METSON SOITIMELLA.
On yhä olemassa joukko vanhempia metsämiehiä, jotka haaveksien muistelevat menneitä aikoja, jolloin ei mikään metsästys-asetus pakoittanut lintumiestä puoleksi vuodeksi joutilaana olemaan. Tunnen vanhoja soitimella kävijöitä, jotka loistavin silmin kertovat, miten »hiovan» metson kevätaamun sarastaessa männystä pudottivat — — –. Ja silloin muistelmiensa innostamana kertoja oikein runolliseksi rupeaa, kun kuusikon rakeisesta sulalumesta ja korven hienosta aamuhämärästä, kevätpuron salaisesta solinasta tahi lahorastaan haastelusta juttuamaan pääsee.
Nyt on toisin! Emme saa enään murha-ase olalla keväisiä metsiä samoella — — – eikä kanalintumme hääiloa häiritä. Nyt saattavat ne soidintaan lain turvissa viettää — ja hyvä niin onkin!
Mutta varmaan tahtoisi joku nuorempikin luonnonystävä ja metsämies tutustua Tapion kukon häämenoihin, omin korvin kuulla, miten metso hämärässä korvessa juhlavirttään virittelee tahi suuren salon hiljaisuudessa lemmenlauluaan laskettelee!
Ei tuo huvi nykyoloissakaan ole mahdotonta!
Sillä ei metso laula ainoastaan keväällä — se pitää soidinta silloinkin, kun luonnossa ensimmäiset syysenteet huomaamme. Se ei liene aivan kaikille tuttua.
Kuhertaahan urosteerikin syksyllä, kun hallayöt alkavat lehtimetsän vihreyden keltaiseen vaihtaa, ja harmajat aamu-usvat pehmeinä laaksoissa lepäävät. Lasketteleehan lehtokurppakin lämpimän syysillan hämärässä — niinkuin keväällä ainakin — »kurp-kurppiist» lepikosta toiseen nokka ojona lekutellessaan. Entäs metsäkana! Kun kirkkaankylmä syysilta pimeytensä yli rämeiden kellastuneen saraheinän levittää, silloin se pajukossa kevätääniään päästelee, »kopeekoita lukee» ja — luoksesi tulee, jos naaraan naukuvaa ääntä matkia osaat.
Ei metsokaan tässä suhteessa poikkeusta tee!
Kun on ruis leikattu ja syyskylvöt tehty, silloin kokenut metsovanhus huomaa kesän ohitse olevan. Kylmemmiksi käyvät aamut, auringon noustessa kimaltelee kuura maassa ja kevääntapaista raittiutta on luonto täynnä.
Silloin ukkometson rinnassa keväiset muistot ja taistelu-into uudelleen elpyvät ja vastustamattomasti aamuhämärässä heikko »kaputus» ilmoille pääsee. Puuhun erakko kuhahtaa, ja kohta keväälliset riemulaulut, metsonsoitimen eri sävelet kuulumaan rupeavat.
Nyt saatat metson soitimelta ampua, jos tehtäväsi tunnet ja — maltillisena pysyt.
Keväästä vanhus laulaa — joka kului, kuudesta kirjavasta kullastaan, koppeloistaan, joitten tähden niin kovasti taistella täytyi, naaraistaan, joiden kanssa kanervikossa iloja piti — — — ja silloin vanhus miltei silmänsä ummistaa, ei kuule eikä paljon näekään, ja nyt sitä lähelle pääset.
Eivät arat naaraslinnut nyt laulavaa urosta kotkotuksillaan varoita, vaan marjamäillä ja metsäpurojen varsilla poikineen huolenpäiviä viettävät. Ei nyt hiiviskelevän metsästäjän huomannut koppelo kohti »hiovaa» metsoa lennä ja siivellään sitä sivahuta, että sekin ajoissa vaaran huomaisi ja lentoon lähtisi — niinkuin niin monasti keväällä tapahtuu. Yksinään vanhus kummallista ylistysvirttään syksyllä soittelee ja sentähden on sen menoja siihen aikaan helpompi tarkastaa.
Tee koetteeksi näin!
Kun ilta elokuun lopulla tahi syyskuun alussa on tyyni ja usvainen, lähdet jonkun kokeneen metsämiehen kanssa, sellaisen seurassa, joka Tapion kukon tavat ja hakolinnun asuinpaikat tarkoin tuntee, rämeniityn laidassa olevaan latoon yöpymään. Kahisevien kuloheinien peitossa nukutte muutaman tunnin ainoastaan toinen silmä ummessa — sillä pimeässä, jo ennenkuin päivä sarastaa, on liikkeelle lähdettävä.
Mustana hämöittää metsä rämeen laidassa ja syksyinen äänettömyys vallitsee. Ei laula kyntörastas nyt kuten keväällä, ei visertele punarinta satakieli kuusikon suruvoittoisia säveliä. Ainoastaan pieksun askel pehmeässä: rahkasammalessa kuiskaten kahisee, joku oksa risahtaa… Kuuloa aina äärimmäisyyteen jännittäen kuljette askel askeleelta eteenpäin. Väsynyt korva yhä pimeyteen kuulostelee, josko toivottua metson »kaputusta» jostain kuuluisi — — —.
Jopa vihdoinkin!
Omituinen ääni — aivan kuin lappeettain vasten pyssynpiippuja olevaa puukonterää varovasti tärähytteleisit tahi kahta kovaa palikkaa vastatusten naputteleisit — — — kep-pep, kep-pep, jos kirjaimilla tahtoisit ääntä jäljitellä.
Samalla huomaat päivänkin heikosti koittavan. Tummanharmajaksi käy ympäristö. Jo alat eroittaa kuusikon lehtimetsästä. Kuuluu ison linnun siiven läimäys. Unisesti ensimmäinen rastas räkättää.
Toverisi kintereillä hiivit mieli jännityksessä, samoihin jälkiin tallaten. Pysähdyt silloin, kuin hänkin, astut eteenpäin, kun hän astuu — — —. Jo alat eroittaa eri sävelet metson laulussa ja nyt alkaa vaikein tehtävä, sillä nyt on varovasti lähestyminen. Ensin kuulet tuon äskeisen kep-pep, kep-pep ja sitten sama uudistettuna, mutta hyvin nopeassa tahdissa — se on »käkkärä», johon yhtyy »litkaus». Yhä vielä seisot paikallasi, totisesti maahan katsoen, tämän osan loppua odotellen, sillä heti seuraa »hiominen» ja silloin otat kaksi, kolme pitkää askelta eteenpäin. Korvassasi kuuluu hiominen kuin "hiisi-hiisi-hiisi", jolloin vanhus hurmoksiin menneenä tämän maailman miltei kokonaan unhoittaa. Mutta varo, että ennen hiomisen loppua taas seisot kuin pölhö jonkun sopivan puun suojassa. Sillä muutoin lintu lähtee heti. Älä myöskään lähde liikkeelle, ennenkuin hiominen on alkanut, sillä näin syksyllä vanha metso useinkin päättää laulunsa »käkkärällä» ja pysähtyy kuuntelemaan… Ja tätä merkillistä kolmiloikkausta kestää kauvan, mielestäsi sietämättömän kauvan — — —. Kaikesta päättäen pitäisi sinun jo olla hyvällä ampumamatkalla, vaan et näe mitään.
Kuulet sydämesi tykytyksen, kuulet, miten vaatteet hengittäessäsi ruumistasi kihnuttavat, tunnet, miten hikipisara toisensa perästä selkää myöten alas juosten ihoa kutkuttaa — — —.
Vaan pysy levollisena!
Valkenemistaan päivä valkenee ja metsä valveutuu. Jo vihdoin huomaat hämäräisessä männyssä vanhuksen, kaula paksuna kuin turkin hiha, pyrstö levällään kuin rukin pyörä, siivet oksia viistäen ja käyrä nokka hiomisen kestäessä taivasta kohti ojennettuna.
Kannattaa sitä katsella… ja kun olet kylliksesi sitä ihaillut, ojennat — linnun juuri hioessa — pyssysi ja pudotat vanhuksen, joka kovasti rymisten ja oksia katkoen maahan muksahtaa.
Olet tullut tuntemaan salomaan salaisuuksista yhden, astunut korven kummallista elämää askeleen lähemmäs.