SYYSMUISTOJA
Tuttuja ovat ne asiat, joista tässä kertoelen, tuttuja joka metsämiehelle ja jäniksen-ampujalle. Talvi-illan kuluksi vain uudistan nuo metsämiehen nautinnot, jotka ovat ohitse — muistelen seikkoja ja sattumia, jotka sen jäniksen omakseni saattoivat, niitä jännityksen hetkiä, ennenkuin se jänis eteeni ilmestyi — — —. Elän uudelleen tuokiot, jotka uhkapelin tavalla — mutta jalommasti vain — metsämiehen mieltä kiihoittavat.
* * * * *
Äänetönnä on kylä, äänetönnä uinuva, syyskirjava metsä, kun aamuhämärässä portaita alas astumme — koirani ja minä. Himmeän hopeanhohteisina sänkipellot ja paljaiksi syötetyt niityt hallayön harmajassa kuurassa aina metsänlaitaan laajenevat. Ei karjankellon kalkatusta, ei varpusen viserrystä, ei ääntä mitään — miellyttävä hempeä hiljaisuus vain ja aamu-ilma raitis, vaikuttaen kuin virvoittava kylpy — on niin keveätä käyskennellä.
Jo metsään painumme ja männikön tasaisesta vihreydestä keltaiset haavat ja punaset pihlajat tulijoita tervehtivät. Heleinä puolukat peuranjäkälän pehmeässä harmajassa punottavat.
Jo pääsi hurtta kahleista! Täydessä toimessa se yöllisiä jänönjälkiä selvittelee, koettaen päästä perille, mihin puikkelehtiva pitkäkorva on päivälevolle painautunut. Pärähtää jänisräikkä, että metsä kajaa ja ääntä oudoksuen lähtee jossain kaukana kellokaula hevonen laukkaamaan.
Valkenee jo päiväkin kokonaan. Ensin sinilaen hattarat näkymättömän auringon valossa ruskottavat, sitten korkeimmat puunlatvat punottamaan rupeavat — kohta väritulva yli taivaan ja maan ulottuu, kun auringon loistava ympyrä yli metsänrannan pilkistää. Tuuma tuumalta se nousee, yhä kirjavammaksi käy metsä. Koivun tuohi helottaa, männynkaarna tulisena ruskottaa, kohta jokainen kuurahelmi maassa pienenä sateenkaarena loistaa, lukinverkot hopeasiltoina pensaasta toiseen kulkevat.
Ovat linnutkin heränneet. Niityllä syksyinen kirvinen sirittää, kaukaisella mäellä teeri kuhertaa, viljelysmailla ensimmäinen aamuvaris vaakkuu ja pensaissa nuoret peipot vaatimattomia lauluharjoituksia pitävät.
Ei vain nouse jänö jaloilleen! Alkaa tuntua raittiilta näin auringon noustessa, pyrkii vähän kuin väristyttämään ja pyssyä pitelevää kättä paleltamaan — –.
Kellertävän punaisena loistaa aurinko läpi järvenpinnasta nousevan aamu-usvan ja säteet ikäänkuin tanssivat kullankarvaisessa sumussa, rakentavat kuin valosiltoja silmäni ja tuon yhä kohoavan valopyörän välille. Silloin tällöin karisee yksinäinen lehti, leijailee hetkisen ja laskeutuu ripsahdellen maahan.
Mutta mietteistäni herättää minut kimakka haukunta! Jopa sai jussin jalkeille! Niin odottamatta alotti, äkillisesti ääntelemään rupesi, että oikein sydän hytkähti!
Haukunnan alkupaikalle kiiruhdan, aukealle kallionkielekkeelle kohoan, mistä metsätöyryt ja viidakon ympäröimät niittytilkut voin silmällä pitää.
Siellä sykkivin sydämin ja kuulokalvot jännitettyinä kuuntelen hetkeksi heikkenevää ja taas kovenevaa haukuntaa, seuraan sen joka vivahdusta aivan kuin etevintä laulajatarta kuunteleisin. Ja miten se saa tunteeni vaihtelemaan — aina sen mukaan läheneekö vai pakeneeko haukku. Saa sydämeni oikein reutomaan ja peukaloni hermostuneesti hanaa hypistelemään, minut silmäksi ja korvaksi miltei kokonaan muuttumaan.
Mutta — äkkiä lakkaa hurtta haukkumasta — — — jokohan haihtui jäljiltä varma koira? Ja vielä hyvän aikaa luulen haukuntansa kuulevani, vaikka ainoastaan syysmetsän hiljaisuus korvissani soipi, tulviva verivirta kuuloelimissäni kohisee — — –.
Vaan alottaa se taas, mielestäni kahta suloisemmalla äänellä ja loittonee, loittonee yhä, kunnes ääni kuin naapuripitäjästä kuuluu, mutta vihdoin lähenemään, yhä lähenemään rupeaa — — —.
Ja taas alkaa tuo milloin levottomassa epätietoisuudessa häilyminen, milloin iloisen toivon jännityksessä oleminen — tuleekohan näkyviin — meneeköhän ampumamatkaa ulompana ohitseni — — — yhä haukku lähenee!
Samassa sydäntäni oikein tuuppaavan tunnen — tuolla tulee piippoen lepikossa, vilahtelee viidakossa harmaja jänö, käpälät ja kyljet märkinä vedeksi muuttuneesta kuurasta.
Jo tyynnyn — lähenee se nyt varmasti — — — kunnes pyssyni äänen päästää, karvatukot pöllähtävät ja pitkäkorva pylkkimästä lakkaa. Voitonriemuisena »Alls todt» huudon koiralleni kajahutan, siten työnsä tuloksen sille ilmoittaakseni ja kohta se ilmestyykin, vähän väsähtäneenä, mutta iloisena kumminkin, ja kahleen kaulaansa se taas saa.
Miten molemmat mielissämme olemme, kun jänistä aukasemaan rupeamme! Millä nautinnolla koira noita matomaisesti kiemurtelevia suolia katselee, ja mikä miltei hekumallinen väristys selkääni karsii, kun käteni aamukylmässä höyryäviin, kuumeen kuumiin sisälmyksiin upotan ja verenhaju nenääni nousee. Ja osalle hurtta pääsee — maksat, sydämet, keuhkot saa, veren lämpimän ruumiinontelosta latkia. Sitten herttaisen levonhetken auringon kuivaamalla sammalilla vietämme.
Mutta uusilla mailla tuon saman leikin vielä monta kertaa sinä päivänä uudistamme.
Kohoaa aurinko korkeimmilleen, katoaa aamukaste ja ilma lämpenee. Haihtuneet ovat yölliset jäljet kokonaan ja tyytyväisinä, onnellisina taas kotikaton alle astumme.
* * * * *
Te metsästyksen parjaajat!
Sanokaa tätä kertomusta raa'aksi, sanokaa metsästystä surkuteltavaksi julmuudeksi, luvalliseksi eläinrääkkäykseksi! Mutta me jahtimiehet sanomme: »eläköön metsästys!»