IX.
OTTAMKOVIN MAJASSA.
Haaksirikkoiset olivat majaansa suljettuja. Myrsky kiiti ulvoen läpi lahden, jäätävä kylmyys mukana. Tuli yhä purevampi pakkanen. Lumi, joka aluksi oli kosteata ja sateensekaista, muuttui yhä lujemmaksi ja tiiviimmäksi. Hiutaleet lensivät pitkissä vaakasuorissa kerroksissa. Niitä ajoi raivoava tuuli maan puolelle valittavasti ulvoen. Mutta Ottamkovin maja oli rakennettu pitkiä talviöitä varten. Pikainen tarkastelu osoitti, että se oli sekä tiivis että lämmin. Katto oli viettävä, ja varastossa oleva suuri pino vanhoja ajopuita riitti moniksi viikoiksi.
Kolmella miehellä oli yllin kyllin työtä "Victoriasta" saatujen tavaroiden järjestämisessä, jotka täyttivät melkein puolet pienestä tuvasta. Kaikki ruokatavarat sijoitettiin luoteisnurkkaan, jota ennenkin oli nähtävästi käytetty tähän tarkoitukseen. Vanha pöytä, joka voitiin ripustaa seinälle koukusta, osoitti nimittäin selviä jälkiä siitä, että sillä oli leikelty leipää.
Jääluotsi oli ahkerassa touhussa pesten seiniä ja lattiaa vedellä, jota oli lämmitetty venäläisten vanhassa rautapadassa. Hänen elämänhalunsa oli jälleen herännyt, ja lämpö vaikutti häneen virkistävästi. Bratt koki vanhan taltan ja muutamien ruostuneiden naulojen avulla saada toimeen väliverhoa peitteistä.
— Mitä te siellä hommaatte? — kysyi paroonitar uteliaana.
— Sen saatte pian nähdä, — vastasi Bratt hilpeästi ja ripusti paksut peitteet nurkan muotoon, joka erotti majasta lounaisen sopen.
— Ettekö näe? — huudahti professori, joka parhaillaan ripusteli vaatekappaleita nauloihin pitkin yhtä seinää. — Siitähän tulee oikein naistenhuone — neitsytkammio prinsessallemme.
Nuori neitonen punastui.
— Minusta on teille paljon vaivaa, — sanoi hän. — Olisi kai ollut parempi, että olisin jäänyt tuonne mereen muiden kanssa, — lisäsi hän väristen.
— Te erehdytte, — huudahti professori innokkaasti. — Te olette tämän vanhan venäläismajan hyvä haltiatar, te saatte vahvistaa meidän rohkeuttamme, kannustaa meitä äärimmäiseen ponnistukseen hädän hetkenä. Ritarillisuus ei ole vielä kuollut meidän joukostamme! Vai mitä arvelette?
— Nyt on naistenhuone valmis! — sanoi Bratt ja vei paroonittaren matkalaukun pieneen nelikulmioon.
— Pelkään vain, että neidin sekä kärsivällisyys että tarmo tulee kovalle koetukselle. Nyt pitäisi meidän esimerkiksi pian saada ruokaa, vai mitä? Meidän lienee kaikkien hyvinkin nälkä. Ehdotan teetä, kinkkua ja voileipiä. Kaikki, mitä tarvitsette, löydätte ruokavarastosta. Paistinpannu on tulisijan vieressä, Johnsen on tuonut vettä, ja tuolta peitteiden seasta löydätte liinan, johon on sullottu veitsiä, lautasia ja kahveleita. Sitten saatte kattaa tuon pitkän pöydän. Saamme kai kuluttaa pari steariinikynttilää päivän merkityksen johdosta. Tuolta nurkasta tapaatte kaksi kapeakaulaista ruukkua, ne sopivat hyvin kynttilänjaloiksi. Paketti tulitikkuja on kauimpana ruokatavaranurkassa, mutta säästäkää tikkuja, meillä ei ole enempää kuin se paketti. Allez mademoiselle, faites votre devoir, s'il vous plait!
Paroonitar katseli häntä kummastuneena. Käskevä ääni viilsi häntä korvaan. Hänen kielellään oli terävä vastaus, mutta hän jätti sen lausumatta… ja seuraavassa hetkessä hän oli täydessä toimessa ruokasäiliössä.
Bratt veti esiin vanhan kolmijalan, joka lojui tuhassa kaikki jalat sojossa, ja sen huomattiin hyvin sopivan suuriin kattiloihin ja pannuihin, jotka oli saatu "Victorian" keittiöstä. Sitten hän vei muutamia peittoja paroonittaren kammioon ja haki esiin yhden patjan, ainoan, minkä oli saanut mukaansa. Siitä hän teki vuoteen leveälle penkille, joka ulottui pitkin koko seinää. Se oli kova vuode, ilman tyynyjä ja matrasseja, mutta peitteet olivat lämpöisiä ja paksuja, niin että pikku neidin ei tarvinnut pelätä palelevansa. Muuan säilykelaatikko pystytettiin pääpuolelle ja pari naulaa lyötiin seinään. Veitsellään hän leikkasi säilykelaatikkoon reijän ja asetti siihen kynttilän. Sitten hän haki pari englantilaista romaania matkalaukustaan ja pani ne kynttilän viereen.
Sillä välin tutki professori niitä matkalaukkuja, jotka Bratt oli haalinut mukaansa viime kiireessä. Niissä oli haaksirikkoisille monta hyödyllistä kapinetta: paitoja, sukkia, ihokkaita, saappaita, pari taskulamppua, suklaata ja makeisia. Ilolla tervehdittiin pientä työkalulaatikkoa kaikenlaisine työaseineen, ja erilaisine nauloineen, samoin ompelurasiaa, joka luultavasti oli kuulunut jollekin hyvin kunnolliselle ja tunnontarkalle saksalaiselle perheenäidille. Lisäksi oli pari puolilaatikkoa sikaareja ja muutamia piippuja tupakoineen, mitkä tavarat herättivät professorissa ihastusta.
Koko itäinen seinä oli nyt muutettu vaatekaapiksi. Siinä oli turkistakki, pari ulsteria, kävelyturkki, useita paksuja erikokoisia urheilupukuja, paksuja nahkaliivejä ja ihokkaita ja useita pareja sääryksiä ja kalosseja. Lattialla seisoi pieni pataljoona kestäviä kenkiä.
— Enpä luule, että puuttuu mitään, — sanoi professori miettiväisenä. — Ainoa puute olisi ehkä se, ettei ole kintaita. Tässä on vain silohansikkaita, jotka eivät suinkaan täällä sovi. Muuten on teillä ollut hyvä onni tavaran hankinnassa. Emme tule kaipaamaan mitään, jos vain kaikki vaatteet meille sopivat. Niinpä niin, saamme täällä oivallisen olon. Jos ei kukaan vastusta, omaksun tämän aamutakin ja nämä nuuskanväräset tohvelit. Luuletteko, että ne pukevat minua? Ne ovat kuin luodut viisaudenpöllölle ja poikamiehelle. Ja nämä sukat, jotka olen vetänyt jalkaani, ovat aivan sopivat kapeisiin sääriini. Minä en pelkää kastaa koipiani, mutta siitä tulee nuha.
— Nuhako? — sanoi Bratt. — Täällä Huippuvuorilla! Ei ikimaailmassa. Tässä ilmastossa on vain yksi tauti, ja se on kerpukki. Jos kaikki muu epäonnistuu tällä saarella, on se saapa merkityksensä maailman parantolana keuhkotautisille. Tässä ilmassa ei ole mitään bakteereita. Vuonna 1898 tutki ruotsalainen lääkäri Levin noin 20,000 litraa ilmaa eri paikoissa täällä. Hänen ei onnistunut todeta ainoatakaan bakteeria. Hän otti myös täkäläisen veden, lumen ja jään bakteriologisesti tutkittavaksi. Ne olivat erittäin köyhiä bakteereista. Muuan saksalainen professori Stuttgartista on kirjoittanut pari väitöskirjaa Huippuvuorten loistavista edellytyksistä keuhkotautiparantolaksi.
— Voimme siis hengittää täällä vapaasti. Se ilahduttaa minua. Nuha on näet ollut elämäni onnettomuus. Se on vainonnut minua pienestä pitäen. Luulen nenäni käyneen niin teräväksi siitä, että olen nipistänyt sitä niin perusteellisesti nenäliinoilla. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla ankarasti vilustunut. Mutta en ole edes kertaakaan niistänyt… Mutta mitä se on?
Majassa tuntui paistetun kinkun haju. Paroonitar seisoi tulisijan ääressä mahtavine paistinpannuineen ja käänsi silavaa tottuneella kädellä hyvin emäntämäisenä. Tuli heitti kullanpunertavaa hohdetta pieneen olentoon pehmeine lapsellisine piirteineen ja tummine uneksivine silmineen.
Majan ainoan pitkän pöydän ääressä seisoi jääluotsi ja leikkasi leipää pitkällä tuppipuukollaan. Pieni valkoinen liina, neljä lautasta, kaksi kahvelia ja kolme veistä näyttivät oikein houkuttelevilta tuossa perin alkuperäisessä ympäristössä. Suuri sveitsiläisjuusto, ruukku englantilaista hedelmähilloa ja pikku lautasellinen voita kuvastivat heikosti niitä ihanuuksia, joita oli ollut "Victorian" pöydällä kohtalokkaana onnettomuuspäivänä.
Mutta kun paroonitar ihan omakätisesti laski höyryävän paistinpannun keskelle litteätä kiveä, joka muun puutteessa asetettiin pöydälle, ei kukaan haaksirikkoisista hetkeksikään kaivannut hanhenmaksaa ja hummeria ja kaikkia lämpimiä ruokalajeja suuren matkailijalaivan herkullisen ruokalistan mukaan.
— Hyvät herrat, — sanoi paroonitar juhlallisesti. — Pöytä on katettu. Tahtooko herra professori taluttaa emännän pöytään?
Professori suorastaan kiemurteli sulasta ihastuksesta. Sitten hän kumarsi etelä-ranskalaisella kohteliaisuudella ja tarjosi niiaavalle paroonittarelle käsivartensa.
— Seura suokoon anteeksi, — sanoi arvokas emäntä hymyillen, — ettei pöytäkalusto ole oikein täydellinen. Puuttuu muutamia veitsiä ja kahveleita, eikä kuppeja ole tässä linnassa. Suvaitsevatko herrat juoda teetä laseista paikan perinnäistapojen mukaan? Venäläismajassa saa juoda teetä ainoastaan venäläisellä tavalla. Herra hovimestari, tahdotteko olla ystävällinen ja tarjota teetä, mutta varovasti — jos lasi halkeaa, saatte paikalla eron.
Jääluotsi hymyili. Hänestä oli tullut aivan toinen ihminen viimeisinä tunteina. Tuskat selässä olivat nähtävästi hellittäneet, ja nyt hän tarjosi höyryävää teetä hyvin toimekkaasti.
Professori nauroi kuin lapsi. Hänen suunsa ei ollut hiljaa silmänräpäystäkään.
— Onko professori kotoisin Gascognesta? — kysyi paroonitar hillitäkseen hiukan hänen kaunopuheisuuttaan.
— Kuinka voitte sen tietää? — sanoi oppinut mies ihmeissään. — Tehän arvaatte kaikki. Niinpä kyllä, minä olen gascognelainen. Olen Henrik Navarralaisen, d'Artagnanin ja Edmond Rostandin maanmies, kuuluisa puheliaisuudestani, tunkeilevaisuudestani ja ruokahalustani…
Ja sitten kävi Cyrano de Bergerac'in maanmies paistetun
Hampurin-silavan kimppuun.
Se oli ihmeellinen illallinen. Valkea sammui tulisijassa hitaasti, ja valo kahdesta steariinikynttilästä paksuissa harmaissa kiviruukuissa heitti häilyviä varjoja pitkin matalaa majaa.
Mutta ulkoa tunki myrskyn ulvonta heidän korviinsa. Tuntui kuin siellä ulkona hämärässä taisteltaisiin mahtavaa taistelua, jossa oli toisella puolen kalpea ja köyhä napamaiden kesä heleine ja puhtaine väreineen ja toisella napaseudun kauhean yön raivoava valta.
Ja tuhannet elämät taivuttivat päänsä kuolemaan. Napaseudun koko kasviston vaaleat sotajoukot!
Siinä oli keltainen saxifraga, purppurarikko, vaaleankeltainen unikko, uhitteleva jääleinikkö ja arktisen kesän muut lapset. — Kaikki piiskasi valkoinen hirmuvaltias kuoliaiksi…
Viimeinenkin hiilos vaimeni tulisijalla, majassa oli menty levolle, paroonitar oli pujahtanut kammioonsa, ja muut jakautuivat penkeille.
Bratt makasi tuijottaen sammuvaan lieteen. Millainen olikaan tämä päivä ollut! Koko hänen ruumiinsa oli pehmitetty pahanpäiväiseksi rasituksissa, ja hän oli perin uupunut, mutta ei voinut nukkua. Hänen silmänsä katselivat uneksien siihen mailmaan, missä satu elää vaarojen ja puutteiden keskellä ja missä onni itää hautojen vaiheilla.
Silloin hän äkkiä kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin sairaan eläimen valitusta. Hän kuunteli.
Nyt se kuului jälleen, mutta tällä kertaa muuttui hiljainen voihkina puolinaiseksi voivotukseksi. Pikku Frida oli kaivanut päänsä tyynyyn ja nyyhkytti.