IV.
HAAKSIRIKKO.
Komentosillalla seisoivat kapteeni ja jääluotsi. Asema tuntui olevan muuttumaton. Ei tuulen henkäystäkään liikkunut, ja meri oli kiiltävä ja tyyni. "Victoria" sivuutti Whales Bay'n, ja kulki nyt muutamien satojen metrien päässä rannikosta pitkin mahtavia jääylänköjä. Savupiippujen paksut pilvet jäivät roikkumaan leveinä nauhoina kosteaan ilmaan… ja laivan kevyt tärinä merkitsi, että koneet työskentelivät korkeimmalla paineella.
Mutta kaukana idässä, missä Tuhatsaarien saaristo kajasti taivaanrannalla ja missä Edge Island kohosi ohuena juovana, vyöryi valkoisia pilviä esille. Näytti siltä kuin meri olisi kiehunut ja lähettänyt aaltoilevia höyrypilviä syvyyksistään. Ne levisivät itäisellä taivaalla hirvittävän nopeasti, ne peittivät kaiken pumpulinpehmeään vaippaansa, ne pyörivät kuin jättiläismäiset lumipallot länttä kohti, kunnes käsittivät koko eteläisen ja itäisen taivaanrannan. Se oli sumu, vaarallinen napamaiden sumu, joka nosti seinän etelään ja itään, sulkien paluutien suurelta matkailijalaivalta.
Ainoastaan pohjoiseen oli tie vapaa, ja "Victoria" pakeni selkeyttä kohti, joka teräslihas mahtavissa koneissaan jännitettynä.
— Se ei onnistu, kapteeni, — sanoi jääluotsi katsahdettuaan tutkivasti etelää kohti. — Tunnin päästä peittää sumu peräkannen. Ankkuroidaan Whales Bay'hin ja odotetaan selkeää säätä.
Kapteeni Strohmann kohautti hartioitaan.
— Vauhtimme on nyt 18 1/2 solmua, — sanoi hän.
— Olisi ihmeellistä, jos emme ehtisi Agardh Bay'hin ennenkuin sumu meidät tavoittaa. Siellähän on hyvä satama, sanotte. Eikä minulla ole mitään halua ajaa karille Whales Bay'ssa. Tehän sanoitte itse, ettei väylä ole siellä selvä.
— Mehän voimme hapuilla eteenpäin purren avulla.
Strohmann oli hetkisen kahden vaiheilla. Hän katsoi taaksepäin, missä sumu ryömi jo Horn-salmen huippujen yli ja liukui nyt kuin yliluonnollinen valkoinen varjo pitkin rannikkoa. Sitten hän käänsi katseensa pohjoista kohti, missä kaikki oli selkeätä ja valoista jään kimallellessa vihreänä jäykältä, epäystävälliseltä rannalta.
— Me jatkamme, — sanoi hän.
Luotsi kohautti vain olkapäitään.
— Yksi voi olla yhtä hyvä toinenkin, — mutisi hän. — Jos saamme pohjoistuulen päivemmällä, niin olemme kyllä turvassa.
Näin tapahtui, että kapteeni Strohmann, vanha kokenut laivuri, joka oli kuljettanut laivoja 25 vuotta ilman ainoatakaan onnettomuutta, nyt teki ratkaisevassa silmänräpäyksessä virheen, joka oli saattava komeimman laivan, mikä koskaan oli purjehtinut Huippuvuorten ohi, yhteen kauheimmista onnettomuuksista merenkulun historiassa.
* * * * *
Alhaalla kävelykannella olivat matkustajat kokoontuneet ryhmäksi. Ei kukaan heistä ymmärtänyt aseman vajavuutta. Mutta se tunnettiin.
Pelästys valtasi heidät kuin vilunväre — kylmä väristys, joka sai heidät vaikenemaan kesken puheensa ja katsomaan ympärilleen. He kokivat pudistaa päällään salaista pelkoa, laskivat leikkiä ja nauroivat, mutta nauru oli soinnutonta — he turvautuivat samppanjaan, mutta se maistui katkeralta.
Kukaan ei välittänyt valkeasta aaveesta, joka hiipi nopeasti esille heidän takaansa. He katselivat ainoastaan eteenpäin, missä valo leikki jäissä ja lumessa. Mutta kuitenkin — oli kuin koneiden kiihdytetty työ olisi laulanut väräjävää moll-säveltä heidän mieliinsä. Ja toisinaan tuntui kuin kylmä ja kostea ilmavirta olisi pistänyt heitä poskeen ja jäädyttänyt hymyn heidän huulilleen.
Näytti siltä, kuin kapteeni Strohmann olisi ollut oikeassa. Tunti toisensa jälkeen kului. Kevyt tuulen henki pohjoisesta tuntui pitävän sumua loitolla. Mutta sittenkin se ryömi eteenpäin. Sen valkea huntu levittäytyi nopeasti yli maan heidän takanaan ja pyyhki pois kaikki ääriviivat "Victorian" jatkaessa hurjaa pakoaan kuin kannustettu hevonen.
Iltapuolella näkyi niemi Agadh Bay'n suulla, ja kun suuri patarumpu kutsui matkustajia pöydän iloihin, nähtiin selvästi mahtava jäätikkö, joka vyöryy alas pitkin tunturin kylkeä ja ojentaa käsivarttaan kauas ulos lahdelle.
Mutta äkkiä tapahtui jotakin, mikä sai kaikki pysähtymään. Hajanaisia sumun pärskeitä tuli lentäen joka taholta kuin villejä lintuja — ensin harvakseen ja yksitellen. Ne näyttivät jättiläismäisiltä lumihiutaleilta, jotka laskeutuivat laivalle purevan kylmyyden seuraamina. Ne syleilivät ensiksi peräpuolta, ne taistelivat valoa vastaan ja voittivat sen, ne ryntäsivät joka taholta, ja vilauksessa oli "Victoria" suuren sumusärkän vankina.
Matkustajat katselivat toisiaan hämmästyneinä. Mitä tämä oli? Yhä tiheämmin kietoutui kaikki läpitunkemattomaan harmauteen. Puhuttiin ainoastaan kuiskaamalla, ja äänet kuulostivat raskailta, kaameilta. Tuskin näki vierustoveriaan.
Hapuiltiin kaiteen ääreen. Meri oli jo aikoja sitten kadonnut. Kaikki oli sumua. Se tunkeutui laivan kaikkiin aukkoihin ja täytti hytit ja salongit painavalla kosteudellaan. — — Kuinka helposti kaikki kuului! Matalinkin kuiskaus, hillityinkin yskähdys kuului… Ja mitä se oli? Kimeä soitto vavahdutti kaikkia. Se kaikui kuin epätoivoinen valitus syvältä laivan sisältä. Koneet pysähtyivät… ja suuri laiva liukui hiljaisella vauhdilla kaameaan sumuun…
Matkustajat kokoontuivat kävelykannelle suuriin ryhmiin kuin säikähtäneet lampaat. Perämiehet kulkivat heidän joukossaan ja rauhoittivat hätääntyneimpiä. Sehän oli vain sumua. Aivan vaaraton juttu vesillä, missä ei ollut pelkoa yhteentörmäyksestä. Muutamassa minuutissa olisi ankkuri pohjassa ja silloin olisi kaikki "allright"…
Pikku paroonitar istui mielipaikallaan äärimmäisessä kokassa, kun sumu tuli. Hän hapuili varovasti perään päin ja tapasi silloin Jörgen Brattin, joka tuli häntä vastaan.
— Kapteeni on lähettänyt minut teitä rauhoittamaan ja auttamaan, jos jotakin sattuisi, — sanoi tämä kohteliaasti.
— Minä en tarvitse mitään lapsentyttöä, — vastasi Frida torjuen.
— Hyvinkin mahdollista. Mutta kapteeni arveli, että kuitenkin voisitte tarvita auttavaa kättä, jos…
— Jos…? — kertasi paroonitar kevyt huolestuneisuus äänessä. — Mitä te tarkoitatte? Onko vaara lähellä? No, puhukaa sitten, mies!
— Laiva, joka kulkee 28 jalkaa syvässä, on aina vaarassa tällaisella säällä, kun ei näe omaa kättänsäkään, — vastasi Bratt terävästi. — Minä en tahdo kuitenkaan tungetella. Voitte tulla yksinkin toimeen.
Hän vaikeni äkkiä. Valtava jyrinä kajahti aivan heidän välittömässä läheisyydessään. Se kuulosti kanuunanlaukaukselta, jolla oli pitkä kajahteleva ääniaalto perässään. Äänekkäitä kauhunhuutoja kuului peräkannelta…
— Mitä se oli — voi Jumala — mitä se oli? — mutisi nuori tyttö kalpein huulin.
— Joutavia, — vastasi Bratt. — Jäätikkö tuolla lahden sisässä on poikinut. Se on jokapäiväinen ilmiö täälläpäin. Joku suuri jäämöhkäle on irtaantunut jäävyörystä ja pudonnut mereen. Nyt voimme vyöryaallosta laskea, kuinka kaukana olemme rannasta…
Hän ei ollut vielä lausunut viimeistä sanaa, ennenkuin valtava aalto syöksi "Victorian" leveitä kylkiä vastaan. Suuri laiva kohosi hieman puristuksen vaikutuksesta, mutta kulki järkähtämättä edelleen.
— Me olemme aivan likellä maata, — huusi Bratt. — Virralla on täällä kuuden solmun vauhti, ja se ajaa meidät jollekin karille… Kuulkaa! .. sanoi hän kuunnellen. — Kuulkaa, kuinka tuolla kohisee!
— Tiukasti oikealle! — karjui hän keuhkojensa täydellä voimalla komentosillalle päin.
Siellähän ymmärrettiin selvästikin, mikä vaara uhkasi. Laiva kallistui hieman ja viilsi suuressa kaaressa ulospäin.
— Selvittäkää ankkurit, — huusi kapteeni megafooniin. — Tarkastakaa luotia!
— Viisitoista syltä vettä, — kuului ääni uloimmasta kokasta. —
Kaksitoista syltä, — kuului heti sen jälkeen.
Silmänräpäys myöhemmin tuntui tärinää peräpuolesta. Molemmat potkurit peräyttivät epätoivon voimalla. Mutta se oli jo myöhäistä. "Victoria" kulki viiden solmun vauhdilla niitä vedenalaisia kareja kohti, jotka aitauksen tavoin ympäröivät Huippuvuorten rannikoita.
— Yhdeksän syltä! — kuului ääni taas. — Kahdeksan syltä!
Alihangan puolelta kuului keveästi raapaiseva ääni. Mutta laiva jatkoi kulkuaan… Sitten tuli kova sysäys, etupuoli kohosi hiukan, ja köli hyppi voimakkain sysäyksin luodoille. Tuntui siltä, kuin mahtava laiva olisi kulkenut jättiläismäisen sahanterän yli. Kokkapuoli kohosi, kun taas peräpuoli vajosi.
Sitten tuli viimeinen sysäys, ja "Victoria" jäi paikalleen. Sen voimat olivat lopussa, ja kuin kuoleva eläin se laskeutui kyljelleen.
Tuli hetken hiljaisuus.
Sitten puhkesi meteli. Kuulosti siltä, kuin helvetin portit olisi avattu. Huudot tunkivat sumun läpi. Parkua ja rukouksia kohosi harmaasta usvasta kuin tuskaista voihkinaa kadotettujen piinapaikasta. Siinä oli naisten kirkumista ja miesten ulvontaa.
Mutta yli kaiken jyrisi kapteeni Strohmannin ääni megafoonissa.
— Kaikki rauhoittukoot! Ei ole mitään hätää. Seisomme turvallisesti siinä, missä olemme.
Ne olivat vanhan kapteenin viimeiset sanat. Kuin ivallisena vastauksena hänen lohduttavaan vakuutukseensa kuului seuraavassa hetkessä ihmeellinen ääni keskilaivasta. Oli kuin jättiläiskäsi olisi repinyt rautalevyjä. Etupuoli vaipui eteenpäin, tulikuilu avaantui molempien savupiippujen väliin, seurasi ankara räjähdys, ja läpi sumun tunkeutui musta, sisältä punertava savupilvi.
Kattilat olivat räjähtäneet ja "Victoria" revennyt kahtia.
Jyrinä kieri sumupilvien välissä tuhannesti kajahdellen jäävyöryistä ja tuntureista, ja voimakas ilmanpaine oli hetkeksi päästävinään vilauksen aurinkoa laivahylylle. Ylväs höyrylaiva oli repeytynyt palasiksi. Se oli ampunut viimeiset tervehdyslaukauksensa.
Pitkin laivan laitoja oli huiskin haiskin ruumiita, koneenkäyttäjien ja lämmittäjien veriset ja palaneet hahmot roikkuivat kiinni rikkirevityssä rungossa. Kauimpana perässä, ylimmällä kannella, istui yksinäinen nainen ja repi mielipuolena vaatteitaan. Hän levitti kätensä ja hänen käheä äänensä hoki yhä uudelleen erään ranskalaisen runon katkelmaa.
Se oli ranskalainen näyttelijätär, joka puolialastonna ja hulluna yhä lausui Musset'n jäähyväislaulua rakkaudelleen. Pikimusta tukka aaltoili kellertävillä hartioilla ja paljaalla rinnalla, mustien silmien tuijottaessa kuvitelluille katsojapaikoille ja ammattimaisen taiteilijahymyn väreillessä punaisilla huulilla… Naisraukka! Hän oli jälleen rakkaassa Ranskassaan. Hän seisoi näyttämöllä Voltairen talossa ja oli kuoleva murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä…
Ylpeällä hymyllä otti hän päältään loputkin vaatteistaan — vielä viimeinen viittaus taivasta kohti, ja sitten hän hyppäsi ikuiseen sumuun…
Ja hiljaisuus laskeutui "Victorian" kuolonretken yli.
Mutta kuulkaapa — mitä se oli?
Rannikolta kuului kuin heikko keskeytymätön kuiske. Oliko se jäätikön ikuista suhinaa? Vai oliko se kaukaisen ihmisjoukon mutinaa — kuolleitten äänettömiä lauluja kuolon virralla?