NEVALLA
Oletko seisonut pohjoissuomalaisen nevan laidassa antaen silmäsi liidellä yli peninkulmia käsittävän autionnäköisen lakeuden, yli silmänkantamattomiin ulottuvan, vaivaiskoivua, rahkasammalta ja kituvia mäntyjä kasvavan aavikon. Oletko nähnyt noita toivottomia, ikäänkuin nälkääntyneitä rämeitä alkuperäisessä tilassaan, ilman kirveen tai kuokan jälkiä, yökylmien kotipaikkoina, mistä härmäinen halla viljamaille hiipii ja kylmään kouristukseensa maamiehen vaivat sulkee?
Puoleensa ne ainakin minua vetävät, miellyttäviä ne ovat kaikessa kolkkoudessaan ja autiossa köyhyydessään! Sillä vasta siellä tunnen, miten luonto on suuri ja ihminen — vähäinen.
Ei ole nevakaan vaihtelua vailla, ei puutu rämeeltäkään suloutta! Erilaiset ne ovat kukoistuksensa hetkinä, toisenlaiset lakastumisensa aikoina. Joka vuodenaikana — jopa talven kuolinvaippaankin puettuina ne minulle nähtäviä tarjoavat.
Kun kevätlumi sulavetenä solisten kohti nevaa rientää, silloin se tulvan vallassa järvenä lainehtii. Silloin ei silmäni sen vastaista rantaa eroita. Kehyksenä on nääntynyt, naavaturkkinen kuusikko, joka kauvempana yhä matalammaksi käy, näyttää veteen painuvan, avaten näköaloja aina loppumattomiin. Saarina kuihtuvaa mäntyä kasvavat kaarrot ruskeasta vedestä kohoavat. Ja kun laskeva aurinko tulvaveden kultiin pukee ja kevätilma on tyyni ja raitis, silloin kaarroilta kuulen luonnon ylösnousemisjuhlaa vietettävän — kuulen ääniä kummallisia mitä miellyttävimmässä vaihtelussa.
Kuusikon laidassa laulurastas sanarikkaita säveliään laskettelee tynnyrilinnun tilt-talttia takoessa. Siihen yhtyvät urostavin rinkutus sekä viklain vihellykset. Ulompana kurjen kaikuva torvensoitto ympäri rämettä kajahtelee, ja ruskopilvistä kuuluu lepoa hakevien metsähanhien kaakatus. Tyynessä vedenkalvossa uiskentelee vesipääskynen keveänä kuin höyhen, jota tuuli sinne tänne aalloilla ajelee. Ja kun pohjolan kevätyön hieno hämärä hiljalleen rämeelle laskee, silloin pikku varpuspöllö kolmiäänistä nuottiaan vinguttaa, ikäänkuin nevalla soudettaisiin ja airojen hangat naukuisivat.
Mutta jonkun viikon kuluttua järvi katoaa, sorsat häviävät ja vesipääskynen lähtee pohjoisemmille pesimäpaikoilleen.
Näeppä silloin samat seudut alkukesän kirkkaudessa, kun neva pukeutuu ensimmäiseen vienonvaatimattomaan kasvullisuuteensa. Järvestä on tullut tuhatmättäinen tasanko, joka punervankainona, vaikka hieman suruvoittoisena vastaasi hymyilee ja kasvilajeista se on rikkaampi, kuin luulisikaan.
Ensimmäisenä nousee sammalpeitteestä tupellinen niittyvilla — mustapää — ja kohta alkavat monet pajulajit kukkia. Vaivaiskoivu tekee lehteä, suokukka siroja punakellojaan soittelee, kun linnut häitä hankkivat. Jopa kaartojen kanervat, variksenmarjat, peuranjäkälät ja itse valkosammalkin näyttävät elpyvän. Ja lukuisat sarat, juurto-, hivus-, kasti-, liejusarat — kukapa niitä kaikkia jaksaa luetella — vihvilät, piirtoheinät rientävät kohti korkeutta.
On nyt siitepölyä ilmassa ja rakkautta joka mättäällä, riemua ja huolta, taistelua ja kilpailua joka pajukossa, ääntä vaivaiskoivuviidakossa, sillä kesä loihtii elämää kaikkialle.
Nevan lintu, nevanvärinen tunturikurmitsa surumielisiä, valittavia ääniään päästelee, nevan yksinäisyyttä ylistellen. Iloisesti valkea vikla hyklyä huutaa ja pikkukuovi pitkään viheltää. Mättäältä kohoten niittykirvinen vaatimatonta säveltään sirittää, pajukossa urosriekko pesivälle naaraalleen pontevasti puhelee. Mutta kuivettuneen männyn latvassa istuu kaikkien vihollinen, saaliinhimoinen muuttohaukka, terävällä silmällään tarkastellen ääretöntä metsästysaluettaan, joka kohta muurainten kukista valkeankirjavana loistaa. Ja mättäiden väliin, missä harmaa kyy kuin luikerteleva vesisuoni matelee ja sisiliskot mennä viilettävät, ilmestyy vaatimattomia pesiä ja ruskeankirjavia munia, joiden kuoressa jäkäläin ja turvemullan väri on vallitsevana.
Nyt hyönteisetkin lyhyttä ilonaikaa viettävät. Lukemattomina laumoina sääsket hienon musiikin soidessa häätanssiaan survovat ja yninä kasvaa mahtavaksi kööriksi miljoonien väristimien väräjöidessä.
Mutta kun suopursut tuoksumaan ja muurainmättäät kellertämään rupeavat, kun kaartojen puolukat punottavat ja juolukanmarjat mustuvat, silloin alkaa kesän komea kirjavuus kadota. Ei ole enään syksy kaukana. Kohta alkavat pesineet linnut poikinensa hävitä, jo alkaa nevan elämä alakuloisemmaksi käydä. Kukkineet sarat kellastuvat, ja kohta rakentaa ensimmäinen yöhalla kimmeltäviä kuurakiteitä jokaiseen korteen — —.
Jos näet nevan nousevan syysauringon raikkaassa valokylvyssä, voi yksinäisyyden ja kaihon tunne mahdollisesti hetkeksi mielestäsi haihtua. Reippaasti raikuvat lähtöä tekevien kurkien huudot ja nevanlaidassa kuhertaa, puhaltaa mustansinertävä, lyyrypyrstöinen urosteeri. Mutta kun taivas on tasaisen harmajana, kun se matalana miltei metsänlatvoihin yhtyy ja viikkokausia kestänyt vihmasade supistaa näköpiirin, silloin hallanpurema neva on sanomattoman surullinen, köyhä, autio.
Ruskean turveveden ympäröimänä kohoaa mätäs toisensa takana aina loppumattomiin. Alakuloisesti nuokkuu kellastunut sara kolkossa pohjatuulessa, joka kohisten vaivaiskoivikossa syksyn kannelta soittaa ja siltä lehdet riistää. Ruskeata ja harmajaa — kas siinä nevan värit tähän aikaan! Ainoastaan mättään kyljessä punottava karpalo tahi lätäkköön hetkeksi levähtämään laskeutunut tavi suovat silmälle vaihtelua.
Kun itätuulet mustia lumipilviä yli nevan kiidättävät ja ensimmäiset hiutaleet valkeina, keveinä, äänettöminä putoilevat, silloin luonto nevalle kuolinvaippaa kutoo. Ja kohta lepäävätkin sarat ja sammalet, kanervat ja vaivaiskoivut alla kylmän valkopeitteen.
Mutta ei nevalta puutu elämää silloinkaan. Jäniksen jälkiä kulkee viidakosta toiseen, metsäkanoja juoksentelee pitkin lumenpintaa, kettu käy yöllisillä metsästysmatkoillaan nevaakin tervehtimässä ja keveillä, äänettömillä siivillään leijailee valkea tunturipöllö pitkin ääretöntä lakeutta, tavotellen pientä päästäistä tahi valkoista metsäkanaa.
Mutta surullinen on talvipukuinen neva, toivottomalta se näyttää puolihämärän talvipäivän lumivalossa tahi kelmeän revontulen välkynnässä. Toivottomia tunteita se herättää — tahtoisi miltei heittäytyä tuohon pehmeään peitteeseen ja levätä siinä, odottaen kevättä, joka tuntuu olevan niin kaukana, kaukana. Nukkua äänetönnä ja herätä lämpimiin kevättuuliin, kurjen mahtavaan huutoon, viklojen liverryksiin — — — — —