II.
SATUMAA.
Kapteeni Strohmann oli oikeassa. Kauimpana kokassa ankkuritukin ja etuluukun välillä istui pieni sylfidinen olento ja katseli hartaasti aurinkoa, joka nyt riemuitsevana nousi taivaalle.
Hänen tummat, uneksivat silmänsä loistivat nuoruuden hurmaavista kasvoista. Pikku paroonitar oli ainoastaan 19-vuotias.
Istuessaan siinä auringon kultainen loiste norsunluuvalkoisella otsallaan, jota reunusti kokonainen rikkaus kesyttömiä pikimustia kiharoita, muistutti hän jotakuta taidemaalari Gainsboroughin kauneimmista naisista.
Hänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaa kuin näkee vivahduksen punaiseen — elämänuskalluksen ja ilon pohjavirran.
Se nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuen oikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaan saavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänen edessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja ja pyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemmin esiintymään, oli täydellinen — aina kaunismuotoiseen nilkkaan ja pieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliinin alta.
Koskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kun hän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessään tuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tullut hänen näkyviinsä.
Muuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämä voimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa ja reippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellut läpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla — oli ollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskellut eläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nyt viimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänelle lipun korkeammille leveysasteille.
Maailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän 25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänen nyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve ja iloinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaan kadottanut uskoaan luvattuun maahan.
Nyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänelle hyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuolla auringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänen joka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.
Koskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellut monella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailua hyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuin jokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.
Hän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittaren kääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pieni tyytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänen mielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsi kevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajalle katsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.
Jörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen. Hän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välke uskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hän koki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä, mutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeili näkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian, ja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar oli hävinnyt…
Sitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheli ranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa. Molemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori esti hänen pakonsa.
— Tässähän se eläintutkija on, — sanoi hän. — Nimeni on René
Marmont.
— Jörgen Bratt, — vastasi norjalainen lyhyesti.
Mutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:
— Monsieur Bratt — baronesse von Heffner.
Pieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Bratt kumarsi liioitellun kylmästi.
— Kuulkaahan, — sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edut pikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsä toisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle, ja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.
Paroonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankantta jalallaan.
— Nyt on kylmä, — mutisi hän. —- Ja kello on paljon — voi taivas, sehän on jo kolme, — lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. — Minun täytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!
Bratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka esti puhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästi niskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin…
Jörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeen kannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryi esiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa. Pienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmää vaahtoa viskautui "Victorian" kannelle. Päivä oli tulossa.
Mutta kaukana pohjoisen näköpiirin yläpuolella, missä taivas vielä oli puhdas, nousi valkea pilvisärkkä huomaamatta kuin kasvaen esiin merestä. Se sai jyrkemmät piirteet ja ihmeellisen lyijykiillon. Bratt nousi loistavin silmin ja otti kiikarin esille kotelosta.
Ja hän näki kokonaisen pikkumaailman kohoavan mahtavassa valossa. Hän näki valkeiden huippujen panssarinsinisine eetteriseinineen nousevan taivasta kohti — se oli mahtava satumainen, villiyden ja uhman maailma meren tummansinisissä kehyksissä.
Jörgen Bratt oli hetkessä muuttunut. Surumielisyys oli hälvennyt hänen kasvoiltaan. Koko hänen seikkailijasydämensä paisui riemusta ja odotuksesta.
Sillä tuolla olivat Huippuvuoret, tuhansien jäävyöryjen saari, missä inhimilliset urotyöt olivat vuosisatoja taistelleet luonnonvoimien kanssa, missä ihmiset olivat eläneet ja kärsineet pitkinä öinä mahtavien talvimyrskyjen ulvoessa heidän majojensa ulkopuolella.