HYLKEENHUUDOSSA
Puolipäivän aurinko paahtaa yli torkkuvan kalastajakylän, jonka punamaalissa uinuvat rakennukset ja valkokukkaiset puutarhat välmehtivät helteessä. Hiljaisuutta keskeyttää siimeksessä märehtivän lampaan kello, janoissaan ammova lehmä tahi lukemattomain paarmain ja kukkaiskärpästen unettava surina. Rannan tervaleppien lomitse haamottaa merenlahden sinivesi, kuvastaen poutaisen taivaan verkalleen purjehtivat valkohattarat ja tuolloin tällöin kohahtaa loppuun liehtoneen lounaan väsynyt maininki.
Avonaiseen akkunaani ilmestyvät silakansuomuilla tahrittu lippalakki ja merituulten kuivaamat, auringon paahtamat kasvot, akkunanlaudalle pari jäntevää, karvaista kättä, kumpikin yhtä päivettynyt ja mustakyntinen. Tämä on Sjöström, hylkeenpyytäjä, joka tervehdittyään kysäsee:
— Jokohan nyt lähdettäisi? Nyt on sopiva ilma!
— Niin hylkeenhuutoonko? No se on tietty!
Pian oltiin matkalla kohti kalastajakylän yhteistä satamaa lahden kainalossa, missä harmaat ranta-aitat puoliympyrässä törröttävät toinen toisensa vieressä, rakennettuina kirkkaanvihervään veteen, jossa mudut ja rautakalat parveilevat ja vihreät levät hiljaa nuokkuvat.
— Pohjanlahden pohjoisosissa — niin kertoo Sjöström — harmaa hylje talvensa viettää. Siellä halli tuossa helmi- tahi maaliskuussa synnyttää ainoan poikansa, jota äiti aution jään päällä imettää noin kolme tahi neljä viikkoa. Tämän ajan kuluttua luopi poikanen villaisen syntymäpukunsa, saa vanhempainsa lyhyen karvan ja nyt se äidin houkuttelemana kohta perehtyy vesi-elämään. Mutta kun Pohjanlahti kahleistaan vapautuu, ja jäät pohjoistuulten ja merivirtain kuljettamina ajautuvat tänne etelään päin, silloin seuraavat meren mahtavat nisäkkäät mukana. Juuri näin Juhannuksen vaiheilla ne ovat yleiset Ahvenanmeressä. Ja huvittavaa työtä tuo hylkeenampuminen onkin, kun niitä runsaasti kareille kohoaa…
Mäeltä näemme avaran meren, joka ikäänkuin lämmöstä väsyneenä hopeanhohtoisena venytteleikse, ja lahden pohjukassa lukuisat kala-aitat, jotka kaukaa katsoen oikein kylältä näyttävät. Olkikattojensa alla ne säilyttävät suurimman osan saaristolaisen irtaimistosta — kaiken minkä merellä tarvitsee.
— Tässä on aittani — ja avaimella, kynnyksen alle kätketyllä, aukasee Sjöström haulipyssyjen pilkuttaman ja luotien lävistämän oven. Mutta ulkoseinillä sekä molemmin puolin matalaa sisäänkäytävää nähdään suuret mustahkot rasvatahrat — sinne pingoitetaan kuivattavat hylkeennahkat.
Astumme sisään. Puolihämärässä näkyy kilua ja kalua jos jonkinlaista, outoa ja uutta mannermaalaiselle — kaikki mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä.
Leiviskänpainoisia, isoreikäisiä hyljepyssyjä, hyljenaaroja ja hyljekeihäitä punonaisine jouhiköysineen, keksejä, jääsauvoja. Orsilla hienorihmaisia jata- ja koukkuverkkoja, silmissä siellä täällä kuivunut rakkolevätukko. Kiveksiä, lavuksia, verkontupureita kummallisine puumerkkeineen. Silakkatynnyreitä, astialaudaksia, vanteita, jalaksellisia kalavasuja. Läjissä kuusenkuorta verkkojen värjäystä varten ja mukulakiviä varakiveksiksi. Purjeita, mastoja, airoja, peräsimiä. Pulska rivi haahkan-, allin-, pilkkasiiven-, telkän- ja koskelonkuvia. Merellä tarvittavia turkkeja, takkeja ja peitteitä. Ja kaikkialla silakanhajua, kiiltäviä silakansuomuja joka esineessä, kalpeita silakanpäitä permannolla. Mutta pimeimmässä sopukassa piilee pari vanhaa kompassia, kuparikattiloita sekä muuta »meren lahjoittamaa» tavaraa.
Veneeseen sovitetaan matkaan kuuluvat kalut: kompassi, kaukoputki, kolme hyljepyssyä tarpeineen ja hyljenaara, vesilekkeri ja eväät, peitteitä ja takkeja.
Airot, purjeet ja peräsin asetetaan paikoilleen, ovi lukitaan, Sjöström sekä poikansa Konrad istuvat teljoille ja kahden airoparin tahdikkaasti jysähtäessä sekä liitäväsiipisten tiirain kirkuessa ja haarapääskysten visertäessä lähtee vene tasaisesti liikkeelle.
Lahden suulla oleva metsäinen saari sivuutetaan ja eteeni aukenee tyynen meren avara taso, länteenpäin ainoastaan taivaanrannan rajoittamana.
Ei pelota nyt suuri vesi. Ikäänkuin laiskana kelluen se vain pitkinä, pehmeinä maininkeina hymyilee — — — ja tunti toisensa perästä kuluu tasaisen soudun jatkuessa. Taaksemme jäänyt keltainen hietaranta sekä poukamaa ympäröivä kuusikko painuvat vähitellen mereen, mutta edessämme alkavat äärimmäiset kalliot kohota punertavina ja ikäänkuin lämmöstä pehmenneinä.
Aurinko laski, ja länsitaivas hehkui kaikissa iltaruskon vaihtelevissa väreissä. Kuin kultapohjalle kuvattuna kohosi kaihottu määräpaikkamme, hallikarimme, vihdoinkin jo lähellä.
Vene kätketään kallion halkeamaan. Varovasti ryömien nousemme luodon harjalle, missä Sjöström kaukoputkellaan tähystäen äänettömänä laatii jahtisuunnitelmansa, minun sill'aikaa tehdessä kasviopillisia huomioita läheisyydessäni.
Pienen lätäkön ympärillä kohtaan miltei koko saariston kasvillisuuden muutaman neliödekametrin alalle kokoontuneena. Niittyvillat, variksenmarjat, muuraimet, saraheinät — pohjolan vaatimattomat lapset Itämeren kasvillisuuden, muhkeiden kurjenpolvisten, kämmekkäiden, kiviyrttien rinnalla. Pienimmän liikkeen tehdessä kohoaa ynisevä sääskipilvi edestäni — nekin Pohjoissuomen muistoja herättäen. Siellä täällä näkyy tyhjä, variksen tahi lokin tuhoama haahkanpesä — — —.
Vetäydymme alas veneelle taas. Syötyämme vaihdamme uudet nallit pyssyihin ja sitten saaren lounaiskulmaa kohti konttaamaan, mutta Konrad jää veneeseen, ollakseen valmiina tarpeen vaatiessa.
Kallion lämpimiin koloihin, suojaan suurten vierinkivien laittausimme, Sjöström ja minä, niin mukaviin asentoihin kuin mahdollista. Yksi hyljepyssy, oikea kanuuna mielestäni, asetettiin suu suoraan eteenpäin, toinen vasemmalle, kolmas oikealle suunnattiin — halli on näet niin tarkkakuuloinen, ettet saata tuskin lainkaan siirtää raskasta pyssyä. Heikoimmankin äänen kuultuaan se silmänräpäyksessä katoaa.
Kaikesta näki, että tässä oli hylkeiden lepopaikka, että hallit olivat täällä päivää paistattaneet, kuppuroineet, piehtaroineet — karvoja ja muita jäännöksiä kaikkialla. Olipa vielä »muutakin», kuten tuntuvalla tavalla kohta tulin huomaamaan — — —.
— No jokohan tuota alotetaan — kuiskaa Sjöström. Ja rintansa ilmaa täyteen vetäen, jotta se pullistuu kuin palje, hän samassa päästää pitkän mylvinnän, huutaa kuin sumutorvi, suhistaa porahuttaa lopuksi ja muuttuu mykäksi, sillä nyt on kaikki puhelu kielletty.
Ainoastaan nukkuvan meren heikko hengitys kuuluu tuolloin tällöin, kun unelias maininki juoksee ylös pitkin sileänpunervaa kalliota, murtuu ja vetäytyy kohisten takaisin. Väljien vesien rajaton lepo ja sydänkesän hienohämyinen yö, täynnä viihdytystä ja rauhaa, vaikuttavat kummallisen suloisesti sieluuni. Unhotan mitä varten venyn tällä lämpöisellä paadella — — —kunnes herään outoon mölinään. Jo muistan — Sjöströmhän se on, joka halleja lähenemään houkuttelee.
On peijakkaalla äänivaroja! Hän ulvoo, puhkuu ja porisee milloin houkuttelevasti mielistellen, milloin valittaen, ikäänkuin pyytäen tahi anoen, sillä hän tuntee kaikki äänilajit, kaikki vivahdukset hallien kielessä.
Mutta nyt saan tehdä tuttavuutta tuon »muunkin» kanssa — suloinen rauhani on mennyt! Nyt ne ovat kimpussani!
Mitkä?
Hyljetäit!
Pitkin käsiä ja kaulaa niitä matelee ja ne purevat, purevat kuin vimmatut, polttavat kuin tuli! Hilpeän pirullisella mielellä koetan huvitella itseäni katselemalla niitä suurennuslasini läpi, muistelen että ne ovat Haematopinus nimisiä — mutta lopputulos on vain kaiken muun voittava tunne — ne purevat!
Yhä uusia vaivoja!
Jo ovat sääsketkin löytäneet meidät ja nuo pienet lentävät kuppariämmät panevat yhä useamman sarven ihooni. Tuo suloinen lämpö käy tukalaksi — on kuuma kuin saunassa. Janottaa — eikä saa edes tupakoidakaan — hylkeellä on tarkka hajuaistin, väittää Sjöström, ja sentähden jätettiin tupakkavehkeet veneeseen. Mutta omat leukansa jauhavat tasaisesti — hän pitää poskessa rakasta mälliään — — —.
Pieni luotokirvinen sirittää heikosti, lähenee meitä ja pysähtyy hetkeksi saalista sieppaamaan — hyljetäitäkö syönee vai mitä — mutta sitten katoaa lintu näkyvistä.
Samassa huomaan sileän merenpinnan särkyvän ja hämäräisenä häilyvän, veden päälle ilmestyy viiksekäs pää, musta ja pyöreä. Se häviää, ilmestyy uudelleen — jo lähempänä. Lyhyt kiiltävä kaulakin näkyy ja päätään käännellen katselee veden peto sinne tänne pyöreillä, muljottavilla pullosilmillään. Näkyypä sillä olevan hampaissa iso kalakin — lohiko lie vai mikä — jota se eturaajain välissä pidellen pureksii. Nykäyksellä muuttaa se sitä ylemmäs sen mukaan, minkä siitä syö — ja yhä se lähenee.
Kohta on halli vasemman pyssyn ampumalinjassa ja matalammalla vedellä — rengassilmäisenä, liikkumatonna Sjöström pyssynperässä tuijottaa, mutta sitten vasen silmänsä ummistuu, savu pöllähtää, jylhästi hyljepyssy jymähtää. Musta pää ja kiiltävä rinta katoavat, mutta sijalle jää yhä suureneva rasvaläikkä, ilmoittaen että luoti on sattunut.
Konrad ilmestyy veneineen ja entisessä asennossaan oleva tyhjä pyssy näyttää suunnan, mistä eläin on haettava. Naarankoukku kyljessä se kohta nouseekin pohjasta — ainoastaan talvella on halli niin lihava, että kuolleena vedenpinnalla kelluu — hinataan kallion halkeamaan ja ankkuroidaan rantaveteen. Se on hyvin iso, naarmupäinen halli, monen lohen lopettaja, monessa ottelussa ollut sukahuulinen uros, vihreäviiksinen vanhus. Luoti on musertanut ensimmäisen kaulanikaman, sentähden henkikin lähti niinkuin lankaa poikki leikaten.
Tyhjä pyssy ja Sjöströmin poski ladataan kumpikin — jälkimmäinen uudella mällipanoksella, ja uusi odotus, huutojen keskeyttämänä alkaa sekä entinen tulokseton taistelu sääskien ja hyljetäiden kanssa jatkuu — — —.
Vielä kolme kertaa Konrad soutaa esille rauhallisesta rotkostaan, noutamaan kolmea nuorta hallia. Yksi ammuttiin miltei maanrajasta, noin parin kolmen sylen päästä.
Mutta kun ikävöity aurinko vihdoin nousee, on Sjöströmin ääni lopussa, niin käheä ettei tahdo tulla sanaakaan kurkustaan. Ja minä niin pehmeänä, että lankean kasvoilleni ja heti nukun veneen kokkaan päästyäni vihdoin verenhimoisista kiusaajistani.
* * * * *
Aamutuulen herätessä vyörytetään yhteisvoimin nuoret hallit veneeseen, purjeet nostetaan ja hiljalleen hinataan vanha halli kohti kotilahden rantaa.