MITEN KESÄPÄIVÄNI VIETTÄISIN
Huoneeni katoksi kuulakan sinitaivaan toivoisin, pilvettömän ja korkean — ainoastaan siellä täällä joku auringon valaisema, hupaisasti liitelevä valkohattara, jota silmäni saattaa huoletonna seurata. Seiniksi huojuvat koivut ja korkeat kuuset, leppeän lounaistuulen tuudittamat tahi totiset, pihkalta tuoksuvat männyt, jotka nuokkuen nuoria kerkkiään, niinkuin joulupuu kynttilöitään, minulle ojentelevat. Vihreän huoneeni uutimiksi tuoksuavat valkotuomet ja kukkivat pihlajat, puhtaat kuin lapsen rukous. Ja tuuli lämmin, joka siitepölyä keltaisena pilvenä männystä toiseen kuljettaa, huminassaan taruja kuulumattomia minulle kertoen.
Niitä minä kuuntelisin, mutta muuten en mitään ajattelisi. Menneisyyttä muistamatta, tulevaisuudesta huolehtimatta olisin olemassa vain — kunnes uni minut syliinsä sulkisi.
Tuudittaisi minua pajulinnun lempeä laulu, leppälinnun liverrys tahi ulapalta kuuluva kuikan valittava kuikutus, joka outoa peljästyttää saattaa, mutta tutulle ainoastaan kirjokaulan kalansyöjän tyytyväisyyttä ilmoittaa. Varovasti saisi käkikin kullalleen kukkua, kukahdella vain, alotella ainoastaan, mutta ei pitkälle jatkaa — ettei uniani häiritseisi.
Noin jokunen sata syltä vain asunnostani menisin — että kutsu päivälliselle kuuluisi. Kuivalle auringon lämmittämälle jäkäläpeitteiselle kalliolle paneutuisin, niskani alle takkini asettaisin ja liepeen silmilleni, ettei sääsket suloista rauhaani häiritseisi. Ja kun kerran metsän peitossa olisin, silloin en puhelua läheisyydessäni tahtoisi kuulla. Ei silloin korvaani kohdata saisi nuo ihmiskurkun synnyttämät äänet, jotka välistä — kun hiljaisuutta ja yksinäisyyttä haen — minuun vaikuttavat kuin murha-aseiden räikeät paukahdukset.
Sillä täällä tahdon kuunnella ainoastaan luonnon ääniä ja hiljaisuutta, joka väliajat täydentää — ja sitä saa ainoastaan sydämeni tykytys tahi verivirran kohina korvissani keskeyttää — — —.
Pääni siimekseen panisin, mutta muun ruumiin auringon lämpimimpään paisteeseen. Ainoastaan yhden elävän olennon seurassani kärsisin — koirani, joka sanattomana minulle puhelee. Sen viereeni pyytäisin, en käskisi enkä pakolla vaatisi. Ja kun tuuheaturkkinen hallini sivullani venyisi, silloin tietäisin, että sen pystyt korvat ovat kuuntelemaan valmiina, että se kaikki huomaa ja lähenevän ihmisen jo kaukaa ilmoittaa.
Kahden vain nyt sopusoinnusta ja kesänlämmöstä nautimme, luonnon pyhärauhaa pidämme, lounaistuulen huminata ja ranta-aallon loisketta kuuntelemme. Ja rantaleppien lomitse näkyy sinertävä ulappa ja auringon valovyö sen pinnalla, lukemattomina väräjävinä valopisaroina välkkyen.
Luulen miltei — näin talvisydämellä mennyttä kesää muistellessani — että voisin iloita korvani juuressa ynisevän sääsken soitostakin, ihastuisin vihatun veren-imijän laulusta — — –. Sillä nyt, kun talvi on ankarimmillaan ja kesä niin kovin kaukana, en tohdi toivoakaan siihen aikaan eläväni, kun sääski taas häätanssinsa säveltä soittaa. Myönnän kyllä tuon saman äänen kauvan sitten kuluneiden kesäöiden hiljaisuudessa minua harmittaneen, mutta näin talvella — paljon antaisin sitä kuullakseni! Yhdistyyhän siihen ääneen niin paljon muuta — kirkas kesä-yö, tuoksuava koivun lehvä, tyyni ulappa, johon auringon laskun värit kuvastuvat, liitelevän lokin kaikuva ääni ja kaukaisen hinaaja laivan tahdinmukainen tykytys — — —.
Olisihan sääsken äänikin välttämätön, kun suvisen luonnon yhteissoittoa kuunteleisin. Vasta silloin tietäisin, että lyhyt kesämme on käsissä, lyhyt pohjolan kesämme, suruvoittoisuutta täynnä sentähden, että se niin pian loppuu — kukoistuksen alku vain ja samalla valmistus syksyyn, hämärään, pimeyteen, kuolemaan — — —.