ELÄIMIEMME TALVIPUVUISTA
Tiheään lankeilevat joulukuussa talven valkoperhoset, ja tasaisesti pehmeä lumipeite kasvaa. Yhä valkeammaksi käy korkea havumetsä hiljaisten hiutaleiden pystysuoraan putoellessa — lumilakin matalammille männyille kasvattavat, lumitakin pikku kuusille ja katajoille kutovat. Ja lehtipuiden alastomille oksille pehmeän valkokoristeen, ikäänkuin lämmittävän pumpulilepereen levittävät.
Yhä harmajammaksi, yhä hämärämmäksi — — – loppuu kohta lyhyt talvipäivä ja lumimetsän valkeus putoilevien hiutaleiden harson taa peittyy.
Marjapihlajoista viimeiset punatulkut katoavat, metsänpeittoon heleärintaiset linnut lähtevät yötä viettämään. Yökortteeriinsa — seinän ilmareikään — keltatakkinen, mustaliivinen talitiainen vetäytyy. Kohti lumen painamaa viidakkoa kirjava harakka lentää kahnustaa — vähän on meillä heleänvärisiä lintuja talvella.
Mutta illan kuluessa lakkaa lumentulo ja hiljalleen kohoaa yhä korkeammalle kirkas kuu. Kohta talvinen luonto uudessa asussa esiintyy — metsät, lumilakeudet, aidat, ladot kelmeässä kuuvalossa kylpevät.
Ulos tekee mieli — metsällisiä tervehtimään. Suven puolella on öinen heikko tuuli, nuoskea on lumi, niin että pieksuni jäljet umpeensataneella tiellä kuin vahaan painettuina selväpiirteisinä, sinivarjoisina syntyvät. Hiljaisuus kaikkialla — tuntuu kuin luonto olisi kokonaan jähmettynyt äärettömään äänettömyyteen, kuolemankaltaiseen autiuteen.
Mutta eipä niinkään!
Ovat jo öisen metsän asukkaat jalkeilla, heränneet ovat päiväleponsa jälkeen valkopukuiset. Riistamailleen, ateriapaikoilleen lähtevät jo kärpät, lumikot, jänikset — yhä uusia jälkiä ilmestyy pehmeään lumeen.
Heti asuntoni läheisyydessä ensimmäiset tuoreet jäljet huomaan. Kaksittain toinen toisensa takana on siinä kärpän pistelemiä jälkiä kiviraunion ympärillä. Vikkelästi pehmeää pintaa sinne tänne on eläin harpannut, kautta aidanrakojen nopeasti pujahdellut. Hyvä onkin lumenkarvaisen raatelijan kuutamossa metsästellä. Eivät tiedä peltomyyrät auman läheisyydessä äänetöntä vaaraa karttaa, pahoin käy pitkin lumen pintaa piipertävän harmajan päästäisen! Surman suuhun joutuu, jollei ajoissa ehdi alle hangen pistäytyä.
On se mukava tuo solakansukkela, matalajalkainen kärppä, joka talven tullessa lumennäköisen turkin päälleen pukee, säilyttäen ruskeasta kesäpuvustaan ainoastaan hännänpään aina mustana, samankarvaisena. Ja vielä ovelampi on hiukan pienempi sukulaisensa — lumikko — joka kasvattaa itselleen ylt'yleensä valkean talviturkin!
Joudun joenahteen ylärinteellä oleville kylvöheinäsaroille. Jopa on matalassa metsänlaitaisessa männikössä asustava jänönen ehtinyt täällä saakka käydä. Tuossa on aterioimaan asettunut — lunta on penkonut ja mustuneiden apilaanlehtien joukosta jotain mehevämpääkin syötävää löytänyt — — —. Sinne tänne on kuukkinut, tasaisesti pylkähdellyt, ei näy — jälistä päättäen — mikään vaara uhanneen. Päätän varovasti seurata noita jälkiä, jotka kirkkaassa kuutamossa sinertävinä minua houkuttelevat, jospa jussi itsekin vielä minulle, aseettomalle, näyttäytyisi!
Ojaan näkyy hetkeksi levolle laskeneen, kolme »pyöreätä» on siihen jättänyt. Päättäväisesti on sitten sijaltaan lähtenyt, pitkän harppauksen kedolle loikannut — jokohan lie minua pelästynyt! Ei kumminkaan niin näy olevan, koska taas on syöntiään jatkanut ja ristiin rastiin jälkiään lumeen »templaillut».
Mutta nyt kai on minun jo kaukaa huomannut, koska joelle päin on ruvennut painamaan. Alas ahdetta on laukannut, vinoon yli joen vilittänyt ja vasta tuolla puolen rauhoittunut, pajupensaita maistellut. Sirosti on mestari oksia leikellyt, kuin puukolla varpuja viistoon poikki pannut ja niitä hangelle siroitellut — — — ja tästä minua paeten suoraa tietä läheiseen viidakkoon kuukkinut.
En aukealla kedollakaan saattanut jänöäni nähdä, vaikka varmaan monastikin lienen sitä lähellä ollut. Suojaksi vihollista vastaan se näkyy talvista valkoturkkiaan kantavan. Ja kotimatkalla kuutamossa kävellessäni koetan mielessäni kuvata, miten jussit sekä nuo muut talvella valkopukuiset ovat suojelevan värinsä saaneet.
Taakse tuhansien kertaa tuhansien vuosien ajatukseni liitelevät — — –.
Aina harmajat, ruskeat tahi maanväriset olivat kaiketi tertiääriajan lopulla nekin maamme eläimet, jotka nykyään valkean talviturkin päälleen pukevat. Tummaa kesäpukuaan jänis, kärppä, lumikko, metsäkana, kiiruna ja naali silloisina lämpiminä aikoina aina kantoivat.
Läheni sitten vuosituhansien vieriessä vähitellen kylmempi aika, tuli kolkko jääkausi yhä lähemmäksi. Ei antanutkaan enään taivas virvoittavaa sadetta, lunta alkoi seuloa seuduille, missä se tähän saakka oli tuntematonta. Tulivat pakkaset yhä pitemmät, kesät yhä kylmemmät, levenivät vähitellen napaseudun jäät aina Etelä-Englantiin, Hartsvuoristoon ja Keski-Venäjälle saakka — — —.
Helposti vihollinen nyt huomasi harmajan jussiparan, huonosti onnistui maanvärisen jäniksen lumeen piiloutuminen. Vaikea oli ruskean, vaikka kuinkakin nopean kärpän saaliin niskaan sen huomaamatta hyökätä. Ja sama oli laita metsäkanan ja naalin, lumikon ja kiirunan. Ken pukunsa tähden ruuatta jäi, ken taas samasta syystä henkensä menetti.
Ei heillä ollut voimia, kuten sudella ja ahmalla, ei kasvanut äly, kuten ketulla, eivät keksineet talvilevon keinoa, kuten karhu ja mäyrä, ei käynyt lumen alla eläminen, kuten myyrien ja sopulin. Siirtyminen uusille metsästysmaille, pakeneminen rauhaisemmille ruokapaikoille lie ollut edessä.
Mutta silloin tuli aina avulias luonto tuon kuuluisan muuntelevaisuuden lain muodossa pulassa oleville avuksi.
Sattuipa jollekulle jussille kesäkarvan luotua kasvamaan hieman vaaleampi, hiukan hallavampi talvikarva kuin muille jänöille. Suuremmat olivat jo mahdollisuudet sille jänikselle lumessakin säilyä, vähemmän vaaranalainen oli sille ruuan hankkiminen. Ei joutunut vaaleampi jänis niin helposti petojen saaliiksi. Ja kun tämä jussi sitten perheelliseksi rupesi, saivat lapsetkin perinnöllisyyden kautta saman ominaisuuden. Sattui tässä sukupolvessa löytymään sellainenkin poikanen, joka ensimmäisen kesäkarvan luotua sai uuden talviturkin vieläkin vaaleamman kuin isänsä oli. Paremmin jo tämän talven yli säilyi ja seuraavana keväänä jo perheelliseksi rupesi — — –.
Surman suuhun joutuivat useammat talviharmaat jänikset, pois vetäytyivät kukatiesi jälelle jääneet harmaaturkkiset lumettomampiin seutuihin. Mutta talveksi vaalenevat paikkansa jäätiköiden läheisyydessä pitivät ja — säilyivät olemassa olemisen taistelussa. Ja kuta kauvemmin luonnollinen valinta — joka määrää soveliaat elämään, epäsoveliaat kuolemaan — ehti vaikuttaa, sitä valkeampi kasvoi talvikarva jokaiselle uudelle sukupolvelle.
Näin mielestäni muodostui vähitellen vuosituhansien kuluessa tuo meidän kesällä harmajata maata matkiva, talvella lumenväriä tavoitteleva jänömme. Ja sama lienee ollut laita noitten muidenkin, jotka talvella valkoista pukua kantavat.
Loppui sitten vähitellen kolkko jääaika, lauhtui ilma, ja nykyiset ilmastosuhteet tulivat vallitseviksi. Katosivat lumet ja jäät Keski-Euroopan tasangoilta, säilyen ympäri vuoden ainoastaan Alppien, Pyreneitten, Kaukasusvuorten huipuilla. Pohjoista kohti vetäysi ikuinen jää, sulaen leveysaste leveysasteelta, pysähtyäkseen napaseutuihin siellä hallitsemaan.
Jälkeen lähtivät kylmään ja lumeen tottuneet eläimet. Suojelevaa yhtäläisyyttä hakien osa ylös vuoristoihin vetäysi, Alppien ylärinteille siirtyi, osa taas pohjoisiin napaseutuihin pakeni — — —.
* * * * *
Mutta Keski-Euroopan vähälumisille tasangoille tuli uudelleen tuo ympäri vuoden harmaja rusakkojänis. Eihän täällä esim. lumikkokaan enään pukeudu talviseen valkoturkkiin — ruskeana se läpi vuoden elelee. Ei käy Keski-Euroopan oravakaan kylmän vuodenajan tullessa harmajaksi kuten meillä, missä sen talviturkki naavakuusikon väriä onnistuneesti matkii. Ei muutu metsäkanakaan Brittein saarilla — kirjavaa pukua se siellä aina kantaa.