METSOLASSA
Kuulin kerran vanhan jäniksenampujan väittävän, ettei metson ampuminen haukkuvan piskin avulla ole mitään jaloa huvia. Mutta mielestäni tällainen metsästys ei ole niinkään ala-arvoiseksi katsottava, eikä kaikkea urheilua vailla.
Päinvastoin!
Varmaankin usea luonnonystävä myöntänee, että sitä harjoittaessa helpoimmin tutustuu maamme suureen, jylhään luontoon.
Tuota täydellistä syventymistä synkän salon helmaan, missä kankaiden kaunistus ja metsästäjän mielilintu oleskelee, korpien yksinäisyys ja rämeen raskasmielisyys tovereina, sen rikasta ja salaperäistä elämää emme opi tuntemiaan silloin, kun »piippovaa pitkäkorvaa» koirain kiljuessa viljelysmaiden läheisyydessä ajelemme.
Ei! Pois notkon nuoreen vesakkoon ja kosteihin noroihin, missä suopursu soiden satuja kertoo, ulos rämeille, missä hetteet heiluvat, lähteet läikähtävät ja metsäkana kummallisesti ääntelee, siellä alkaa todellinen, ihmiskädeltä rauhaan jäänyt luonto, salomaa sellainen kuin minä sitä rakastan! Sinne mieleni tekevi!
Kun metsänimpyet elokuun iltana usvia yli saloniittyjen kutovat, kun utu valkeana harsona kuuset melkein latvoja myöten kietoo ja mäkien männyt selväpiirteisinä kohti ruskottavaa länsitaivasta kohoavat, silloin toivon hyvää metsästysilmaa aamuksi.
Tuossa hienossa hämärässä, salaperäisessä puolivalossa, joka vallitsee silloin, kun yö alkaa päiväksi muuttua, lähden liikkeelle. Kun kaste hopeoittaa niityn heinän sekä metsän lehden ja usvat syleilevät nevan vaivaisia mäntyjä ensimmäisen aamutuulahduksen hengähtäessä, silloin olen jo metsän peittoon päässyt, kuusikkoa kumeata tervehtinyt.
Silloin saatan välistä kuulla, miten metso yöpuultaan maahan kuhahtaa, niin että risahdus kauvas kuuluu hiljaisessa aamuilmassa. Milloin on syksy, silloin menee jaloin metsälintumme mielellään ensiksi kytömaan rukiinoraalle. Milloin on elokuu, kuten nyt, silloin sen löytää nevanlaitaisesta metsävyöhykkeestä, missä mehukkaat muuraimet keltaisina loistavat, missä rimmen raate ja rämeen valkosammal, metsäkorte ja suopursu, vaivaiskoivu ja juolukkapaju vieretysten viihtyvät.
Lomitse naavanpeittämäin kuusien, läpi juolukan- ja mustikanvarsien kulkee metsämies pienintäkin risahdusta karttaen, seurassa pystykorvan hallin, joka keltaisena vilkkuu milloin siellä, milloin täällä puiden takaa. Lähellä nevaa tervehtii häntä metsäkana, joka valittaen kaakattaa ja poikiaan peittäytymään kehoittaa. Mutta ennen pitkää koko seurue, yksi toisensa perästä, siipiinsä turvaa ja häviää näkymättömiin. Ei koirakaan niistä paljon välitä, se tuntee jo hyvin nuo valkokirjavat linnut, jotka eivät puuhun istahda.
Korpisuossa tirisee pyy, mutta pirahtaa kumminkin kohta lentoon, kun koira haukkumaan yrittää.
Haavan lehti leplattaa länsituulen herätessä, nouseva aurinko metsän latvat punaa, kuuset kultihin rakentaa ja pilvettömän sinisenä kaareutuu taivas — sen minkä sitä voit nähdä, katsoessasi kohti korkeutta lomitse latvojen.
Mutta nyt hän huomaa ison linnun jäljet painuneina vaaleanvihreän valkosammalen kosteanpehmeään pintaan! Siitä on metso kävellä tepastellut ihan äsken — ja samassa kuuluu haukku, haukku oikein toden perään! Hiiskahtamatta hän lähenee ääntä kohti ja nyt hän tarvitsee kaikki alkuihmisen vaistot ja aistimet. Sitten hän huomaa koiran, joka katsomistaan katsoo isoon kuuseen ja haukkuu, että metsä raikaa — — —. Hän konttaa nelin, lähenee vihdoin vatsallaan ja on »ampumamatkalla. Piilopaikastaan hän tutkii kuusia, tarkastaa oksan toisensa perästä löytämättä mitään, ja minuutit tuntuvat tunneilta! Jo kuulee hän, miten lintu koiralle nokkaa puree, josta tietää, että vanha metso on edessään, mutta hyvästi näkyy oksien suojassa lintu istuvan.
Vaan — kärsivällisyyttä!
Jo keksii silmänsä lähellä olevassa vanhassa haavassa jotain, joka saattaa sydämensä ilosta sykähtämään. Pitkin paksua oksaa painautuneena, puoleksi lehvän peittämänä näkee hän vanhan metson koettavan piiloutua tekeytymällä niin pieneksi kuin mahdollista. Värisevin käsin hän vaihtaa isompihaulisen panoksen vasempaan piippuun, tähtää, painaa liipasinta ja Tapion kukko tulla suhahtaa muksahtaen maahan, pieksää sammalia voimakkailla ruskeilla siivillään ja silmänsä ummistaen tyyntyy vasta, kun halli hampaansa selkään iskee. Silloin koirakin hänet rauhaan jättää ja saa palkintonsa — metsonjalan, joka kohta sen hampaissa ratisee.
Sitten he lepäävät hetken, ja hän syö muutaman kourallisen mustikoita kielensä kostukkeeksi. Ja kun ruvetaan astumaan taas, tuntuu laukku raskaalta. Sivu mennessään hän pudottaa pyyn naavakuusesta — — — kauan turhaan silmiään ponnisteltuaan löytääkseen harmajan linnun harmajasta puusta, ampuu hän sen vihdoin oksalta, jota moneen kertaan huolellisesti on tarkastellut. Nevan poikki kulkevan kanervakaarron etelärinteellä löytää hän pienestä syvennyksestä monta paria poikittain haljenneita kellanharmaita, ruskeapilkkuisia munankuoria — todistus että koppelomuori on saanut hautoa rauhassa ja pojat juoksemaan piipertämään päässeet — jospa lienevät lähelläkin!
Aamuaurinko alkaa lämmittää läpi takin, kaste häviää maasta, ja ainoastaan silloin tällöin puhaltaa vilvoitellen länsituuli, joka puissa puhelee, hongissa huokaelee.
Neljä linnun rypemäpaikkaa irtaantuneine höyhenineen kiinnittää hänen huomiotansa. Hän tarkastelee höyheniä — poikametsoja! Ja samassa kuuluu rytinää ja siipien pauketta, kun koko poikue rymähtää lentoon. Omituisesti kotkottaen emäkoppelo perhettään kutsuu ja samassa alkaa haukku.
Uudestaan metsästysinnon valtaamana hän sykkivin suonin lähenee, rungolta rungolle käyden, kontaten hiipii. Yhä kuuluu tuo viettelevä »konk-onk» ja kauvan saa hän katsella, ennenkuin kirjava koppelo silmään sattuu ja kerran kiusaukseen johdatettuna hän — laukasee. Vaan kun lintu vihdoin on ammuttu, ei olekaan mieli voitonriemua täynnä. Miksi ammuit vanhan emon, miksi tapoit kirjokoppelon! Säästää olisi pitänyt vanha lintu, uuden poikueen kasvattajaksi — — —.
Tehden yhä laajempia piirejä hakee hän puihin nousseita poikalintuja. »Jotain» tipahtaa lähellä ole vasta nuoresta koivusta, ja katsahtaen ylös huomaa hän mustan metsonpojan juuri lähtemäisillään parempaa turvapaikkaa hakemaan. Mutta samassa pyssynsä paukahtaa ja oksalta oksalle pudoten mätkähtää nuori lintu maahan.
Mutta nyt painaa laukku liian tuntuvasti ja suorinta tietä, aurinko oppaanaan, suuntaa hän matkansa ihmisten ilmoille — — —.