KOIRALLENI
Sinä tuuheakarvainen kippurahäntäinen ystäväni, suippokuonoinen ja vinosilmäinen keltainen pystykorvani. Nyt on talvi ja nyt on isäntäsi sairas. Kovasti sairas on hän, joka muinoin haukkumasi linnun sinulle pudotti. Eikä tiedä isäntäsi, etkä tiedä sinä, paraneeko hän enään milloinkaan — — —.
Mutta elämänhaluni sinä ylläpidät, jokapäiväisen yksitoikkoisuuden lievennät ja väsyneet kasvoni kirkastumaan saat.
Sentähden sinusta pidän.
Kun talvi käy kovin kamalaksi, kun tuntuu lumi voittavan ja kylät, metsät, järvet pyryilmaan katoavat, silloin tuntuu mieleni masentuvan. Mutta samassa näen sinut, joka mukavasti lattialla loikoelet ja ikäänkuin pyryilmaan ikävystyneenä syvään huokaelet. Katselen, miten nukkuessasi käpäliä liikuttelet — kai uniesi utulehtoja, riistarikkaita sinisaloja juoksentelet. Hymähdän sinulle, kun tuontuostakin unissasi urahtelet — varmaankin lintua puuhun olet haukkuvinasi — — —.
Heti paremmalle tuulelle tulen, uutta elämäntoivoa saan, sillä menneen kesän muistot heräävät, sydän iloisesti sykähtää ja pahat ajatukset kauvas kaikkoavat.
Kun taas toisina päivinä tauti ahdistaa, ja huoneessa olo käy raskaaksi, kun tuntuu toivottomalta kaikki, ja miltei itsemurhaa ajattelen, silloin ratokseni rupeat, vinoa silmää vilkutellen polveani hyväilet ja villahäntää heilutellen ikäänkuin kysyt: »miltäs tuntuivat viime syksyn suloiset aamut, kun yhdessä korven hakolintuja haimme, kun kahden ahomaiden teeriä ahdistelimme?»
— Ettetkö jaksaisi elää tulevaan syksyyn! Hehei! Jo on maaliskuu ensimmäisen kevätsateen antanut ja leivosta sekä peippoa odotamme joka hetki! Tunnen turkissani, että kevät kohta on käsissä ja nyt toivottomaksi rupeaisit! Hyvä tulee lintuvuosi, riistaa vilisevät vanhat, autuaat metsämaamme ja silloin taas yhdessä käymme — — —.
Näin kuulen sinun puhelevan ja tulevan syksyn linturetkistä alan uneksua. Syliini halli hypähtää ja sen mustaa kylmää kuonoa poskeani vastaan painaen sille iloisena lavertelen, huoletonna pakinoin — — —.
»Niin, tuothan minulle taas ensi syksynä riistaa, tuot kun tuotkin! Haukut linnut varmasti, juosta laukkaat aamusta iltaan aina uuvuksiin saakka ja parastasi koetat — sen tiedän. Ei sinua silloin liika lihavuus haittaa. Keveä olet kuin höyhen kämmenellä eikä ryteikkö, ei murrokko eikä korkea kivi juoksusi nopeutta estä. Ylitse kiidät kuin tuulispää ja metson siiven äänen kuulet, tiedät mihin puuhun koppelon poika kuhahtaa, kun pystyt korvasi kuunteluun teroitat.
Herätäthän sitten taas minut niinkuin viime syksynäkin, jos laiskaksi heittäydyn, mutta sinun tekee mieli aamuhämyiseen metsään. Tulet ja pyydät, käsket — ennen auringon nousua vuoteeni laidalle nouset, käpälälläsi raapaiset, kättäni nuolaiset: »lähdetään jo, johan päivä koittaa ja linnut valveentuvat — —.»
Ja yhdessä rupeamme kuvittelemaan, miten metsovanhus raikkaassa hakolinnassaan herää ja sieltä ruokamailleen lähtee. Matalan männyn mukavalle oksalle lyykistyneenä on ukko yönsä nukkunut, mutta päivän koittaessa se kohottautuu, ojentelee vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta jalkaa ja siipeä, aukoo kellanvihreää käyrää nokkaa ja haukottelee. Sitten se pörhistelee pukuaan, liikuttelee leukahöyheniään, että ne partana seisovat, pudistaa itseään ja järjestää höyhenensä. Valkenee päivä vähitellen ja koillisen kellertävä valoviiva alkaa yhä kirkkaammaksi käydä.
Tarkkaan kuuntelee kokenut vanhus, kuuntelee, katselee — — —.
Lentoon lähtee iso lintu, kuuluu kovia siiven läimäyksiä ja viistoon alas nevanlaitaiseen kuusikkoon metso kuhahtaa, muurainlehtien ympäröimälle mättäälle pysähtyy. Nuokkuvin päin, selkä kyyryssä ukko kävelee ja kolmiliuskaisia varpaanjälkiä kosteaan valkosammaleen painaa — — —.
Mutta silloin olet sinä jäljillä, mäntyseen korven kukko kohoaa ja kohta haukkumaan rupeat. Istuen haukut, ettei lintu arkeentuisi, varovasti alotat ja tuon tuostakin minua läheneväksi odotat. Ja puun vastaiselle puolelle siirryt, kun kuulet mistä päin tulen.
Jo on muhkea lintu omanamme!
Kas tällaisia muistoja sinä herätät ja minun eteenpäin elämään houkuttelet — enkö siis sinusta pitäisi!