MERILINTUJA
Kapea salmi leveni ja meren ääretön puoliympyrä alkoi auveta keulamme eteen. Saaret molemmin puolin kävivät matalammiksi, kuusimetsä harveni ja kareilla näkyi ainoastaan joku tuulen pieksämä mutkainen mänty, pahkainen tervaleppä, maata kiemurteleva kataja. Vielä kauempana ulapalla nousivat viimeiset luodot punervankiiltävinä, pyöreinä ja paljaina ikäänkuin oudot, kylkensä tahi selkänsä vedestä kohottavat meripedot. Ja puhtaana kuin pyhä kirkonkynttilä seisoi luoteessa solakka majakka, häikäisevän valkeana länsiauringon valossa.
Jo näkyy siellä täällä musta kiislapari tahi yksinäinen uroshaahka, leskeksi jääneenä, kun naaras hautomaan on ruvennut. Kirjava rantaharakka, karien kaikkihuomaava poliisi, huutaa varoittavasti ja käen kukunta kuuluu Eckerön »mantereen» kuusimetsästä, milloin selvään milloin häviten rantakiviä vasten vierivän mainingin yksitoikkoiseen kohinaan. Mutta vielä loitompana pohjoista kohti kangastavat kaukaisimmat saaret korkealle yli vedenpinnan kohonneina, häviämäisillään kuin unikuvat.
Sinne juuri olimme matkalla, haahkoja kuvilta ampumaan, meren siivellisiä asukkaita pyytämään.
Kaikki, mikä kuului tällaiseen metsästykseen, oli sovitettu veneeseen. Muhkeat uroshaahkan kuvat, valkoiseen vaatteeseen käärittyinä, ettei pöly puvun valkeutta himmentäisi, vaatimattomat kallionkarvaiset, ruosteenväriset naaraat, mustat pilkkasiivet, kesynnäköisinä lautainsa päälläkin, töyhtöniskaiset koskelonkuvat. Pari haulipyssyä, vanhaa suusta ladattavaa taattua toveria ja raskas rautainen hyljepyssy oli asevarastonamme. Ja turkkeja, patjoja, peitteitä lukuisasti, jos pohjatuuli mahdollisesti mahtailemaan rupeaisi, kovin kolkoksi kävisi.
Tuulta vain ei kuulu, vaikka kaikki konstit koetetaan. Siinä veneemme mainingissa kelluu ja ainoastaan silloin tällöin ulappa karehtii tuolla kaukana, missä vesi ja taivas yhtyvät — — —. Vasta illansuussa rupesivat purjeemme elämään, kokassa kohina kiihtyi ja keulavesi alkoi lotisten laulaa. Tasaisella vauhdilla sivuutimme oudonnäköiset merimerkit, purjehdimme ohitse mustuneen, kylellään könöttävän laivanhylyn, lintuparvet enenivät ja saavuimme tyrnipensaiden seppelöimän saaren rantaan.
Satojen lokkien soittaessa korvia särkevää sinfoniaa, jossa rantaharakan vihellys ja punajalkaviklan ääni piccolohuilua esittävät, astumme maihin.
Todellakin on lintuelämä vilkasta, äänet ja huudot hurjan vaihtelevia! Kaikkialla kuuluu nuorten, vasta tulevana vuonna avioliittoon aikovien haahkain »kvok-kvok-kvok» eri ääni- ja tahtilajeissa. Jostain kaukaa kuuluu airojen säännöllinen jyskytys ja ajoittain jymähtää kaiuton laukaus — — —.
Mutta ei ole aikaa kuunnella, sillä aurinko lähenee laskuaan. Nopeasti korjataan vanha ampumakoju litteillä hietakivikappaleilla ja jykevillä mukulakivillä. Kuvat asetetaan paikoilleen, haahkat suoraan eteemme, osaksi rantakiville, osaksi veteen, pilkkasiivet vasemmalle kellumaan, koskelot oikealle. Vene kätketään niemen taa, ahtaaseen kojuun kannetaan vaatesäkki istuimeksi, pyssyt kaikki ladataan, ampumatarpeet sovitetaan otollisiin paikkoihin kivien lomiin ja sitten alkaa odotus — — — ja luonnonlaulajaisten kuunteleminen.
Kuta matalammalle punottava aurinko siirtyy, kullaten tyrnipensaiden puoleksi puhjenneet lehdet ja okaiset oksat, että ne kaikissa iltaruskon väreissä palavat, sitä vaihtelevammaksi käy meren musiikki, sitä korkeammalle kohoaa saariston sataääninen soitto. Naarashaahkat vokottavat, yksinäiset uroot valittavat, rantaharakka viheltää »gliip—gliip», koskelo lausuu »prak-prak, prak-prak» ja ulkona ulapalla ammoo silkkikuikka ikäänkuin intohimoinen mulli. Mutta yli kaiken kaikuu tiirain kimeä parkuminen, lokkien kova-ääninen loilotus. Voimakas raukutiira rätisee aivan kuin palttinaa äkäisesti reväistäissä. Satunnaisen väliajan käyttää hyväkseen teiri, joka metsäisellä sisäsaarella väsymättä kukertelee ja ajoittain kohtaa korvaa kaukaisen käen soinnukas, tuskin kuuluva kukunta — — —.
Samassa kuuluu heikkoa siipien suhinaa, se lähenee, kovenee, vesi kohisee ja edessämme uiskentelee pohjoisten meriemme kaunein lintu, kuviamme tervehtimään tullut uhkea uroshaahka. On aikaa eläintä ihailla, sillä vielä se on syvällä vedessä — ja kaunis se on! »Niska vihreä kuin talvisen meren jää, selkä valkea kuin vaahto aallon, vatsa musta kuin meren syvyys.» Mutta nyt se ui kohompana — samassa savupilvi pöllähtää kojustamme ja saaristolaisen kotitekoisten haulien lävistämänä kaunis lintu sortuu surman suuhun ja joutuu veneeseen, joka kätköstään soutaa esille sitä korjaamaan. Ja uudelleen alkaa odotus.
Mutta eivät ole Aallottaret anteliaita tänään, ei olekaan sopiva ilma haahkanammuntaan — on liian tyyni! Iltarusko on valjennut, kiillotetun raudan näköisenä päilyy meri ja rannan pensastosta hiipii tuskin huomattava hämärä esille. Vielä saapuu kuvillemme joku yksinäinen pilkkasiipi, joka haahkain puutteessa ammutaan. Puhelias koskelo-uros houkutellaan ääntään matkimalla tekolintujemme luokse kiemailemaan. Ihmetellen, uteliaana kirjohöyheninen, kaunis lintu tyyniä koskelonkuvia matkan päästä katselee. Ja nokkaa aina uudelleen veteen kastaen se lähenee yhä enemmän, kurkistaa hieman hämillään noita kummallisen rauhallisia tovereja, kunnes se äkkiä tarttuu naaraskuvan niskatöyhtöön ja tukistaa kelpo lailla. Mutta samassa ansan aavistaen se peräytyy, silloin laukauskin jymähtää ja selällään vedenpinnalla lintu kelluu, valkea vatsa hopeana loistaen ja tummanpunaiset jalat liikahdellen ikäänkuin uimaliikkeitä tehden — — —. Mutta kun hämärä himmeämmäksi käy ja lokit rauhoittuen levolle laskevat, silloin lakkaavat vesilinnutkin kokonaan lentelemästä. Tuolla tyyneellä ulapalla vain uiskentelevat ja ilojaan pitävät.
Noustaan ahtaasta kojusta, jäykistyneitä jäseniä oi'otaan ja sitten lähdetään pienelle kävelyretkelle saaren kalliokukkuloille lokkien koti-elämää katselemaan. Jo huomaa meidät ensimmäinen ikäänkuin vahdissa oleva valkolintu, sen hälyytyshuuto saa muutkin hereille ja kohta on hämärä raivostuneiden lintujen huutoja täynnä, kun sadat ja taas sadat lokit ja tiirat yörauhan häiritsijöitä karkoittaa koettavat.
Saaren korkeimpien kukkuloiden lomissa, missä tuulen tuivertama niittyvilla lätäköitä ympäröi ja ruskea vesi mustana kiiluu, löydämme pienen kaisloista ja heinänkorsista laaditun kuopan toisensa vieressä, pesän toisensa perästä, jossa milloin kaksi, milloin kolme lokin munaa lämpimänä lepää. Katajapensaasta pyrähtää teirentapainen lintu ja — todellakin, kun sinne kurkistamme, niin teirenpesän löydämme! Kuusi kellertävää, ruskeatäpläistä munasta sirossa syvennyksessä katajain suojassa. Millähän metsälintukin, ahojen asustaja poikiaan karulla karilla, lokkiluodolla elättänee! Mutta haudo rauhassa teiriparka, on sinulla täällä vihollisia ilman meitäkin! Tyrnivyöhykkeessä lähellä rantaa löydämme munivat haahkanaaraat, jotka miltei sallivat itseään silittää, ennenkuin untuvavallin ympäröimästä pesästään pakenevat — — —.
Kymmenen hautomatonta kirjavaa lokin munaa lakissa palaamme ja kun nuotio saaren mannerpuolelle on sytytetty — ettei laivat valkeatamme tuikkavaksi majakantuleksi luulisi — keitetään ne vanhassa läkkiastiassa ja hyviksi ne havaitaan.
Yöllisen aterian syötyämme kootaan kuvat ja muut tavarat veneeseen, joka suunnataan vielä kauvemmas merenpartaalla olevia kareja kohti, missä perhehuolista jo vapaat uroshaahkat vanhanpojan elämää viettävät.
Ja kun aamurusko koillisen taivaanrannan kullalla koristaa, silloin meren äärimmäisellä luodolla jo uutta lintu-onneamme koetamme.