VIII.
POHJOISMYRSKY TULEE.
Jörgen Bratt kävi kalmankalpeaksi. Oliko kaikki hänen työnsä turhaa? Oli selvää, että peräpuoli oli lipumassa syvyyteen. Hän kiirehti kannelle.
Tuntui siltä, kuin jokin näkymätön voima olisi temponut ja repinyt hylkyä. Pienet aallot huuhtelivat jo varaperäsintä ja kansi oli kallistunut enemmän.
Mutta laiva ei lipunut enää. Viimeinen tempaus sai "Victorian" surulliset jäännökset voihkimaan, mutia hylky makasi kuin ennenkin.
Mutta tämä varoitus pani Brattin kiirehtimään. Hänen onnistui suurin ponnistuksin tunkeutua omaan hyttiinsä, mistä lyhyen etsinnän jälkeen löysi belgialaisen rihlapyssynsä ja painavan patruunalaatikon. Lisäksi hän otti mukaansa kaikki, mitä siellä oli, pari karkeita saappaita ja käsilaukun, missä hän tiesi olevan kompassin ja muita hyödyllisiä esineitä. Kapteenin hytistä hän keksi pienen karbiinin ampumavaroineen ja erinomaisen Zeiss-kiikarin. Hän pääsi myös pikku paroonittaren hyttiin, joka oli ylimmässä kerroksessa ylähangan puolella. Se oli puolillaan vettä, mutta matkalaukku, joka oli verkossa, oli välttänyt hävityksen. Samoin hieno turkisviitta, joka riippui naulassa, ja sotilaallisen näköisen vanhanpuolisen miehen valokuva.
Lopuksi Bratt yritti päästä professorin hyttiin, mutta siitä hänen täytyi luopua, sillä vesi sulki tien. Hän kaappasi itselleen muutamia matkalaukkuja, hiukan vaatteita hyttien kaapeista ja kaikki peitteet, mitkä käsiinsä sai.
Puolitoista tuntia oli Bratt työskennellyt. Hän oli perin uupunut, ja hänen täytyi levätä useita kertoja, ennenkuin voi jatkaa. Eräästä hytistä hän löysi housut ja puseron, jotka hän puki päälleen, ja sitäpaitsi karvalakin, jonka hän painoi päähänsä korvia myöten.
Kylmä tuuli pyyhki pitkin kantta, ja tummia, lyijynharmaita pilviä nousi koilliselle taivaalle. Professori ja jääluotsi istuivat rannalla ja seurasivat jännittyneen tarkkaavaisesti hänen toimiaan.
Pitkän luotausköyden avulla, jonka hän leikkasi lyhyiksi pätkiksi, sai Bratt kaikki löydetyt tavarat lasketuiksi purteen. Se oli pitkällistä ja vaivaloista työtä, mutta vihdoinkin oli viimeinen kallisarvoinen laatikko saatu veneeseen pienen oluttynnyrin viereen, ja Bratt saattoi lähteä. Hän laski veneen veteen ja kiipesi siihen. Sitten hän päästi koukut irti taaveteista, tarttui airoihin ja souti maihin pohjoismyrskyn ensimäisten edelläkävijöiden ulvoessa "Victorian" taklingissa.
Professori huusi ihastuksesta, kun vene laski maihin. Hän kahlasi veteen ja auttoi Brattia vetämään ylen lastattua venettä hiekalle ja hänen gallialainen innostuksensa kasvoi, kun hän näki kallisarvoisen lastin.
Hän syleili norjalaista, hyppeli edestakaisin rannalla, repi taiteilijakiharoitaan, nauroi ja itki.
— Nyt te paranette,— sanoi hän Johnsenille. — Joko tahdotte tai ette. Me tulemme elämään kuin kreivit tässä Rabotin jäätikön juurella. Viikon kuluttua olemme Jäävuonossa ja kuukauden päästä kotona.
Jääluotsi nousi vaivaloisesti.
— No, no, — sanoi hän yrittäen hymyillä. — Ei se niin pian käy.
Saamme ensin pitää huolta siitä, että ruokavarat saadaan maihin, muuten
syö myrsky ne meiltä. Jollen erehdy, on noissa pilvissä tuolla lunta.
Ja silloin…
Bratt katsoi häneen kysyvästi.
— Mitä tarkoitatte?
— Silloin emme voi päästä Sassen Bayhin, — kuiskasi hän. — Meidän on pakko talvehtia täällä tai panna henkemme alttiiksi veneessä.
Professori ei kuullut mitään. Hän oli innokkaassa puuhassa kantaen ruokavaroja tupaan. Hän hyräili erästä laulua, joka ei sopinut maailmankuululle professorille.
Pikku paroonitar oli heitä vastaanottamassa. Hän ihan säteili. Hänen vaatteensa olivat kuivaneet, ja hän oli laittanut kuntoon tukkansa ja koko reippaan olentonsa. Ei olisi ikimaailmassa voinut aavistaa, että tämä nuori neitonen, hieno puna poskilla, oli muutamia tuntia sitten taistellut kuoleman kanssa jäämeressä.
Pikku Frida von Heffner ei tosin ollut niin iloinen ja toivorikas kuin hän oli olevinaan. Tuska ja tuntemattomien vaarojen pelko tässä elottomassa seudussa kidutti hänen sydäntään. Mutta hän oli päättänyt olla rohkea ja reipas onnettomuudessa ja olla lamauttamatta toisten rohkeutta naiskyynelillä.
— Tässä tuomme "Victorian" koko ruokavaraston, — huusi professori ja heilutti Hampurin-liikkiötä ilmassa. — Nyt ei ole enää mitään vaaraa.
— Voi, millaisen illallisen saamme, — sanoi pikku paroonitar tyytyväisenä. — Minä kyllä tunnen tuon liikkiön. Onpa tosiaankin onni, että olette saaneet mukaanne ymmärtäväisen naisihmisen, joka osaa laittaa ruokaa.
Pieni venäläismaja täyttyi pian laivan kaikista hyvistä tavaroista, ja pikku Frida päästi ilohuudon, kun hänen matkalaukkunsa näyttäytyi oven sisäpuolella ja suuri läjä peittoja ja pieluksia tuli kohta perässä.
Mutta kun viimeinen laatikko kannettiin lahonneen oven sisäpuolelle ja luukut oli tarkasti tukittu, tulivat ensimäiset oikulliset lumihiutaleet lentäen keskelle lyhyttä napamaiden kesää.
Ne kantoi maihin pahin myrsky, mikä koskaan on Huippuvuorilla raivonnut.
Ja lumi hautasi yhtenä ainoana yönä kesän. Se täytti kauhulla koko maan, se pakotti matkailijalaivat kääntymään takaisin Karhusaaren kohdalla ja tuhosi yhdessä ainoassa viikossa kaiken sen kauneuden, mikä voi versoa hiljaisen, valkoisen kuoleman keskellä.
Se oli Huippuvuorten kovaonninen kesä — kaukaiselta, karulta saarimaalta levisi pelko, joka levottomuuden leveillä lokinsiivillä lensi yli koko maailman.