HEIJA-PEKKO
Taru kertoo, että kun Väinämöinen kantelonsa kieliä helähytteli, vaikutti soitto sekä ihmisiin että eläimiin, jopa metsän pedotkin sekä ilman linnut kokoontuivat iloa ikirunojen kuulemaan.
Ei ole meillä enään soittajaa sellaista, joka saattaisi sekä eläinten että ihmisten mielet lumota. Emme enää osaa luonnon ääniä tulkita eikä luonnon äänillä puhua, niinkuin Väinämöinen kanteleellaan saattoi. Siihen olemme liian jokapäiväisiä tahi liian — uudenaikaisia, eläen vieraina luonnolle, tuntematta mitä ympärillämme tapahtuu, syventyneinä kukin omiin tehtäviimme. Harvallapa lienee enää korvaa, jolla saattaisi luonnon suurta sinfoniaa käsittää tahi sen hämäristä, salaperäisistä soinnuista täysin nauttia.
Tunnen kumminkin yhden, joka on perin tutustunut keväisen metsän yhteissoittoon, perin perehtynyt luonnon laulajien puhelutapaan ja lintujen keskusteluihin. Hän ei ole mikään tiedemies, ei hän ole käynyt mitään musiikkiopistoa, sen voi jo päättää hänen vaatimattomasta nimestään — Heija-Pekoksihan kansa häntä nimittää.
Mutta, niinkuin hän itse puoleksi kehuen sanoo: »Jumalan antamana lahjana» hän on kykyään kehittänyt, öitä päiviä korvessa viettänyt oppiakseen ymmärtämään ja puhumaan lintujen kieltä — ja hän oppi!
Kerronpa tässä, miten Pekko oppivuosia metsissä vietti ja mestaruuden alallaan saavutti.
Karjalassa Pekko syntyi, paikkakunnalla, missä laulu elää vielä tänäänkin kansan huulilla. Ruotulapsena hän kasvoi ja jo poikana pahaisena tehtiin hänestä paimen. Seitsemästä kopeekasta taloa kohti hän keväästä syksyyn saakka piti huolta suuren kylän lehmikarjasta, suojellen kutakin suohon sotkeutumasta, kontion kynsiin tahi suden suuhun joutumasta.
Kun aamulla karjankellojen kalkattaessa kylän kujansuusta lähdettiin, silloin pääskyt Pekolle jäähyväisiään visersivät ja kiurut raittiista korkeudesta aamutervehdyksiään livertelivät. Kun takalistoon tultiin, siellä käki väsymättä parhaimpia kevättervehdyksiään lasketteli. Ja ahoilla sekä rinteillä päivää viettäessä, soita ja saloja samoillessa hän kuuli aina uusia ääniä, milloin tuttuja, milloin outoja, milloin niin kaameasti pöyristyttäviäkin, että miltei saivat veret suonissa tyrehtymään, itkun kurkkuun nousemaan.
Korpisuossa hän kuuli, miten soitimen iloja ja ponnistuksia muisteleva metso viimeisiä kaputuksiaan kalahutteli, kaskimailla, miten urosteiri kevään loppuessa muniville naaraille häätanssin nuottia pulitteli, ja rämeen reunassa, vaivaiskoivikossa metsäkana miehen ääntä matkien uhkaili: »poika vätkylä — poika vätkylä», »parrtaa pois — parrtaa pois», »koko pää — koko pää», jonka jälkeen se nauraa kakatteli kuin mielipuoli, että oli aivan kuoliaaksi peljästyttää — — —! Mutta rämeen päällä sinertävässä korkeudessa taivaanvuohi mäkätti kuin paholaisen pässi tahi velhottu vuohi — koska aina näkymätönnä pysyi.
Hän kuunteli noita kummallisia ääniä ja koetti niitä ymmärtää — — –. Ja vähitellen Pekko oppikin niitä käsittämään. Tutuiksi tulivat hänelle metsän humisevat salaisuudet, ystäviksi sen arat eläjät toinen toisensa jälkeen muuttuivat.
Äänestä hän kuuli, milloin räkättirastas oli hädässä, kun varis tahtoi pojat viedä, riensi apuun ja harmaatakkinen rosvo pakeni. Hän tiesi tiaisen piipityksestä, milloin varpushaukka oli läheisyydessä, ja huomasi kuinka muutkin pikkulinnut ymmärsivät ottaa varoituksesta vaarin. Ja leppälinnun hätähuudosta hän käsitti, milloin käkönen tahtoi varkain pistää pahanonnen munan vieraaseen kotiin.
Näin Pekko vähitellen pääsi lintujen kielistä perille, mutta — ei osannut puhua mitään vastaukseksi. Hän koetti kurkullaan, vaan äänivarat olivat riittämättömät. Hän koetti viheltää, mutta huulet eivät teroittuneet. Koettipa karaista vihellystään tuohipääpuukkonsa kärkeä vastaan — ääni parani kyllä vähin, mutta peipposen viserrys oli kumminkin sointuvampi.
Kerran, kun koivu taas seisoi vastapuhjenneessa keväisessä lehvässään, kiskoi hän sen vyötä valkeaista paimenvirsuaan paikatakseen. Tuohi juoksi mielellään ja vihreä aluskuori jäi runkoon. Jäipä sen päälle vielä hienon hieno kalvo, läpikuultava ja pehmeä kuin kananmunan kelmu. Sen hän irroitti, katseli sitä hellästi tarkastellen, miltei ystävyydellä, sillä hän rakasti koivujaan ja sääliksi kävi, kun toveriltaan, mielipuultaan riisti sen valkean kauneuden…
»Jospa kalvon ohut reuna paremmin kuin puukonterä vihellystäni karkasisi» — — –! Hän koetti — ja siitäpä tuntuikin! Kuinka olikaan, joutui pehmeä kalvo huulien väliin ja kun hän huulensa avasi, kuului maiskahtava ääni — aivan kuin mustasukkainen satakieli hämyisessä lepikossa maiskuttelee. Kokeillen sälyillään, niitä huuliensa välissä milloin tiukentaen milloin höllentäen, syntyi aina uusia ääniä — milloin minkäkin linnun liverryksiä… »Kas tässä pilli, jolla voin vastata lintujen puheluun!»
Ja päivämääriä harjoitettiin yhä paremmalla menestyksellä…
Oltiin taas metsässä laulavassa, kuusikossa kukkuvassa. Käenpiika kutsui kultaansa aurinkoisessa lehdossa… Pekko koetti vaatimatonta konettaan, ikävöivän linnun ääntä matkien — ja katso! Heti oli käenpiika hänen luonaan, luottavaisesti tirkistellen Pekkoa alimmalta koivunoksalta. Läheisessä kuusikossa kyntörastas puoliääneen ja niinkuin hajamielisenä harjoitteli, ollakseen täysissä äänivaroissa illan tullen. Pekko puhui kyntörastaalle: »tuu liki, tuu liki», ja saikin heti vilkkaan vastauksen, kunnes lintu tuli luo, tutustuakseen uuteen toveriin. Mutta samassa huutaa lonkutti räähkälintu, ronkkui nälkäinen korppi. Korpin kielellä vastasi paimen: »täällä on ruokaa!» ja viisas, varovainen rosvolintukin tuli mitään aavistamatta luo, saadakseen osansa saaliista — — –.
Yhä enemmän Pekko ihastui. Taipuisilla tuohillaan hän lintujen vaihtelevia kieliä lasketteli, niillä hän lehdon laulajat pakinoille pakoitti.
Kesän toisensa perästä Pekko sälyillään soitteli ja totteleva kalvo muuttui satakieliseksi, tuhatääniseksi hänen huuliensa välissä.
Kun ilta-aurinko metsän puut punottamaan saattaa, silloin Pekko kotia mennessään siivelliset toverinsa levolle soittelee, kun aamuaurinko keltaisena kohoaa, tervehtii hän tuohillaan lehtoa laulavaa. Eikä keskipäivälläkään, kun autereinen metsä äänetönnä uinailee, ja rinteet lämmöstä välmehtivät, kun ajuruoho tuoksuu ja sääski hiljaisuudessa ynisee, hän ole ystäviä vailla. Silloin juttelee hän lehtokertun kanssa, joka koivikossa livertäen kilvan kurkkuaan koettelee.
Ja kun syyspimeät levittävät mustenevan vaippansa yli äänettömän, kellastuneen luonnon, silloin saa Pekko julman keltasilmäisen huuhkajankin, yksinäisen yölinnun puheilleen, sillä Pekko osaa keskustella lintumaailman ylhäisten ja julmienkin kanssa.
Jo ovat vuodet Pekon tukkaan lumiaan siroitelleet. Ei käy hän enää paimenessa niinkuin suurimman osan elämäänsä on tehnyt. Mutta kun kuvernöörit, vallesmannit tahi muut korkeat herrat läpi pitäjän matkustavat, silloin Pekko kievarin kartanolla heille taitoaan näyttelee.
Otsa ja harmaat kulmakarvat rypyssä, silmät puoliummessa, pää hiukan kallellaan hän alkaa — — –:
»Kyntörastaan pittää panna näi — — — eiks' se lustist' maiskuttele!»
»Nyt tulloo se olventiputtajalintu, se pannoo näi — — —.»
»Mitehä laulaa se vilulintu, joka villuu toivoo — —?»
»No mitehä' pannoo se palokärk'? Ettehä' vaa' pelästy — — — eiks' se tilli kovast'!»
»Entäs se sievä pääskyne', se pannoo näi' tähä' tappaa' — — —. Eiks' se mänt' sorjast'!»
»Nyt tulloo se vanha piika — — —.»
»Osannookoha' tuota kiuruu panna — — — eiks' kiuru mää' nii'?»
»A koivulintu pannoo näi'—.»
»Näikköhä' pelästytte kuikkaa, sill' o' kova ään' —.»
»Mitehä' se kuika' peräst' pannoo se tiiaine'! Se laulaa kolmell' äänell, välist' näi' —, a toise' kerra' näi' — — —, a kolmas näi’ — — —. Se o' kaikk' sitä yhtä tiiaista!»
Tähän tapaan puhellen Pekko matkii tuohikalvoillaan kuuttakymmentä eri lintua ja kun ne ovat kaikki läpikäyty — lapselikkalinnut, kivehakkaajalinnut, syrjälinnut, Mooseksen sauvan linnut y.m. merkilliset linnut, sanoo hän lopuksi:
»Nyt mi e paan lopuks' taas kyntörastaan, se pittää panna aluks' sekä lopuks', se ku' on oikee sellaista tahtityötä — — –.»
Ja parta tärisee huulia liikutellessa, tukka tuulessa harittaa kuin korret heinätukossa, nenä tippuu ja punottaa pakkasessa .. Mutta voitonriemuisena katselee repaleinen taiteilija kuulijakuntaansa ja kysäsee kehuskellen: »Voitteko moittii, ettei mänt' hyväst'? Ka' hyvä työ ei miestä häpäse… on se tuohi sellaista makneettii… koivust' se on se hieno ketto vaa'… se vast' vonkuu, että lasit heläjää… ja tyytyväisenä Pekko nauraa, kun hänen mestaruuttaan kehutaan.
Sillä Pekko on mestari alallaan!
Loihtiihan hän vaikka tuimimpaan talvipakkaseen kaikki keväisen metsän laulajat livertelemään, taivaanvuohet mäkättämään, kuikat hurjansoinnukasta merilauluaan kaiuttamaan — ja helposti herroilta hopeamarkkasen tienaa.