VAPPUNA
Lupasinhan sinulle kirjoittaa, miten täällä maansydämessä keväätärtä vastaan otan, kertoa kuinka Vappua saapuneeksi tervehdin.
Pitkä päiväni kului kuten ainakin — vanhaan yksitoikkoiseen tapaansa. Ennen puolista ummehtuneessa luokkahuoneessa oppilaitteni kanssa ponnistelin, kansakoulun tietomäärästä yksityiskohtia nuoriin kalloihin kalkuttelin. Iltapuolen ystäväni maakauppiaan luona »Rettinkiä» tupruutellen kulutin. Rihkamalla täytetyssä puotikamarissa ensin vehnäiskahvit, sitten teevedet juotiin ja sävyisästi siinä »ahvääreistä», kunnan asioista, viimeisistä sanomalehti-uutisista ja vuodentulotoiveista juteltiin. Rauhallista tupakkapuhettamme häiritsi ainoastaan puotioven kellon ajottainen kilinä, saaden kauppamieheni joka kerta vaistomaisesti pystyyn syöksähtämään ja kamarimme ovessa olevan pienoisen lasireijän kautta puotiintulijaa tarkastelemaan ja istuutuessaan säännöllisesti — povitaskujaan taputtelemaan sekä suljetun kassakaapin lukkoja hypistelemään — — —.
Ja nyt on ilta — on Vapunpäivän ilta!
Istun puolipimeässä alasvedettyjen uutimien takana, kuunnellen tulvillaan olevaa jokea, joka koskipaikoissa kohisten vapaudenlaulujaan hyräilee.
Yksinäni nyt keväänjuhlaa väsyneenä vietän, hämärän tullessa kahden kesken oraan uupuneen itseni kanssa iloitsen — — —.
Muistuvat mieleeni Vaput vaihtelevat, milloin mitenkin vietetyt, milloin missäkin seurassa kuluneet —.
Näen kaihoni kaukosilmäisellä katseella miten on pääkaupungissa Vappu-ilo korkeimmillaan, miten hämärässä valkolakkeja ja kukkarintaisia vaaleita kevätpukuja kaikkialla parveilee.
Nyt lasiseinäinen Kappeli satojen sähkölamppujen säteillessä ihmisiä vilisee, puhelusta surisee kuin suunnaton kimalaispesä. Torvisoiton sävelet lämpöisessä kevätilmassa keinuvat ja soittolavan edessä katujen kirjava kuulijakunta kihisee. Yli lehdettömien lehmusten ja vaahterain soitto Operakellarista milloin kasvavana, milloin heikkenevänä kohti Kappelia kiirii ja keväthämyiset kadut ovat vaihtelevaa liikettä ja ääntä täynnä — naurunsekaista puhelua, kavion kalsketta, rattaiden räminää, raitiotievaunujen kellonhelinää, joka ilmassa väräjää ja soi — — —.
Viereisen luokkahuoneen seinäkello lyö — lyö yksitoista. Kumeasti suuren tyhjän rakennuksen kuiva hirsiseinä kajahtaa ja kaupungin äänten humusta herään todellisuuteen — tyhjän koulutalon kolkkouteen ja yksinäisyyden epäselvään tuskaan.
Nostan uutimeni — sataa!
Hieno vihmasade, tasaisesti tihkuen, muodostaa pieniä mutkittelevia virtoja ruuduille. Yhä selvemmin kuuluu harmajasta usvasta paisuneen joen ääni, tulee huoneeseen tulvan tasainen kohina — siinä minun ylioppilaslauluni!
Yksin! Mutta — iloitkamme! Onhan Vapunpäivän ilta! Ja yksinäisyys ja minä päätämme lystiä pitää, kahdenkesken tänä iltana huvitella! Pois siis yksinäisyyden tuska, pois apeutuva mieli ja maailman surkeutta sureminen — miksi nurkua!
"Nurkuminen ja tyytymättömyys ovat onnellisuuden pahimmat viholliset" — opettaa lukukirjamme ja hilpeän pirullisella mielellä päätän kuulun kirjan neuvoja muistaa — — —. Ja todellakin, miksi nurkua, onhan kevät käsissä, onhan talven valta murrettu!
Luon taas silmäyksen ulos — ja katso!
Jo on itsepintaisesti pilvinen taivas paikoittain kirkastunut ja kevätyön hieno hämärä kolkonruman huoneeni ikäänkuin valoisammaksi saapi, niinkuin suurenemaan ja kohoamaan saattaa ja minut haltioihini tuntemattomilla toiveillaan nostaa. Saapunut on Pohjolan kevät, kirkastaen yöni, että näen miltei kirjaa lukea — — — ja mieleni valkenee, katoaa katkeruus.
Terve sä varhainen kevät, runsaslahjainen, tuhatääninen!
Avaanpa akkunanikin — jo tunnen keväättären hengen tuulahdukset! Leudoksi muuttunut kosteanlämpöinen tuuli minua leikkisästi hyväilee, kantaen kosken kohinan milloin kuuluvampana, milloin heikompana korvaani. Mutta niin se kohina nyt mielestäni soi kuin heränneen luonnon kiitosvirsi ja säestäjänä toimii sateen jälkeen yhä harvempaan tippuva räystäs — tip — — tip — — — tip — — — —.
Vieläkö nurkuisin yksinäisyyttäni! Terve, sä varhainen kevät, ylistetyt olkoot lahjasi!
Toithan jo minulle kirjorintaisen käen, jonka kaksiäänisen kukunnan kuuloni kaukaisuudesta eroittaa. Laulaahan minulle parhaillaan öinen leppälintu säveliään. Ja himmeävarjoiselta männikkökankaalta puhelee laulurastas:
On kesä liki — on kesä liki!
On kevät jo käsiss' — on kevät jo käsiss'!
Ja hiirenkorvall' — ja hiirenkorvall'
On koivut, on koivut!
Ja totta onkin mitä laulurastas laskettelee. Huojuvathan akkunani edessä kohta hiirenkorvaiset valkokoivut, nuorteat ja kevättuoksuiset. Taempana laajenevat tummat toukokyntöiset pellot, missä elämä kohta on kytevä. Toivorikkaana syksyinen oras jo kaukaa täysivihreänä loistaa.
Tekee miltei mieli hymyillä, hiljalleen hyräillä — —. Tahdon nauttia siitä mikä tarjolla on — kevättunteiden sekavasta riemusta, joka minut valtaa, tuosta salaperäisestä ahdistuksesta, joka sydäntäni kouristaa siihen aikaan kun luonto herääjä uudelleen syntyy, kun kaikki nesteet nousua hankkivat ja tuoreena tuoksuu, höyryää maa.
Tarttuu minuunkin, yksinistujaan äänettömään tuo sama elämänrohkeus, jota käenkukunta uhkuu. Luo mulle lohtua öisen leppälinnun sävel, lämpöä sydämeeni sytyttää rämeellä viheltävän viklan liverrys.
Jopa kumminkin kannattanee olla olemassa, elää ja toimia — vaikka hiljaisuudessa, yksinäänkin!
Jo saatan miltei ylistää sinua, yksinäisyyttä! Lääkkeistä paras olet sinä väsyneelle, nääntyneelle mielelle. Sinun seurassa opin itseni paremmin tuntemaan, opin luontoa lähenemään, iäisyyden käsittämään — — —.
Jo tulevat he — jo tulevat elämänhalu ja toivo luokseni vierailemaan — — — hiljaisin askelin hämyiseen huoneeseni hiipivät.
Muutama sadepisara singahtaa taas ruudulleni. Surullisesti veisaten tuuli kiihtyy, uunintorvissa vaikeroiden huokailee. On pimennyt taas ja joen heleä hopeavyö tummaksi painuu. Sopusoinnussa se on harmaahuntuisen taivaan kanssa, joka äsken vielä oli niin pilvettömän kirkas. Kalpeita sumupilviä lähellä maanpintaa vaeltaa — täytyy sulkea akkuna — — —.
Hävinneet ovat harvinaiset vieraani — toivo ja elämänhalu. Lakastunut on äsken puhjennut riemuni heleä kukkanen — ja tuttu toverini, hämärä surumielisyys valjuna vieressäni istuu. Tyhjää ja harmajaa kaikki — — — syksy keskellä kirkasta kevättä!
Ääneti on käki, lopettanut on leppälintu laulunsa. Surullisina, avuttomina huojuvat pisaraoksaiset koivuni, kolkosti tuuli huokailee, alakuloisia säveliä koski soittelee. Yksitoikkoisesti tippuen räystäs nyyhkyttää ja pisara pisaralta katoaa rohkeuteni, aste asteelta elämänhaluni alenee — — —.
Ainoa toverini, vapauttaan hakeva harmaja sarvijaakko kömpii pitkin ruutua ylös, aina uudelleen pudoten ja taas ylös yrittäen. Tuntuu mielestäni kuin olisin itsekin tuollainen sarvijaakko, joka kiipeilee, kiipeilee — pudotakseen. Kurja kuoriainen, jota olojen luja lasiruutu vapauteen pääsemästä estää! — — —.