VI.
"MINÄ OLEN UPSEERIN TYTÄR".
Pieni venäläismaja oli melkein näkymätön, se kun oli sammaleen peitossa.
Nähtävästikään ei ainoankaan ihmisen jalka ollut sinne astunut senjälkeen, kun venäläiset pyyntimiehet runsaasti puolitoista vuosisataa sitten olivat Jäämereltä lähteneet.
Maja oli rakennettu paksuista hirsistä. Se oli 14 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja 6 jalkaa korkea. Aivan maan rajassa oli kaksi ikkuna-aukkoa. Katto oli tasainen ja peitetty paksulla maakerroksella ja suurilla kivillä.
Eräälle seinustalle oli muurattu tulisija ja siihen leivinuuni. Pohjoissivulla oli pieni eteinen, jossa oli ovi idästä päin. Se oli majan sisäänkäynti ja osaksi se myös valaisi sitä.
Puupatsaassa oven yläpuolella, joka oli lohjennut saranoiltaan, oli kirjoitus venäjäksi: "Sija isba staroverska" (Tämä tupa on vanhauskolainen). Ja ovikamaran alapuolelle oli veitsellä tai taltalla hakattu nimi: Jeremias Ottamkow.
Professori Marmont katsahti hämmästyneenä ympärilleen.
— Ottamkow! — sanoi hän miettiväisesti. — Hänen nimeensä liittyy sellainen Robinson-seikkailu, joka on maailman merkillisimpiä. Jos muistan oikein, lähetti Jeremias Ottamkow vuonna 1743 Huippuvuorille laivan, jonka miehistöön kuului 14 miestä. He joutuivat Suurvuonoon Edge Islandin kohdalle, minne jää heidät sulki. Neljä miestä, etunenässä Himkovin veljekset, lähetettiin hakemaan majaa, joka kuului olevan rakennettu lähiseudulla. He löysivätkin sen, mutta kun heidän piti palata laivalle, tekivät he sen huomion, että laiva oli samana yönä joutunut haaksirikkoon. Heillä oli muonaa pariksi päiväksi, yksi luodikko ja tusina panosta, tulukset, kirves, veitsi ja kattila — siinä kaikki, mitä he olivat ottaneet laivasta mukaansa. Nuo kaksitoista panosta hankkivat heille yhtä monta peuraa, jonkun laivahylyn kappaleet ainesta aseiksi ja työkaluiksi, maihin ajautuneen hongan juuri käytettiin jouseksi ja jänne tehtiin karhunjäntereistä. Tällä kaaripyssyllä tapettiin 250 peuraa ja paljon kettuja.
— Tällä tavoin he elivät kuusi vuotta ja ainoastaan yksi heistä sortui kerpukkiin. Seitsemäntenä vuonna vei muuan pyyntialus heidät takaisin Venäjälle.
— Ranskalainen Le Roy, joka oli Pietarin akatemian jäsen, on kirjoittanut näiden pyyntimiesten omituisen historian. Olen muistavinani, että luin sen nuoruudessani. Ihmiset olivat kovempaa lajia siihen aikaan kuin nyt, — lisäsi hän huokaisten.
Bratt oli sillä välin tutkinut majaa. Paitsi suurta rautapataa, muutamia kattiloita ja kahta hylkeenrasvalamppua ei ollut mitään työkaluja. Eräässä nurkassa seisoi tynnyri, jonka sisällykselle oli laskeutunut satavuotinen pöly. Se sisälsi paksua nestettä — arvatenkin valaanöljyä. Sisemmällä oli majassa joku määrä ajopuita varastossa. Seinällä riippuivat tulukset piikivineen ja tauloineen.
— Tulta meiltä siis ei ainakaan tule puuttumaan, — mutisi Johnsen helpotuksesta huoaten.
— Minulla on sikaarinsytyttäjä, — sanoi Bratt. — Se voi olla sangen hyödyllinen niin kauan kuin bensiiniä riittää.
Kävi selville, ettei merivesi ollut vahingoittanut nykyaikaisia tuluksia, ja pian leimusi mahtava rovio Ottamkowin vanhassa majassa.
Sitten Bratt meni ulos noutamaan nuorta tyttöä. Tämä istui kivellä ja itki, mutta koki salata kyyneliään kuullessaan jonkun lähestyvän.
— Ettekö tahdo tulla sisälle majaan? — sanoi Bratt. — Olemme sytyttäneet ihanan rovion. On tärkeätä päästä kuivaksi mahdollisimman pian, jos tahtoo saada jotakin toimeen. Se ei ole mikään linna, mutta parempi kuin ei mitään.
Pikku paroonitar kohotti katseensa.
— Minä en jaksa sitä ajatella, — vastasi hän. — Onko tosiaankin totta, että he ovat kuolleet kaikki tyyni, paitsi me neljä. Ja mistä me saamme ruokaa? Sitä minä en ymmärrä — täällähän ei ole mitään elollista — voi, mikä kauhea maa tämä on! — Hän peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti.
Bratt kumartui hänen puoleensa.
— Ei maksa vaivaa heittäytyä toivottomaksi. Meitä on kolme miestä, jotka koetamme auttaa teitä täältä. Te ette saa heittää toivoa. Te ette saa lamauttaa meidän rohkeuttamme.
Paroonitar nousi nopeasti ja heitti päätään taaksepäin.
— Minä olen upseerin tytär, — sanoi hän ylpeästi. — Te ette enää saa nähdä minun itkevän. Isäni oli mukana sekä Sadowassa että Sedanissa — hän ei tiedä, mitä pelko on. Mutta teidän tulee muistaa, että minähän olen ainoastaan nainen, turvaton nainen.
— Te erehdytte, — vastasi Bratt lämpimästi. — Tuolla majassa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeään teidän tähtenne. Te olette yhtä hyvässä turvassa kuin isänne talossa. Luottakaa siihen… Tulkaa nyt, — lisäsi hän. — Saamme ryhtyä heti siihen, mitä on tehtävä. Te olette upseerin tytär, sanoitte… Hyvä, silloin tiedätte, mitä kuri on. Ja täällä teidän on toteltava määräyksiä.
Hän kääntyi odottamatta toisen vastausta ja kulki nopeasti majaa kohti. Paroonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka kulki alaspäin märissä vaatteissaan.
Sitten hän seurasi pää kumarassa… ja pian senjälkeen hän seisoi yhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.
— Rakas lapseni, — sanoi professori. — Kuinka julma onkaan kohtalo! Minuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä, mutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen…
Frida hymyili.
— No mutta herra professori, — sanoi hän teennäisen iloisesti. — Mehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille jäävyörylle minun nimeni.
Professori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä kirkastui.
— Oh — te olette hurmaava! — sanoi hän ihaillen. — Kuinka reipas te olette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!
— Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! — huudahti Frida ja sipaisi hiuksiaan. — Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta…? — Hän keskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat silmät.
— Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, — sanoi Bratt. — Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon teitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On tärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista. Te olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte nähdä meidät.
Frida nyökkäsi nöyrästi.
— Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte ryhtyä?
Bratt mietti hetken.
— Te olette urhoollinen, nuori neiti, — sanoi hän suoraan. — Ja kestätte kyllä kuulla totuuden… Katsokaahan… Tällä puolen Huippuvuoria on vain vähän hengenpitimiä. Ja vaikka peurat joskus eksyisivätkin tänne, niin ei meillä ole mitään asetta. Emme voi kuristaa niitä pelkin käsin… Meidän ainoa toivomme on "Victorian" hylky. Meidän täytyy päästä sinne tavalla tai toisella, ennenkuin myrsky tai virta kuljettaa sen pois karilta. Laiva on pilalla, mutta siellä on vielä paljon, mikä voi auttaa meitä pysymään hengissä. Ennen kaikkea ruokavaroja ja aseita. Sää ei ole varma. Voimme saada pohjoismyrskyn milloin hyvänsä. Sentähden täytyy meidän kiirehtiä.
— Mutta mitenkä sinne pääsette? — kysyi Frida huolestuneena.
— Samalla tavalla kuin sieltä tulinkin, — vastasi Bratt maltittomasti ja kääntyi mennäkseen…
— Viipykää silmänräpäys, — pyysi Frida liikuttavasti. — Te pidätte minua varmaankin kauhean kiittämättömänä — hyödyttömänä, hemmoteltuna lapsena. Ja sehän minä olenkin. Mutta ennenkuin menette vaaralliseen tehtäväänne, tahdon kiittää teitä siitä, että olette pelastanut henkeni.
Bratt lensi tulipunaiseksi. Koko hänen varmuutensa oli poissa. Hän yritti sanoa jotakin… Sitten hän kiiruhti toisten perässä alas rantaan.
Pikku paroonitar katsoi kauvan hänen jälkeensä.
Sitten hän alkoi hitaasti riisuutua silloin tällöin katsahtaen huolestuneesti merelle. Ja samassa hetkessä, kun hän veti päältään pitsireunaisen paitansa, näki hän alastoman miehen heittäytyvän veteen uloimmalta niemekkeellä ja reippain vedoin uivan ulospäin.