VII.
VIIMEINEN KEINO.
— Mitä teillä on tuossa peltirasiassa? — kysyi professori, heidän seistessään alhaalla niemekkeellä. — Minusta se haisee niin hitosti.
— Se on valaanöljyä sieltä majan tynnyristä, ja sillä on aihetta hieman haista, se kun on pian 190 vuoden vanhaa.
— Ette suinkaan aio sitä juoda? — huudahti professori kauhistuneena.
— En, — vastasi Bratt vetäen päältään märät vaatteensa. — Se on aiottu ulkonaisesti käytettäväksi. Luulen, että kylmä vesi vaikuttaa minuun vähemmän, jos voitelen koko ruumiini Ottamkowin öljyllä. Se ei ole juuri erittäin mieluista, mutta meidän täytyy sietää pahempaakin. Tahtovatko herrat auttaa?
— Te olette kyllä se mies, joksi teitä luulin, —- sanoi professori.
— Ja teidän ansioksenne jää, jos joskus pääsemme tästä jäähelvetistä.
Jääluotsi ravisti päätään. Hänen suunsa oli yhteenpuristettu kuin sen, joka kärsii kovia tuskia. Hän kumartui ottamaan peltirasian puoleksi voihkaisten, otti sen sisällystä käteensä ja alkoi hieroa rasvaista haisevaa nestettä Brattin ruumiiseen.
Professori tarkasteli ihmetellen valkeata vartaloa, joka seisoi rannalla. Leveäselkäisessä ruumiissa kuvastui aivan tavaton lujuus ja voima.
Ohuen vaalean ihon alla, joka loisti kaulan ahavoituman alapuolella, näkyivät paksut lihassäikeet toisiinsa pujoutuneina alituisessa liikkeessä — aina valveilla, aina valmiina. Hartiat viettivät heikosti hauislihakseen päin, mikä tietää tavatonta voimaa. Ja leveä rinta, kalteva lantio-viiva sekä jalkojen selvästi miehinen rakenne kertoivat sekä synnynnäisestä että harjoitetusta voimasta. Pitkät käsivarret leveine ranteineen ja jäntereisine lihaksineen olivat sitä lajia, joka merkitsee jotakin ensiluokkaista sekä nyrkkeilykehässä että painimatolla.
— Kuinka te olette saanut nuo lihakset? — kysyi professori.
Bratt hymyili.
— Hädässä, vastoinkäymisissä ja vaaroissa, — vastasi hän. — Etelä-Amerikan aropaimenten ja Alaskan kullankaivajien keskuudessa. Nälässä, tappelussa ja hengenvaarassa. Sellainen se miehelle voimaa antaa. Jotakin kait täytyy saada kaiken sen sijaan, mitä kaipaa, — lisäsi hän hiukan katkerasti. — Minä en ole koskaan omistanut muuta kuin voimani, kestävyyteni ja verrattain hyvän mielialani.
— Se ei ole tosiaankaan vähäisen, nuori mies, — sanoi professori. — Minä vaihtaisin mielelläni palasen aivojani saadakseni hiukan sitä, mitä teillä on. Rakas ystävä, tehän olette kuin intiaani. Pikku ystävättäremme tuolla ylhäällä pelkäisi teitä sellaisena kuin miltä nyt näytätte… Sanokaa, voimmeko jollakin auttaa teitä täältä maan puolelta?
— Ette, — vastasi Bratt. — Annetaan olla. Minun täytynee koettaa panna kokoon jonkunlainen lautta tuolla hylyllä, jos löydän jotakin, mikä on mukaanottamisen arvoista. Suurin osa on kai veden alla tai räjähdyksen turmelemaa.
Kevyt viileä tuulenhenki puhalsi maihin päin. Auringon editse kulki pilvi.
— Saamme päivemmällä pohjoismyrskyn, — mutisi jääluotsi. — Teidän tulee kiirehtiä. Parin tunnin päästä ette pääse mihinkään. Uikaa kauas uloimpia kareja kohti, muuten ajaa virta teidät suoraan hiiteen.
Bratt nyökkäsi, hyppäsi niemekkeeltä ja ui reippaasti ulospäin osoitettuun suuntaan, toisen vihaisen tuulenpuuskan toisensa perästä röyheltäessä merta.
Professori katseli surumielisesti hänen jälkeensä.
— Nyt on kysymyksessä meidän kaikkien elämä tai kuolema, — mutisi hän.
— Ei minun, — vastasi jääluotsi tyynesti. — Minulle on kuolema varma. On kuin kylmä käsi koskettaisi lanteitani. Pian on minusta teille yhtä vähän hyötyä kuin tyttölapsesta tuolla ylhäällä tuvassa. Minä vain toivon, että tästä tulisi pian loppu.
— Ystäväni, — sanoi professori lempeästi suurten kyynelten vieriessä pitkin laihoja poskia. — Elkää kadottako rohkeuttanne. Muutama päivä lepoa — ja saattepa nähdä, että kaikki on ohitse.
— Ei, — vakuutti jääluotsi. — Nils Johnsen on valmis, ja hyvä niinkin. Hän on pian lepäävä siinä maassa, missä hänen isänsä ovat taistelleet ja kärsineet. Meitä lepää monta täällä pitkin saaria. Huippuvuorten koira saa ulvoa meille pitkinä talviöinä ja jääkarhu tavoittaa meitä kivien välistä… Hän kohotti päätään.
— Katsokaa, — sanoi hän. — Hän on jo laivalla. Se mies menee läpi jään ja tulen kuin Jacob Heemskerk vainaja.
Professori nousi.
— Niin, tosiaankin, — sanoi hän. — Eikö hän vain seisokin kuin pronssinen Apollo taivaanrantaa vasten, reipas poika…
Jörgen Brattin onnistui vammatta päästä laivahylylle. Hän kömpi sen sisään kävelykannen kaiteen yli, joka vielä oli veden pinnan yläpuolella. Laiva oli pahasti kallellaan, niin että hänen täytyi ryömiä kannen yli portaille, jotka veivät komentosillalle. Kaikkialla näkyivät räjähdyksen jäljet. Suuret halkeamat irvistivät rautaisessa kannessa, molemmat savupiiput olivat poikki, ja koneen paksut rautatangot olivat tunkeutuneet läpi laivan rautakylkien. Mutta Bratt näki ilokseen, että suuret osat keskikantta salongin ympärillä olivat jääneet melkein eheiksi.
Ammottavassa halkeamassa kokkapuolen ja peräpuolen välillä kohtasi häntä kauhea näky. Neljä veristä ruumista oli paiskautunut murskaantuneiden rautalevyjen joukkoon riippuen siinä päät veden yläpuolella. Muutamia suuria valkeita lintuja hyppeli edestakaisin nokkien sisälmyksiä. Siinä oli työssä kalalokki, Huippuvuorten saaliinhimoinen korppikotka. Ja alhaalla vedessä räpäyttivät ja kirkuivat myrskylinnut kuin vihaiset kanat pyöreiden kyyhkyssilmien melkein tunkeutuessa ulos päästä paljaasta innosta. Muuan jäälokki oli tunkeutunut kajuuttaan saakka, mistä se nähtävästi oli saanut runsaan saaliin, sillä ruoka roikkui esille sen nielusta.
Bratt kulki veneeltä veneelle. Mutta kaikki, jotka olivat kävelykannen katolla, olivat pirstoina ja pilalla. Kauimpana perässä oli pursi vesillä. Se riippui vielä taaveteista ja oli täynnä vettä. Tuhtojen välissä uiskenteli merimiehen ruumis.
Jännityksestä vavisten liukui Bratt alas köysiä pitkin. Vene riippui vielä koukuissaan, ja kaikki viittasi siihen, että se oli pantu vesille karille-ajon ja räjähdyksen välillä. Joko se oli kiireessä tullut täyteen vettä tai oli perä painanut sen alas — joka tapauksessa oli vene vedessä laitoja myöten. Mutta pikainen tarkastus osoitti, että se oli eheä. Vieläpä olivat airot tuhtojen alla säännöllisessä rivissä.
Syvä kiitollisuus kohtaloa kohtaan valtasi hänen mielensä. Tällä veneellä voitaisiin saada paljon toimeen.
Hän kiipesi reippaasti ylös kannelle, ja ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui hinata raskaan aluksen peräpuoli ylös ja siten melkein tyhjentää se vedestä. Merimiehen ruumis huuhtoutui pois viheriänharmaan jääveden mukana joutuen heti virran valtaan.
Sitten Bratt meni alas salonkiin. Ruokasalongissa oli illallispöytä kaatunut kumoon. Siinä oli sekasotku rikottuja tuoleja ja murskattuja lautasia. Kaikki oli paiskautunut suojan puolelle, ja tarjoiluhuoneen seinät olivat pirstoutuneet kuin lasi. Vesi oli venttiilien tasalla ja lotisi salongin keskipalkoille asti. Mitä suurimmalla varovaisuudella raivasi Bratt tiensä keskeytyneen illallisen raunioiden välitse ja pääsi siihen kapeaan käytävään, joka vei ruokasäiliöön. Hän löysi sieltä laatikon säilykkeitä ja kantoi sen kannelle yhdessä suuren Hampurin-liikkiön kanssa, joka lojui katkenneiden pöydänjalkojen välissä. Vähitellen hän tyhjensi kokonaisen kaapillisen siirtomaantavaroita, jotka oli ladottu toistensa päälle pieniin pusseihin. Siinä oli sokeria, suolaa, kahvia, teetä ja eri jauholajeja.
Keittiöstä, mikä selvästi oli jätetty suurimmassa kiireessä, löysi hän suuren häränruhon, jonka joku kokeista oli jättänyt veitsi iskettynä selkään. Hän otti sen selkäänsä ja kantoi sen ylös toisten varastojen ääreen. Laatikko laivakorppuja ja paljon tuoretta leipää ajelehti huoneessa ja meni samaa tietä. Pieni tynnyri suolaamatonta pöytävoita ynnä kahvipannu ja kaksi galvanisoitua pataa täydensi sen, mitä keittiöstä löytyi. Siellä ei enää ollut mitään käyttökelpoista. Lamppuöljyä hän etsi turhaan, mutta sen sijaan hän löysi tarjoiluhuoneesta monta pakettia steariinikynttilöitä ja otti niitä niin monta kuin jaksoi kantaa.
Bratt pysähtyi äkkiä kantaessaan pientä oluttynnyriä kaikenlaisten elintarpeiden läjään. Mitä se oli? Hänen altaan kuului kummallinen raapiva ääni. Se oli kuin mahtavan merieläimen murinaa. Ja hylky natisi kaikissa liitteissään.