MATEITA PYYTÄMÄSSÄ
Kun talvi on lumiaan siihen määrin seulonut, että ainoastaan aidanseipään nipukka pehmeästä valkopeitteestä pilkistää, kun pureva pohjoinen yöt päivät rimpuilee tahi kaakkoistuuli kinoksia yhä korkeammiksi kohottaa, silloin ovat kesäiset kalaretket, suloiset syysmetsästykset muistoja ainoastaan.
Jo kuukausia sitten kalaveneesi kumoon kallistettuna talviteloillaan lepää. Jäniskoirakin on vapaaksi päässyt, mutta nurpeana se vain ajoteitä astelee, polkuja pitkin juoksentelee. Ei edes koetakkaan pujahtaa syksyisille jänismaille, missä koivut kaariksi taipuneina, lepät luokiksi vääntyneinä, männyn oksat lumen painosta katkeamaisillaan metsämatkan mahdottomaksi tekevät.
Eivät nouse enään teiretkään mäkilöille kuviasi katselemaan, tekolintujasi tervehtimään. Tuolla tasaisilla niittymailla vain viihtyvät, vihdiköissä kulkevat urpuja ahmimassa — — —.
Jos olet metsämies ylen onnellisissa oloissa, voit mahdollisesti kontion pesäänsä kaataa, iloksesi ilveksen puusta pudottaa. Tahi jos metsäpolulla olet vanha ja kokenut, voit hiihdellen ketunrautoja virittää, joihin Mikko mielevä käpälin käpsähtää.
Mutta — vähän on meillä enään sellaisia, jotka karhunkaadantaan osallisiksi osuvat tahi ketunrautojen virittämistä huvikseen harjoittavat.
Jää siis meille maalaisille ainoaksi talvihuviksemme hiihtäminen!
Mutta — ei paljas hiihtäminenkään kalamiehen kaihoa, metsämiehen mieltä viihdytä. »Kalalle kala vetääpi, lintu linnun soitimelle!»
Oletko käynyt madekoukkuja kokemassa — — –?
Kun pyry-ilma parhaillaan valkopilviään vasten akkunoitasi tupruttaa, silloin koukkusi, siimasi, syöttisi sekä muut asiaan kuuluvat kalut järjestelet. Ja kun tuisku vihdoin on tauonnut ja hidas talviaurinko metsänlatvojen yli kohonnut, asetat lapion, tuuran sekä kalastustarpeet sisältävän laukun keveälle kelkallesi. Nouset suksillesi, pistät kelkannuoran silmukan kainalojen alle, sauvan kumpaiseen käteen, pieksunkärjen varpaalliseen ja potkaiset — — — että suksi ladulla loksahtaa.
Kohta oletkin ison järven jäällä, joka viittatien kaksoisviivan halkaisemana aina yhtä puhtaana ja valkeana, yhtä tuoreena ja tasaisena peninkulmittain eteesi aukenee.
Lähellä olevan metsäisen niemen kärjestä leikkaat itsellesi katajoita koukkuviitoiksi, sidot ne yhteen, ahdat ne kelkkaasi ja hiihdät hiljalleen ulos ulapalle aukealle, suuntaat suksesi selkäsaaria kohti.
Haet vedenalaista harjannetta, missä kalat kauniit kuljeksivat, mahaisat mateet oleksivat, ja tunnustellen tutkit tuttuja, järveä ympäröiviä lumisia korkeuksia, jotka pehmeäpiirteisinä näköpiiriä rajoittavat. Muistelet kesällisillä onkimatkoilla ottamiasi tarkkoja ristimerkkejä, jotka nyt, talvipuvussaan, hieman oudoilta tuntuvat — — —.
Vaan vihdoin olet varma paikastasi, nouset suksiltasi, otat lapion ja luot jään näkyviin. Isket tuuralla, että jäät helähtelevät ja sirut vasten silmiäsi sinkoilevat, ja kohta vesi ilmoille pulpahtaakin. Aukkoa suurentaen nostat siivilällä jääpalat syrjään, ja avonaisena mustana silmänä talvinen järvi sinuun tuijottaa, ikäänkuin ihmetellen katselee Ahtolan rauhan rikkojaa — –. Ja kaakosta kohoavan lumipilven ensimmäiset hiutaleet putoavat äänetöinnä, painuvat ja häviävät pimeään avantoon, jonka pinnassa voit kumaraisen kuvasi nähdä.
Laukustasi otat kartionmuotoisen lyijyluodin lankoineen ja annat sen kiitää pohjaan, johon se nytkähtäen pysähtyy. Vedät ylös, ojennettuja käsivarsiasi sylimittana käyttäen — — — kolme syltä — onhan tuota siinä! Tarkastelet luotia: aivan niin — saveen sattui, oikeaan paikkaan osuttiin! Otat syöttisi — tuoreen kuoreen — ja sidot siimasi vaskilankasilmukkaan. Sylkäiset tietysti pari kolme kertaa, lasket täkysi painumaan ja neljä, viisi syltä siimaa päälle. Mutta langan pään sidot avennon laitaan pystytettyyn merkkikatajaan. Lunta luot mustan silmän täyteen, ettei öinen pakkanen kovin paksua kantta, siihen rakentaisi. Ja kohta valkea lumikeko avannon aukon täsmälleen ilmoittaa — — —.
Kymmenkunnan sylen päässä uudistat äskeiset temppusi. Ja kun olet kolmattakymmentä koukkusta laskenut, on hämärä taas käsissä ja odottavin tuntein hiihdät kotia.
Vuorokauden, ehkä parin kuluttua seisot taas aukasemasi avennon ääressä, missä musta vesi vuoroin nousee ja laskee aivan kuin järvi hengittäisi. Nostat siimaa, joka alussa tuntuu keveältä, mutta äkkiä käy raskaaksi — jo tuntuu nykiminenkin — koukkuun on käynyt otus — varovasti lapat lankaa. Jo ilmestyy ammottava kita ja iso pää ahtaaseen reikään. Pistät sormesi kidusaukkoihin ja nostat kiemurtelevan kalan jäälle kierielemään, mateen lumeen piehtaroimaan, missä se kohta kuin sokerijauhossa vieritettynä kontettuu, jäykistyy ja liikkumasta lakkaa — — —.
Mutta mielihyvällä iltahämärässä mustaselkäiset, valkomahaiset, pulleat mätimateet kelkkakorissasi kotiin kiidätät.