III.
SUMU.
"Victorialla" oli iloiset päivälliset. Vasemmalta kohoavan korkean saarimaan näky oli kohottanut matkustajien tunnelmaa ja ruokahalua.
Kaikki tunsivat, että tällaisessa retkessä Jäämerellä oli jotakin tavatonta. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen matka sivistyksen keskellä, ei, vaan nyt kuljettiin teitä, joilla maailman rohkeimmat miehet olivat uhranneet henkensä laajentaakseen tiedon rajoja. Voivathan nämä seudut kertoa sellaisista miehistä kuin Scoresky, Parry ja Markham, ja joka niemellä ja lahdella oli nimi, joka säilyy napaseutututkimuksen historiassa. Onko silloin kumma, että kullakin oli mielestään jotakin yhteistä sellaisten miesten kanssa kuin Nordenskiöld, Nansen, Andrée ja monta muuta.
Erotus oli kumminkin se, että "Victorialla" ei ollut mitään hätää.
Päinvastoin. Ruokajärjestys oli sovitettu kaikkein hienostuneimpien herkkusuitten maun mukaan. Syötiin tavantakaa. Eikä tarvinnut pelätä kerpukkia. Sitävastoin uhkasi joka päivä kardialgia kaikkine muine tauteineen, jotka johtuvat liian runsaasta ravinnosta.
Näillä päivällisillä — Horn-salmen huippujen suojassa — oltiin kuten sanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oli seurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida ja vasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.
— Eikö ole ihmeellistä, — sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, — täällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jää tavallisesti on kuin seinä täälläpäin. Luotsi kävi ylhäällä etumastossa hetki sitten, ja niin kauas kuin voi nähdä kiikarilla, ei näkynyt jääpalastakaan. Me ehdimme kyllä seikkailuitta Agardh Bay'hin ennen keskiyötä. Ja silloin annan jollekulle jäätikölle teidän nimenne, hyvä neiti. Teistä tulee yksi kuuluisimpia nimiä geologian historiassa… Asiasta toiseen… millainen on se nuori norjalainen, jonka esitin teille? Minä pidin niistä kasvoista!
Pikku neiti katsahti etsivästi pitkin pöytiä. Kauimpana erään pöydän ääressä hän tapasi hakemansa istumassa perämiehen vieressä.
— Oh, — sanoi hän hymyillen. — Hän oli hirveän norjalainen. Ei sanonut sanaakaan. Kumarsi vain kömpelösti.
— Oikein sanottu. — Ranskalainen kumartui pöydän yli ja nyökkäsi. — Minä näet tarvitsen oikean miehen, joka kykenee johonkin, kun tarvitaan. Katsokaahan ympärillenne, neiti, voitteko keksiä ainoatakaan ihmistä — paitsi kapteenia ja minua — joka ei pelkäisi kastaa jalkojaan. Tai ainoatakaan, joka voisi pitää suunsa kiinni oikealla hetkellä… Niin, katsokaahan tarkkaan… mutta ette löydä ainoatakaan tässä pöydänpäässä, ennenkuin osutte vaaleatukkaiseen norjalaiseen tuolla oven luona… Hän ei osaa kumartaa. Erinomaista! Mutta hän osaa kyllä nousta jäätikölle tai uskaltaa sylipainisille jääkarhun kanssa, jos oikein tunnen nuo hartiat. Näittekö hänen silmiään, neiti? Niissä on seikkailuja. Minä en ensi kertaa näe sitä lajia väkeä. Hekin kumarsivat huonosti, eikä heidän keskustelunsa ollut erinomaista, mutta he raatoivat ääntä päästämättä itsensä kuoliaiksi ja leikkivät revolverilla niinkuin, hyvä neiti, leikitte kahvelillanne. He olivat kullankaivajia Jukon-joella. Elämä oli heistä uhkapeliä. He pelasivat pokeria Onnettaren kanssa — ja hävisivät ylimalkaan. Mutta he kestivät levollisesti häviönsä, sillä elämä oli tehnyt heistä miehiä…
— Professori on oikeassa, — sanoi kapteeni Strohmann. — Olen puhellut aika paljon tuon norjalaisen kanssa. Omituinen mies! Hän on kulkenut ristiin rastiin yli Alaskan joka suuntaan ja kertoi monta hauskaa tapausta elämästä Dawson City'n kurjissa lautavajoissa. Tuntee myös hyvin Huippuvuoret. Kaksi vuotta sitten hän hiihti yksin Jäävuonon Kap Bohemanista Zeppelinin ilmalaiva-asemalle Crossbay'hin. Niin, se poika osaa jotakin, vaikkei hän menestyisikään tanssisalissa.
Nuori paroonitar hymyili kahden kavaljeerinsa ylistyspuheille.
— Minä en pidä sellaisista voimaihmisistä, — vastasi hän torjuen. — Me emme tarvitse revolvereita nykyään. Pitäisin paljoa enemmän miehestä, joka tuntee Goethen ja Heinen kuin sellaisesta, jolla on taipumuksia ainoastaan jääkarhujen ampumiseen ja hiihtämiseen.
— Mitä sanotte molempien lajien yhdistelmästä? — kysyi professori vilkkaasti. — Jospa minä olisin nuoruudessani harrastanut vähän vähemmän kirjallisuutta ja vähän enemmän ulkoilma-elämää! Tiede vaatii miehekkyyttä tullakseen hedelmälliseksi. Se ei saa homehtua kirjojen välissä, sen täytyy päästä ulos vapauteen. Mutta me emme sen parempaa tienneet siihen aikaan. Ja sentähden on minusta tullut tällainen naurettava, vanhahko pitkätukkainen, heikkopolvinen ja kauhean puhelias veitikka.
Paroonitar nauroi hilpeästi. Se oli nuoren elämänhaluisen naisen naurua.
— Nyt olisi isäni pitänyt kuulla teitä, — sanoi hän. — Se oli kuin hänen suustaan puhuttu, kun luuvalo häntä vaivaa. Sentähden hän komensikin minut tälle matkalle Huippuvuorille vanhan ystävänsä kapteeni Strohmannin kanssa. Kiirehdä katsomaan koko maailmaa, ennenkuin menet naimisiin, sanoi hän.
Nuori neitonen punastui omaa suorasukaisuuttaan.
— Anteeksi, hyvät herrat, — lisäsi hän arvokkaasti, — että vaivaan teitä näillä yksityisasioilla… Sanokaahan, kapteeni, mitä täällä itärannikolla niin hartaasti tavoitellaan?
— Minä en ole täällä koskaan olut, — vastasi kapteeni, — siitä yksinkertaisesta syystä, että vain perin harvoin vuono on jäistä vapaa. Ei mikään matkailijahöyry ole vielä koskaan kulkenut tätä tietä. Me siis saavutamme ennätyksen.
— Onko se aivan vaaratonta? Eikö voida ajatella, että törmäämme jäävuoreen?
— Ei, siinä suhteessa arvelee luotsi, ettei ole mitään vaaraa. Ainoa, mistä meille voisi koitua vaara, on sumu, jos se äkkiä nousisi. Virta on erinomaisen vahva tällä rannikolla, niin että mahdollisuus saada täällä ajelehtia sinne tänne ei ole juuri ilahduttava. Mutta meillä on ankkurit…
— Kun eivät vain syvyydet ole liian suuria, — huomautti professori.
— Mutta eikö sumu ole koko harvinainen näillä seuduin? — kysyi Frida. — Ja eikö olisikin ihmeellistä, jos se tulisi juuri nyt, kun me olemme täällä. Se olisi epäkohteliasta sen puolesta, vai miten, kapteeni?
Pikku paroonitar ei saanut vastausta kysymykseensä. Vartiopalveluksessa ollut perämies tuli ruokasaliin, kulki pöydän yläpäähän ja kuiskasi jotakin kapteenin korvaan. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä, ja ihmistuntija olisi huomannut syvän, huolestuneen rypyn leveällä ahavoituneella otsalla. Mutta hän katsoi hymyillen ympärilleen, nyökkäsi ystävällisesti perämiehelle ja sanoi:
— Minä tulen kohta.
Perämies meni ja kapteeni jatkoi keskustelua hieman väkinäisesti.
Paroonitar piti häntä tarkasti silmällä. Hän huomasi, että käsi, joka piteli lusikkaa, vapisi hiukan. Hän näki myös, kuinka kapteeni hermostuneesti kääntyi tuolillaan. Sitten hän keskeytti äkkiä keskustelun, nousi kohteliaasti kumartaen pöytäseuralle ja meni nopeasti ulos.
Tuli pitkä hiljaisuus. Frida kuori hajamielisesti ranskalaista päärynää, mutta unohti sitä maistaa. Ja professori istui syvissä ajatuksissa pohtien jotakin arvoitusta, joka oli noussut hänen aivoihinsa.
Pöytien ääressä tuli yhtäkkiä hiljaista. Ranskalaisen näyttelijättären kulunut ääni häiritsi hiljaisuutta, ja joku hihittävä nauru raukesi sikseen…
Mitä oli tapahtunut?… Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, mutta synkkä ahdistus hiipi näiden iloisten silmänräpäysihmisten keskuuteen — — raskas puristava tunne ryömi mieliin kuin varoittava enne… Joku yritti katkaista hiljaisuutta… teennäinen nauru, rohkea sanasutkaus, puoliksi lausuttu kohteliaisuus — mutta hiljaisuus levisi nopeasti yli kaiken. Mikään ei voinut keventää sitä hirveätä painostusta, joka ahdisti kaikkia — oli kuin näkymättömiä olentoja hiipisi salonkiin kietomaan kylmät käsivartensa kaiken elollisen ympärille…
Professori nosti päätään — ihmetellen ja hämmästyneenä.
— Kuulitteko, mitä hän sanoi? — kysyi hän hillitysti.
Pikku paroonitar nyökkäsi. Hän katsahti nopeasti salin toiseen päähän.
Norjalainen oli hävinnyt. Sitten hän kääntyi professoriin päin.
— Minä kuulin mitä hän sanoi, — nyökkäsi hän puoliksi itsekseen. —
Yhden ainoan sanan.
— Minkä?
— Sumu! — vastasi hän hiljaa. Mutta näytti kuin tämä sana olisi lentänyt tuskaisiin mieliin, herättäen onnettomuuden aavistusta hirveine pelkoineen.