V.
AGARDH BAY.
Sumu oli suorittanut loppuun hävitystyönsä nyt, kun "Victoria" rikkirevittynä ja pahoinpideltynä laskeutui lepoon Huippuvuorten vedenalaisen saariston teräville kallioille. Sillä ei ollut enää mitään tehtävää. Muutama minuutti haaksirikon jälkeen tuli pohjoistuuli ja lakaisi meren puhtaaksi.
Aurinko heitti säälimättömiä säteitään kuoleman hävityksiin, tavaten vain ne ainoat elolliset olennot, jotka kuin Jumalan ihmeestä olivat pelastuneet tuhosta.
Kun "Victorian" keula sukelsi mereen, huuhtoutuivat paroonitar von Heffner ja Jörgen Bratt yli kaiteen. Se pelasti heidät molemmat laivan räjähdyksestä. Mutta meri tuntui olevan yhtä säälimätön kuin sumukin. Vesi oli jääkylmää, ja pikku paroonitar risti alistuvasti sormensa ja sulki silmänsä. Hän kadotti tajunsa.
Bratt oli kuitenkin mies, joka ei hellittänyt niin vähällä. Hän tarttui pitkään vihreään huntuun, jonka tyttö oli kietonut päänsä ympäri, ja pujotti sen tainnoksissa olevan käsivarsien alitse. Sitten hän sitoi sen rintansa ympäri ja alkoi uida pitkin ottein kohti sohisevaa jäävyöryä.
Juuri silloin sumu keveni ja näytti uimarille pitkän hietarannan muutamien satojen kyynärien päässä karien sisäpuolella. Toisissa olosuhteissa olisi Jörgen Bratt voinut uida useita kilometrejä väsymättä, mutta tämä uimamatka jäävedessä, kuorma selässä, vaati koko hänen jäykän voimansa ja sitkeän tarmonsa. Taakka kävi yhä raskaammaksi, vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen, ja hänen täytyi uida pitkät matkat pää veden alla päästäkseen eteenpäin. Voimakas virta vielä pitensi välimatkaa maihin.
Äkkiä hän huomasi, että nuori nainen heräsi tainnoksista. Hän tunsi, kuinka paroonitar nosti päätään hänen olaltaan, kuuli hänen hiljaisen kauhunhuudahduksensa, kun asema hänelle selvisi. Se oli kuin pienen linnun piipatus.
Jörgen Bratt pysähtyi hetkeksi, irrotti huntua ja hengähti syvään.
— Osaatteko uida, neiti? —- kysyi hän puoleksi kääntyneenä seuralaiseensa päin.
— Osaan, — vastasi toinen. — Koko ruumis tuntuu vain niin kankealta ja aralta.
— Koettakaa, voitteko liikuttaa jäseniä.
— Se on kai mahdotonta.
— Teidän täytyy, — sanoi Bratt ankarasti. — Jännittäkää tahtoanne! Nyt on henkenne kysymyksessä. Me olemme velvolliset taistelemaan sen puolesta niin kauan kuin voimme.
Frida teki muutamia uintiliikkeitä käsillään, ja Bratt auttoi häntä voimakkaalla otteella hänen viittansa kauluksesta.
— Kas, kas, — sanoi hän. — Sehän käy erinomaisesti. Muutamia metrejä vielä, niin meillä on pohja jalkojen alla.
Bratt oli oikeassa. Hiekkasärkkä ulottui kauas merelle päin. Ja neljännestuntia "Victorian" karilleajon jälkeen oli nuori norjalainen maissa puoleksi tajuton nainen sylissään.
Hän laski Fridan varovasti kivelle.
— Nyt on tosi edessä, — sanoi hän käskevästi. — Hierokaa koko ruumistanne ja koettakaa juosta.
— Minä en voi, — mutisi tyttö. — Jalat on kuin lyijyä. Voi Jumala, mitä minun pitää tehdä?
— Teidän täytyy juosta, — vastasi Bratt kalmankalpeana ja yhteenpuristetuin huulin. — Tulkaa nyt!
Ja hän veti mukaansa Fridaa, joka kompastui, mutta nousi jälleen. Paroonitar rukoili säästämään, mutta Bratt laahasi häntä armotta eteenpäin.
— Tuntuuko paremmalta nyt? — kysyi hän.
— Jalkoja pistelee niin ilkeästi, — vastasi Frida.
— Mainiota! — mutisi Bratt. — Silloin juoksemme kerran vielä, kunnes olette aivan lämminnyt. Lupaatteko liikutella itseänne, kunnes koko ruumista polttaa?
— No niin, hyvä on!
Bratt kiirehti takaisin rantaan. Eräs mies kahlasi maihin vetäen puolikuollutta olentoa perässään. Se oli jääluotsi, joka matkalla oli löytänyt ranskalaisen professorin ajelehtimasta pelastusvyön varassa.
— Olemmeko me ainoat? — kysyi luotsi alakuloisesti ja viittasi ylöspäin, missä paroonitar juoksi edestakaisin auringonpaisteessa. — Me neljä… neljästäsadasta. Enkä minä ole suuren arvoinen, — lisäsi hän väsyneesti. — Olen saanut jonkin sisällisen vamman, joka vie voimat. Räjähdys heitti minut selälleni erästä taavettia vastaan. Ei tässä kauvaa kestä, ennenkuin tulen aivan rammaksi… Olen välttänyt kuoleman, mutta pian se tulee minua taas hakemaan… Muuten, se on yhdentekevää. En juuri tahdo palata Tromsöhön, kun tällainen häpeä sattui. — Ja hän viittasi ulospäin, missä "Victorian" harvat jäännökset nyt pistäytyivät esiin sumusta.
Bratt oli hieromassa professorin vanhoja jäseniä eikä kestänytkään kauvaa, ennenkuin tämä vilkas mies oli jalkeilla. Hänen pitkä tukkansa oli tarttunut kiinni soikeaan päähän, ja ruskeat silmät katselivat kysymysmerkkeinä hänen kalpeista ja älykkäistä kasvoistaan.
— Missä me olemme? — kysyi hän ja veti syvään henkeä.
Jääluotsi katsahti ympärilleen.
— Me olemme perillä, — sanoi hän ja hymyili katkerasti. — Tämä on Agardh Bay. Viisikymmentä metriä pohjoisemmaksi — ja kaikki olisi käynyt hyvin. Virta oli tänään liian vahva. Se ajoi meidät kareille.
— Agardh Bay! — toisti professori, ja heikko puna nousi hänen kalpeille poskilleen. — Minähän pyysin kapteenia muuttamaan suuntaa. Kaikki tyyni on minun syyni… Kuinka voin enää katsoa lähimmäisiäni silmiin?… Minun on syy… Ja jäätikkö tuolla?
— Se on juuri Rabotin jäätikkö.
Professori hymyili surullisesti.
— Vai niin, sekö se on? — kuiskasi hän itsekseen. — Rabotin jäätikkö! Sitä tietä on saatavana muuan suurimmista tieteeni voitoista. Mutta mitä se on maksanut!
— Te unohdatte jotakin, herra professori, — huomautti Bratt. — Unohdatte, että olemme ajautuneet maihin ilman muonaa, aseita ja polttoaineita. Huippuvuoret eivät anna meille mitään. Syksy on jo pitkälle kulunut ja tie Jäävuonolle kulkee noiden jäätiköiden yli. Kova lumipyry — ja me olemme suljetut tänne kuin rotat loukkuun, jos ei joku pyyntialus tänne eksyisi… Vältyimme hukkumasta "Victorian" mukana, mutta Herra ties, eikö se olisi ollut parempi kuin nähdä nälkää ja kuolla viluun täällä jäätiköillä.
Jääluotsi kohautti hartioitaan.
— Niiden meistä, jotka voivat, — sanoi hän, — täytyy kiivetä tunturin yli Sassen Bay'hin. Se on enintäin neljän päivän marssi. Viimeinen matkailijalaiva tulee noin viikon kuluttua —- kapteeni kyllä lähettää apua meille, jotka jäämme tänne, jos se vain ei tapahdu liian myöhään… Pikku paroonitar raukka, — mutisi hän nähdessään pienen hennon olennon juoksevan edestakaisin auringonpaisteessa.
Bratt seurasi hänen katsettaan.
— Meillä on yksi mahdollisuus, — sanoi hän päättävästi. — Ja sitä meidän täytyy heti yrittää. Onko näillä seuduin mitään taloa?
— Toisella puolen lahtea on pieni viheliäinen venäläismaja, — vastasi Johnsen. — Se on pieni ja matala, mutta se suojaa tuulelta ja pahalta säältä. Ja tällä rannalla on runsaasti ajopuita.
Nuo kolme miestä kokosivat mukaansa puunkappaleita ja sälöjä, joita oli heidän ympärillään. Ne puut olivat tehneet pitkän matkan Siperian suurten jokien suilta saakka. Ja veden valuessa haaksirikkoisista ja polvien väristessä kylmyydestä ja väsymyksestä kulkivat he hitaasti pitkin pitkää hiekkarantaa ja astuivat mahtavan jäätikön juurelle, joka laski teräksensinisen kypäränsä tunturin päälaelle.
He eivät puhuneet sanaakaan. Oli kuin hiljaisuus olisi heitä painanut.
Ja heidän jäljissään kulki epätoivo.