I.
POHJOISTA KOHTI.
16 1/2 solmun vauhdilla höyrysi Hampurin—Australian linjan komea matkailijahöyrylaiva "Victoria" pohjoista kohti.
Jäämeren harmaalla ja kiiltävällä pinnalla vyöryivät pitkät mainingit levollisesti pohjoiseen päin. Joka suunnalla näkyi ainoastaan merta. Kauimpana taivaanrannalla seisoi aurinko liikkumattomana meren kynnyksellä ja lähetti valkeita sädekeihäitään, keveitä kuin aavistus, valoisaan sydänyöhön.
Kuin mahtava, kalpea kultainen kilpi, ripustettu hämärän reunalle, loisti siellä kaukana Pohjolan kesäyön ihmeellinen aurinko…
Suurella matkailijahöyryllä oli ollut vilkas päivä. Sen 400 matkustajaa oli tervehtinyt Karhusaarta, Jäämeren ensimäistä arktista edelläkävijää, iloisella juhlalla, jonka lopuksi pantiin toimeen tanssiaiset tilavalla kävelykannella. Kapteeni Strohmann oli pienessä puheessa muistuttanut niistä kahdesta rohkeasta miehestä, jotka ensimäisinä olivat jalallaan astuneet tälle epäystävälliselle saarelle. Wilhelm Barents ja Jacob Heemskirk olivat miehiä, jotka kulkivat suoraan läpi jään ja tulen. Ja kirjava kansainvälinen seura, joka luuli olevansa jossakin suhteessa kaikkien aikojen löytöretkeilijäin kaltainen, joi monta maljaa "Bären Eiland'in" (Karhusaaren) kunniaksi ensimäisten myrskylintujen kiertäessä laivaa lepattelevin siivin.
Mutta "Victoria" jatkoi matkaansa pohjoiseen, laivan soittokunnan soittaessa toista kiehtovaa valssia toisensa jälkeen sille kaikkien kansojen sekotukselle, joka puheli kymmenkunnalla kielellä.
Siellä oli tukkukauppiaita arvoisine rouvineen, vastanaineita, jotka nauttivat kuherruskuukauden suloja, nuoria hiukan seikkailuhaluisia miehiä, muuan professori, jolla oli omat tieteelliset suunnitelmansa, kauniita neitosia vartioivine vanhempineen, joilla oli pieni sivutarkoitus hankkia jälkeläiselleen joku varakas pankkiiri tai varaton kreivi — siellä oli tummasilmäisiä ja tulisia etelän tyttäriä, joiden ikä oli epämääräinen, mutta tarkoitukset selvät — siellä oli myöskin joitakuita rikkaasti koristettuja Rebekkoja, joilta aina riitti hymy kelle hyvänsä — lyhyesti sanoen siellä oli koko se ihmeellinen näyttely olentoja, jonka sattuma kokoaa 11,000 tonnin suuruiselle ensi luokan matkailijalaivalle.
Soitto loppui "two-step'iin", mutta nauru ja kuhertelu jatkui pienissä salasopukoissa ja kulmauksissa. Tarjoilijoilla oli kuin siivet. He lensivät paikasta paikkaan samppanjapullo toisessa ja puoli tusinaa seideleitä toisessa kädessä.
Muuan pariisilainen näyttelijätär, ympärillään ryhmä vanhempia elostelijan näköisiä herroja, lausui määkivällä paatoksella jotakin pitkäveteistä runoa auringonlaskusta Normandiassa pikku saksattaren suudellessa sulhastaan komentosillalle vievien portaiden takana, niin että läjähti.
Vähitellen tuli kannelle hiljaisuus. Kultainen pyörä lännessä heitti viimeisen säteen Mount Miseryn pyöreälle kupoolille — sitten vaipui Karhusaari mereen.
Ja nyt oli leikki lopussa. Väsyneinä ja kalpeina istuivat kaikki tuijottaen mahtavaan taivaankappaleeseen, joka vaipui maininkiin kohotakseen seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yli taivaanrannan koko voittamattomassa loistossaan. Ja yö, joka jo oli nostanut mustan viittansa, väisti suurta voittajaa — pitkää, varjotonta päivää…
Komentosillalla käveli kapteeni Strohmann edestakaisin. Hän oli voimakas, germaanilainen tyyppi. Tukka oli harmaantunut ohimoilla, joka piirre leveissä kasvoissa oli kuin ahavan kuluttama, ja monien ryppyjen keskeltä katseli terävä silmäpari, joka ei koskaan kadottanut rauhallisuuttaan.
Nojautuen kompassikaappia vastaan seisoi norjalainen jääluotsi Nils Johnsen Tromsöstä. Hän oli pitkä, laiha, noin viidenkymmenen ikäinen, naama hyväntahtoisessa hymyssä. Hän oli kulkenut maailman ympäri perämiehenä eräällä parkkilaivalla, mutta hänen sydämensä oli vanginnut elämä siellä kaukana pohjolassa ahtojään seinien juurella — hänen lapsuutensa ja nuoruutensa elämä. Monta vuotta hän oli purjehtinut vesiä Huippuvuorten ympärillä, eikä kukaan toinen jääluotsi Tromsössä tai Hammerfestissä ollut saavuttanut niin syvällisiä tietoja mahtavan saaren vuonoista ja rannoista kuin Nils Johnsen.
Paitsi kapteenia ja luotsia oli komentosillalla tunnettu ranskalainen professori René Marmont Pariisin Sorbonnesta. Hän oli Europan suurmiehiä jäätikkötutkimuksen palveluksessa ja hänen teoksensa Sveitsin jäätiköistä kuuluu geologian perustaviin käsikirjoihin. Tänä yönä oli hänen käytöksessään aivan tavaton into.
— Eikö olekin niin, — kysyi hän kapteenilta sujuvalla saksankielellä, — että jääsuhteet ovat erittäin edulliset tänä vuonna?
— Kyllä, — vastasi kapteeni. — Niin ainakin väitetään. Vai mitä arvelette, Johnsen? — jatkoi hän kääntyen luotsin puoleen.
— Tavattoman suotuisat suhteet, kapteeni, — vastasi jääluotsi kärsimättömästi irvistäen, hänen kun oli vaikea puhua saksaa. — Jäät on lakaistu pois Huippuvuorilta tänä vuonna.
— Itäpuoleltakin? — kysyi professori innostuneesti.
— Niinpä kyllä, herra professori. Kolme eri pyyntilaivaa on tänä vuonna purjehtinut saaren ympäri aina Giles'in maahan asti. Hinloop-salmessa ei ole jääpalastakaan.
Professori kääntyi kapteeni Strohmannin puoleen.
— "Victoria" käyttää kai silloin harvinaista tilaisuutta tehdäkseen retken ylöspäin pitkin itärantaa?
— Sitä minä en ollut oikeastaan ajatellut, — vastasi kapteeni kiireesti, — mutta jos luotsi arvelee, että vedet ovat selvät ja ettei ole mitään vaaraa…
Professori katsoi kysyvästi Johnseniin. Tämä kohautti hymyillen olkapäitään.
— Ei ole ollenkaan vaikeata käväistä Suurvuonolla tänä vuonna, — vastasi hän. — Minä tunnen rannikon kuin viisi sormeani. Ja jos ei vain tule sumua…
— Mutta toisinaanhan on länsirannikollakin sumua, — keskeytti professori.
— Niin on, — vastasi luotsi. — Luulen melkein, että se on pahempi siellä, missä Golf-virta tapaa jäämerestä etelään kulkevan virran. Suurvuonolla on sää vakiintuneempi. Mutta jos sinne kerta kaikkiaan tulee sumu, on se paksu kuin seinä. Vuonna 1858 esimerkiksi tapahtui, että muuan laivuri, joka oli pyynnissä Suurvuonolla noin 9-10 peninkulman päässä koilliseen Eteläniemestä, ei osannut takaisin laivalleen sumun tähden. Hänen täytyi suorastaan soutaa takaisin Norjaan kuuden miehensä kanssa. He tulivat kotiin kylmänvihat jaloissa ja eliniäkseen vaivaisina. Niin, se sumu…
Tuli pieni äänettömyys.
— Oikeastaan, — sanoi professori viimein, — minulla oli erikoinen syy ehdotukseeni. Parikymmentä vuotta sitten kulki maanmieheni Rabot suoraan yli Huippuvuorten, Jäävuonon Sassen Bay'sta Suurvuonon Agardh Bay'hin. Hänet pysäyttivät lopuksi erittäin omituisen luontoiset jäävyöryt. Voimatta sanoa mitään ehdottoman varmaa luulen kumminkin, että yhden ainoan päivän tutkimus näiden jäävyöryjen muodostumisesta voisi kumota koko meidän nykyisen teoriamme…
— No, — sanoi kapteeni Strohmann. — Minä en ole sidottu mihinkään määrättyyn reittiin, vaan voin kulkea minne hyvänsä, missä väylä on varma. Mutta minä tahdon olla vastuusta vapaa… Lähettäkää lista kiertämään matkustajien kesken, ja jos saatte kaikki mukaan — all right, silloin ohjaa Johnsen meidät Agardh Bay'hin. Ne kaksi päivää, jotka poikkeamiseen menee, saamme ottaa takaisin toisella taholla.
Hän ei ehtinyt puhua loppuun — sillä professori oli jo jättänyt komentosillan ja iski kuin haukka alas matkustajien joukkoon valtava paperirulla kädessä. Hänen gallialainen intonsa voitti kaikki. Kaikki, jotka olivat vielä hereillä, kirjoittivat alle. Ja professori lähetti uudet kannattajansa hytteihin hankkimaan allekirjoituksia.
Itärannikolle? — Luonnollisesti tahdomme itärannikolle, — sanoivat he kaikki.
Ja kahta tuntia myöhemmin tuli professori Marmont hengästyneenä ylös komentosillalle papereineen.
— No? — kysyi kapteeni.
— Tässä he ovat kaikki, — huusi professori riemastuneena. — Kaikki — paitsi kaksi, joita en voi löytää. Ne ovat nuori vapaaherrallinen neiti von Heffner ja muuan norjalainen eläintutkija Kristianiasta. Hitto ties minne he ovat lymynneet!
— Nuoresta neidistä vastaan minä, — selitti kapteeni hymyillen. — Hänet on laivanisännistö erikoisesti uskonut minun huostaani, ja hän on minun mieskohtaisen valvontani alaisena. Kenraaliluutnantti von Heffner, hänen isänsä, on paraita ystäviäni. Pikku Frida meni kokkapuolelle puoli tuntia sitten saadakseen häiritsemättä nauttia keskiyön auringosta. Ja saatte nähdä, että nuorella norjalaisella on ollut sama maku…