LUVATTOMALLA AJALLA
Muutaman myrskyisen sadepäivän perästä tuli pouta taas, mutta silloin oli kesä lopussa ja syksy ovella — vaikka olikin vasta elokuu kulumassa. Tuli tuollainen hiljainen syyspäivä, jolloin kaikki tuntuu kuuntelevan, kaikki odottavan, koko luonto ikäänkuin johonkin valmistuvan.
Kaste kimaltelee maassa aina murkinoihin saakka, taivas on hienossa valkohattarassa, jonka takaa aurinko loistaa kuin harson läpi. Raitis on kevyesti liehtova ilma, jossa hienot lukinverkkolangat tasaisesti purjehtivat. Miltei äänetöinnä ovat metsä ja järvi — eivät laula enään vanhat linnut, ainoastaan keväälliset poikaset yrittävät kömpelösti visertämään.
Nämä huomiot tehdessään päättää »vorsmestari» lähteä laajoja riistamaitaan tarkastelemaan, sillä loppuu rauhoitusaika muutaman päivän perästä.
Aseina on vanhuksella parisen pyypilliä kapeassa nahkahihnassa kaulassa riippumassa ja kädessä tukeva, katajainen sauva, jolla iskee poikki kuivan oksan nuoren männyn kyljestä, vääntää lahonneen kannon kumoon tahi ottaa hengiltä mahdollisesti eteen sattuvan kirjavan kyyn.
On ollut kevät riistalle suotuisa, tuumii takalistoa kohti verkalleen astuva vanhus, talvi verrattain vähäluminen ja kesä lämmin sekä tarpeeksi sateinen. Merkeistä päättäen pitäisi kynä metsissä löytymän, kynsi kaiken karvallinen Tapiolassa liikkuman.
Tarkasti katselee vorsmestari ympärilleen ja huomioita tekee hän monenlaisia, milloin mitäkin muistikirjaansa merkiten. Pysähtyy hän talvisen lumen tekemiä vahinkoja tarkastelemaan — paljonko puita soreita on kinosten alle sortunut, montako lumen painamana taittunut. Ja kaatuneen puun alle jääneen mäntynuorukaisen tuon tuostakin pystyyn auttaa, nuoren näreen kohti valoa kasvamaan kohottaa. Läheisessä aidassa tarkka silmänsä heti raon keksii, mistä halkihuulisen jänönpojan on tapana viljelysmaille pujahtaa — tarttunut on harmaja karva terävään puikkoon raon reunassa. Huvitettuna hän tuonnempana katselee mäntypistiäisen toukkia, jotka nuorien petäjien oksilla havuja syövät. Kuin sotamiehet ne häntä yht'aikaa tervehtivät eturuumiinsa pystyyn nostaen. Sadottain hän näitä vahinkoeläimiä maahan pudottaa muurahaisten saaliiksi.
Täältä hän lähtee toiskesäisen kulovalkean polttamille maille katselemaan, missä määrin luonto on jaksanut haavojaan parannella.
Suunnattoman kasken on eteenpäin rynkäisevä kulovalkea ryskyen polttanut, laajan kadun tahi mahdottoman leveän mittarin linjan on humiseva tuli metsää kulkiessaan itselleen aukonut. Aina tuonne kauvas kohti sinimetsän pehmeäkaarteisia kukkuloita näyttää nokista kuloa ulottuvan.
Juurellaan komottavia korventuneita mäntyjä, jotka kuivuneina oksiaan avuttomina ojentelevat, mustia kantoja kuin maasta nousseita peikkoja kaikkialla, jäkälistä sekä sammalista paljaita kallioita, kaljuja kiviä tuhansittain ja taas tuhansittain mustassa maassa — — —. Siellä täällä kaatuneen puun hiiltynyt runko, oksistoineen kuolleen jättiläis-eläimen luurankoa muistuttaen — paljon muuta ei tuli näy jälkeensä jättäneen. Kaukaa nähden näyttää kaikki kuolleelta, kaikkea elämää vailla olevan.
Mutta ei niin lähellä!
Kun vorsmestari likenee, kuulee hän metsäkirvisen visertävän, kivitaskun maiskuttavan tahi kulorastaan matalaäänisesti tärräävän. Vilkkaita maakiitäjiä vilahtelee kimaltaen lämpimässä auringonvalossa ja mustuneen kannon päässä nauttii iso petokärpänen suojelevasta yhtäläisyydestä. Koivunkannot vihertävät kuin Aaronin-sauvat ja pientä koivuntainta, hentoa haavanvesaa on musta maa täynnä. Horsma punaviirinsä kohottaa ikäänkuin sanoen: »tullaan sitä sysimäelläkin toimeen, eletään vaikka hiilikankahalla», keltaisen piiskun kultainen kukkavaltikka nuokkuu kilvan kastikkaan ruskean röyhyn kanssa ja vihertävinä tuuman korkuisina havutupsuina kohoavat hentojen männyntaimien lukuisat sirkkalehdet palaneesta maasta. On tänne jo muitakin tulokkaita ehtinyt — yhä laajemmalta kulon laitoja valloittavat. Etuvartiona kulkee kukkiva kanerva, vakoojia lähettää ajuruoho, jonka sinipunaiset kukkaläikät hietaisen lehmipolun varrella ryydinhajua tuoksuvat. Ja pääjoukkona tulevat ne, joilla on haivenelliset hedelmät. Täällä jäkkärät ja kissankäpälät villaisia mykeröitään tuudittavat, täällä on kangasvuokko kukkinut, täällä härjänsilmät, keltanot ja monet muut voittoisasti eteenpäin tunkevat. Mutta kauvempana metsänlaidasta yhä vielä musta erämaa havuneulasten harvaan peittämänä kolkkona levenee.
Mutta on luonnolla kulovalkean surullisen näyn jälkeen viehättävääkin näkemistä tarjolla.
Kankaalle vorsmestari nyt nousee, missä nopealentoiset nuolihaukat kimakasti kii-kii-kii-kii kiijaavat ja kukkiva kanerva uhkaa ruohottoman polun kokonaan peittää.
Kaikkialle vaatimaton kasvi kukkiensa ujon sinipunan levittää, ilonväreihin karun hietamaan kilometrittäin pukee ja hunajan tuoksulla tulijaa tervehtii. Kesän juhlaa viettää kanervikko, punervia häitä viettävät kanervankukat. Häitä, joissa kimalaiset ja mehiläiset punakukkain palvelijoina simajuhlassa iloitsevat. Pitkin punapeitettä lentäen metsästää kuultavasiipinen sudenkorento. Mäyrän nostaman hietaläjän kohdalla se siipiään liikutellen ilmaan seisahtaa — hetken liikkumatonna on — äkkiä eteenpäin syöksähtää — kärpäseen iskee ja saaliineen katoaa.
Kuta kauvemmin vorsmestari polkuaan astelee, jonka poikki kaarnanhilseessä rapisevat hongat luovat pitkiä varjojaan, sitä kiihkeämmin odottaa hän linnun siiven kuuluvaksi, teirenemän äänteleväksi. Ja kankaanlaidan sekametsässä naarasteiri pyrähtääkin puolanvarsien peitosta, kutkattaa, kutkattaa ja poikiaan varoittaa — — —.
— Katsotaanpa minkä kokoiset ovat tämän kesän pojat — sanoo itsekseen vanhus.
Kiireesti hän katkasee muutaman pienen koivun, laatii niistä kojun kuusen juurelle, jonka runkoa muurahaiset kävelevät kuin ihmiset vilkasliikkeistä katua. Vihreässä kamarissaan istuen hän »kuikuttaa» kuin teirenpoika ja vaikenee. Kuikuttaa vorsmestari hetken perästä taas ja ratokseen hän katselee, miten haapa heittää hyppelevän valo- ja hämäräverkon maahan. Noin neljännestunnin perästä tulla hurahtaa emo piilossa kuikuttavaa miestä kohti, istuu pieneen leppään ihan lähelle ja kaulaa kurkottaen kutsuu, kutsuu poikiaan kokoon.
Ei kutkata nyt hätäisesti kirjava emo, vaan rauhallisesti se juttelee kook — — — kook-kook-kook, eikä kauvankaan, niin alkaa risukossa ripsahdella ja maasta kuulua pientä kuikutusta, kun kirjava teirenpoika tulla vikittää, että pää nyökkää. Kohta ilmestyy toinenkin, jolla jo on muutama mustakin höyhen kirjavain seassa. Mustikan syö kiireesti ja äitiä hakee.
Jo pyrähtää emo maahan ja hiljalleen se alkaa kuljettaa perhettään kohti tiheimpää viidakkoa. Hetken perästä on näyttämö tyhjä — mustikanvarsien sekaan on seurue kadonnut.
Tyytyväisenä näytelmään tulee vorsmestari koivumajastaan ja läpi nuoren sekametsän, missä puut seisovat tiheässä kuin varvut luudassa, laskeutuu hän alas notkoon, jonka pohjalla kirkas metsäpuro salamyhkäisesti lirisee. Ensin astuu hän läpi sanajalka-alueen, missä kuolleenkourat omituisesti hajahtaen aina kainaloihin saakka kohoavat, painuu sitten läpi pihlajaa, paatsamaa ja haapaa kasvavan lehdon, missä korkeat keltanot ja täpläiset kämmekkäät häntä tutusti tervehtivät. Ilmestyy tumma kuusi mäntyjen sekaan, nurmi katoaa, maa sammaltuu — jo seisoo vaeltaja hiljaa kiemurtelevan puron varrella, jonka suvantovesiin kuvastuvat korkeat puut.
Täällä on metsien muhkea hirvi oleskellut, sillä selvinä sen herttamaiset sorkkain jäljet sammalessa näkyvät. Kolme näkyy seivässäärtä olleen, kaikki eri kokoa. Ja tuossa ovat maanneet! Maahan ovat korkeat kastikkaat, metsäkortteet ja hennot vesat litistäneet.
Joutuu jo vorsmestari korkeaa metsää kulkemaan, missä palokärki tillii ja männynrungot ruskeina pilareina taivasta tavottelevat, missä näätä oravan näppää ja kuuset tummina suippenevat kuin kirkontornit, missä maakotka kohisevin siivin metsästää ja jäkäläpeitteiset koivut summattoman paksurunkoisiksi paisuvat. Ei ole kirves täällä ilveksen tuvan ovella vuosimääriin paukkunut ja kauvan saakin kävellä, ennenkuin korvessa koskemattomassa jotain ihmisen tekemää jälkeä huomaa. On kuin meren pohjalla käveleisi — niin on hiljaista salometsän suuressa pilaristossa, sillä ainoastaan ajottain herää tuuli metsän kannelta soittelemaan. Luonnon korkeata veisuuta se ison koivun latvassa soittelee, soittelee hetken ja nukkuu kohta uudelleen viereisen koivun latvaan.
Lepäämään laskeutuu vorsmestari sammaltuneelle kivelle, jonka pohjoispuoleisessa kyljessä jäkälät rauhallista elämää viettävät — huvikseen hän siinä katselee vanhoja tuttujaan. Tuossa tuo rengasmainen, keskeltä mätänevä, laidoilta laajeneva harmaanvihreä kehäjäkälä. Tuossa peuranjäkälän eri lajit mikä mitenkin tuhkaharmajana. Tuossa Stereocaulon-jäkälän harmajat langat kuin uudenvuoden tinat kivelle valettuina — — — pehmeitä, hillittyjä värejä, jotka silmää viihdyttävät.
Mutta on lintuakin sisällä salon sinisen, on jalan neljän juoksevatakin. Tuolloin tällöin visertää peipon poikanen, huutaa kirjava tikka, surisee kurpan viuhuva siipi tahi kotkottaa kirjava koppelo. Ammottaa ison haavan kyljessä musta reikä ja juurelle tultuaan huomaa vorsmestari siinä särmäisiä lastuja — pesinyt on siinä punahuntuinen palokärki. Mutta kun kepillään haavan kylkeen lyödä kolahuttaa vorsmestari, silloin reikään ilmestyy peljästyneen siipioravan pyöreä pää. Mustikkamaita kulkiessaan kuulee hän monen siiven pyrinää yht'aikaa — kohoaa pyyparvi maasta. Liikkumattomina harmajat linnut piilopaikoissaan istuvat, ei saata silmä puitten paljoudesta niitä keksiä.
Silloin ottaa vorsmestari pyypiiskunsa esille, asettuu kuusen juurelle ja soittaa. Ei soita hän nyt uroslinnun kutsuääntä »piip-tiihii-titititiii», vaan molemmilla pilleillä hän matkii naaraspyyn ääntä, puhaltaen pitkän »piii». Ja kohta tulla hyristääkin harmaja lintu pillimiestä kohti, tekee mutkan syrjään ja istuutuu läheiseen naavakuuseen, joka hellästi ystävänsä partaiseen syliinsä sulkee. Myhähdellen vorsmestari metsän miellyttävää kanaa katselee, tähtäilee siihen sauvallaan — otettavana olisi siinä otus! Jo alkaa pyy oksallaan tepastella, pirisee hetken pit-pit-pit ja pirahtaa sitten lentoon.
Jo on ilta käsissä, ja hieman kamalaksi alkaa käydä suuren salon yksinäisyys aurinkoisen aletessa ja notkojen kylmää uhkuessa — kotimatkalleen kääntyy yksinäinen vaeltaja.
Kaukaa kuuluu kurkien huutoa, ja korkealla hämärtävässä ilmassa purjehtii kimakasti vinkuen kaareileva hiirihaukka. Syksyä henkii vaisusti puhaltava iltatuuli, ja alakuloisesti piipittää hömötiainen tsi-kää-kää-kää.
Pimenevää polkuaan astellessaan vorsmestari kohtaa iltakävelyllään olevan viirunaamaisen mäyrän, joka äkillisestä yhtymyksestä peljästyneenä sontiaismetsästyksensä unhottaa ja oudosti löyhkäten hämärään pakenee. Kankaalla kehrääjä vorsmestarin eteen polulle lehahtaa, kettu pimeässä haukahtaa ja liikkumatonna loistaa loppukesän ensimmäinen kiiltomato.