keltanokka! — ei edes juonut totiakaan; olisihan silloin kumminkin kilistääkseen poistunut Ellin luota.
Vihdoinkin, vähää ennen illallista, pääsi Pekka siksi aikaa kahdenkesken Ellin kanssa, että ennätti kuiskata:
»Neiti Elli! Minulla olisi sanottavaa teille jotakin hyvin tärkeätä kahden kesken. Ettekö illallisen jälkeen tulisi tuonne puutarhaan kävelemään?»
Tyttö katsoi häneen kummastuneena ja kummastui yhä enemmän, kun näki Pekan nostelevan vuorotellen jalkojaan ja surkeasti irvistelevän. Mutta eihän tuolle kelpo vanhalle herralle voinut vastata kieltävästikään. Hän lupasi siis tulla ja hymyili samalla niin suloisesti, että Pekka hetkeksi unohti puristavat kenkänsä.
Mutta illallista syötäessä kävi tuska, varsinkin oikean jalan varpaissa, niin sietämättömäksi, että oivallinen vasikanpaisti oli takertua Pekan kurkkuun. Melkein tietämättään mitä teki, kumartui hän pöydän alle ja riisui kengän oikeasta jalastaan.
Sepä helpotti! Nyt vasen kenkä samalla tavalla. Pekka katseli ympärilleen, mutta kaikki olivat niin vilkkaassa keskustelussa, ettei kukaan huomannut mitään. Niin ainakin Pekka luuli, ja jatkoi jälellä olevista rakkauden tuskista huolimatta syöntiänsä hyvällä ruokahalulla, päättäen vetää kengät jalkoihinsa vähää ennen kun pöydästä noustaisiin.
Mutta Pekan liikkeitä oli suurella mielenkiinnolla seurannut, kaksi kiiluvaa silmää uuninloukossa. Siellä makasi pappilan nuori »Musti»-koira.
Kun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen taas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan jalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen jalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin pitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän alle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että noustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan seinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee sieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu hän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se näyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka juuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää kokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.
Ja kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja leimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen ajatuksensa alkavat mennä sekaisin.
Mutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa jotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä hän on.
»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella ovella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet vieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan kirkkoherran kamariin.
Ensiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on yleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus suureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman kaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia, että itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt kauvas jälelle.
* * * * *
Pari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon kihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän mielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä suuren tyhmyyden.
Kohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että Vapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo aikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä Pekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän iltana.