TALVINEN METSÄ
»Musta on jälki kesäisen jäniksen», sanoo kansa — ja niin onkin. Et saata maan sulana ollessa sanoa, mitä metsäpolkua teiri on tallustellut, mistä aidanraosta jänis juosta puikahtanut.
Mutta kun talvinen lumi peittää maan, kun tammikuun kinokset ovat metsän mättäät tasoittaneet ja valkoiset hunnut kantojen päähän pukeneet, silloin voit vaivatta Tapiolan salaiseen metsään tutustua.
Kun leudon lumisateen jälkeen metsissä vaellat, saloja samoelet, silloin ikäänkuin avoimesta kirjasta metsän salaisuuksia luet ja lumeen painuneita tuoreita jälkiä kirjaimina käytät. Ne sinulle Tapiolan kieltä opettavat, sen tapoja ja taikoja tulkitsemaan neuvovat.
Tuolta valtamaantieltä eroaa metsämaille menevä talvitie, jota heinämiehet, ranganvetäjät ja tukinhakkaajat silloin tällöin käyttävät. Joka kerta kun sen kohdalle tulet, niin se ikäänkuin myhähtelee sinulle ja salavihkaa hiihtämään tahi kävelemään kehoittaa, luvaten luonnonystävälle näköaloja uusia, kummia kuulumattomia näyttää — — — ja kerran se saakin sinut seuraansa.
Lumista kangasta se ensin mutkitellen nousee, missä huurteiset hongat ruskearunkoisina, paksukaarnaisina kohoavat. Aina tänne saakka on kiviaidassa asuva kärppä yöllisen metsästysmatkansa ulottanut, koska sen tutut jäljet hangen pinnassa huomaat. Ahonrinteellä näkyvät aamun virkut teiret käyneen katajamarjoja appomassa.
Sitten suksesi solumaan rupeavat, maa viettää alaspäin, matalammaksi käyvät männyt ja kuusikkoon hyvällä vauhdilla kuhahdat. Pienemmiksi painuvat kuusetkin, oksat jäkäläpeitteisiksi — hiihdät vaivaista havumetsää, nääntyneen näköistä koivikkoa — ja neva aukenee eteesi. Vielä äsken kuulit halkomiehen kaikuvan kirveeniskun, mutta nyt alkaa talvisen luonnon hiljaisuus korvissasi soida.
Valkovaipan peittämänä talvinen neva tasaisena levenee miltei silmänkantamattomiin. Oikealla puolellasi matala männikkö helottaa latvojen tasalla seisovan, puiden lomitse loistavan kalpean talviauringon sairaloisessa valossa. Vastaisella puolella kohoaa vielä hiihtämätön kuusikko, tuijottaa mustanvihreänä tuntematon, kolkko korpi. Ulommas valkoaavikolle on joku kituva koivu tahi nääntyvä mänty uskaltanut, mutta puista paljaana nevan keskikohta aina sinertävään kaukaisuuteen ulottuu, sillä ei menesty märässä maaperässä, pehmeässä turvemullassa isompi puu. Kun mänty hiukan suuremmaksi ehtii sukeutua, silloin tuulet sitä huojuttamaan — hienot juurihapset, ravinnon imijät irtaantuvat ja kasvuunsa pysähtymään, nääntymään ja vähitellen kuolemaan on mänty tuomittu — — —.
Tauonnut on suopursu tuoksumasta, mustunut on juolukanlehti, kankeana se kahisee, kun suksi läpi sujahtaa. Lehdetönnä vaivaiskoivu varpujaan ojentelee, vitsaviidakkona pajut vasten valkeata värjöttävät. Tuntuu kuin olisit tunturimaisemassa, puurajalla, missä kaikki kasvillisuus loppuu.
Ja tunturitunnelmaasi lisää lentoon pyrähtävä valkea metsäkana; jonka kiemurrellen kulkevia, pensaasta toiseen meneviä jälkiä pajukossa näet. Lentäen on lumilintu tähän tullut, pehmeää pintaa siivillään hiipaissut ja sitten rinnoin lumeen tupsahtanut. Ja tuossa on kävellessään karvainen jalka vähän luistanut alla olevaa jäätä vastaan.
On ruskea reponenkin käynyt ruokamaitaan tarkastelemassa. Hiljalleen on hölkännyt, rauhallista ravia laskenut, koska jäljet kuin viivaa pitkin tiputeltuina toinen toisensa perästä seuraavat. Vaan eipä ole varovainen Mikko eilispäivän suksenladun yli loikata tohtinut — rinnan sen kanssa on vain käpäliensä merkkejä perätysten pistellyt! Ja hetteestä lumen alle uhkuneessa ruostevedessä ne keltaisiksi jäätyneinä kauvas näkyvät.
Harvaoksaisessa nevanlaitaisessa männyssä istuu havuja haukkaava metso, jonka mustanvihreä rinta kimmeltää auringon säteessä. Kauvempana huomaat toisen, kohta kolmannenkin hakolinnun. Mutta rauhassa annat lintujen aterioida. Niitä tervehtimään vain olet tullut, vierailemaan niinkuin vertaistesi luo. Et tahdo talvimetsältä uinuvaa hiljaisuutta räikeällä laukauksella riistää — — —.
Pois lykkäätkin lylysi nevalta, käymättömään kuusikkoon kierrät, missä harmaja pyy lähetessäsi puusta toiseen pirahtaa. Täällä jänikset näyttävät peliä pitäneen. Tantereeksi ovat polkunsa tallanneet, rankapinon päällä hyppiä tepastelleet, kaadetun haavan latvaoksat valkeiksi kuorineet.
Huvitettuna hiihdät eteenpäin ja tuuhean kuusen juurelle pysähdyt, missä puolanvarret ja talvikinlehdet vähässä lumessa vihreinä loistavat. Maata viistävien oksien suojassa on pieni päästäinen varmaankin iloisia päiviä pitänyt, koska ristiin rastiin sen hennot jäljet lunta pitkin kulkevat, väliin reijän kautta pinnan alle kadoten ja toisen kautta taas lumelle ilmestyen.
Kaukainen tuulen viima kosken äänellä kohisee, mutta täällä korven kainalossa se ei tunnu, kosk'ei vanhan kuusen — ikäänkuin kylmää vastaan varattu — naavapartakaan huomattavasti heilu. Ja hetken kuluttua taas hiljaisuus vallitsee. Tikka puun kylkeä puipi ja tuon tuostakin tik' — tik' — omaa nimeään mainitsee. Koivunhedelmiä on urpiainen hangelle pudottanut ja sinne taskustasi kauranjyväsiä metsänriistalle tuomisiksi riputtelet — — — jospa ovela oravainen, harmaja kävyn purija siihen niitä syömään sattuisi, koska sen siistejä jälkiä puun juurelta toiselle kulkevan näet.
Taas sauvasi somman hankeen survaiset ja suksesi solahtaa kaatuneen kuusen multaisen juuren ohitse, joka lumesta noussutta kontiota muistuttaa, ja uudelleen talvitiesi varrelle vetäydyt. Sen turviin ovat metsäkanat makuupaikkansa valinneet — kinoksiin kaivamat putkitiensä muistuttavat eskimolaisen lumimajaan johtavaa käytävää.
Jo tuopi tiesi taas sinut enemmän asutuille seuduille.
Käpylinnut kuusien latvoissa puoliääneen takittavat ja käpysen miltei päälle pudottavat. Taviokuurna viheltää ja hömötiiaiset yökortteerin hankinnassa häärivät, huolissaan hiljaisesti pakinoivat: tjitji-tää-tää-tää. Punatulkku kaunisrintaista toveriaan kutsuu — kaikki levolle laittautuvat, sillä parhaillaan päivä metsän taa painuu.
Kohta itäinen taivas pakkasessa rupeaa punottamaan, metsäin latvain läheisyydessä teräksen siniväriä tavoittelee. Jo pyörähdät talvitieltäsi takaisin valtamaantielle, missä huurteinen puhelanka valkeana viivana pehmeästi kaarrellen pylväästä pylvääseen kulkee, ja punainen, valkeatauluinen kilometripatsas ikäänkuin kotiin kutsuu, matkasi pituudesta muistuttaa — — —.