X.
HUIPPUVUORTEN KOIRA.
Frida nukkui 12 tuntia. Herätessään hän oli yksin tuvassa. Hän veti toisen väliverhon syrjään, ja valoa tuli kahdesta aukosta. Oli selvää, että myrsky oli asettunut. Kylmyys puri häntä kasvoihin, ja hän veti jälleen peitot päänsä yli. Hänen koko ruumiinsa tuntui aralta. Kovat laudat olivat ohuen peitealustan läpi rääkänneet häntä julmasti.
— Voi, jos hänen isänsä tietäisi, kuinka kohtalo piteli pahoin hänen silmäteräänsä kaukana kylmässä, tylyssä pohjolassa, pahalta haisevassa hirsimajassa, missä tuskin voi seistä suorana, yhdessä kolmen vieraan miehen kanssa… Kuinka hänen kävisi, jollei apua tulisi? Sitä ei sietänyt ajatellakaan…
Ja kuitenkin hänestä tuntui hyvältä. Jospa hänellä vain olisi ollut kunnollinen sänky höyhenmatrasseineen ja haahkanuntuvainen tyyny!… Tuliko joku? Hän pisti päänsä esiin ja kuunteli… Ei! Mutta mitä tuo oli? Pienellä laatikolla, joka teki yöpöydän virkaa, näki hän kahden romaanin vieressä valokuvakehyksen. Ja epävarmassa valaistuksessa häämöitti hänelle komeapartaisen miehen kuva. Voi, Jumala, sehän oli hänen oma isänsä!… Hän nousi penkiltä, tarttui valokuvaan molemmin käsin ja suuteli sitä yhä uudestaan kyynelten vieriessä pitkin poskia. Hän tarkasteli rakkaita kasvoja. Kuinka lempeän, kuinka ankaran, kuinka ylpeän näköiset ne olivat! Isän viisas ja luja katse näytti hänelle puhuvan: Pikku Frida, elä ole peloissasi. Meidän kaikkien on suoritettava taistelumme ja koettelemuksemme, jolloin meidän todellinen ihmisarvomme tulee ilmi. Nyt on siis sinun vuorosi etkä saa sukuamme häpäistä!
Frida hypähti vuoteestaan. Isän ääni kuului hänen korvissaan, hän laski valokuvan kädestään ja veti saappaat jalkaansa; sitten hän meni pöydän luo, missä oli vesivati ja pala saippuaa. Vieressä oli valkea paperi, jolle oli kirjoitettu seuraava suppea päiväkäsky: — Laittakaa päivällinen valmiiksi klo 3:ksi. — Ei mitään muuta eikä edes allekirjoitusta. Seinällä riippui kronometri. Se näytti, että kello oli jo puoli kolme, ja hän punastui pelästyksestä. Niinkö kauan hän oli nukkunut? Ja ajattelematta pukuansa hän ryhtyi laittamaan päivällisruokaa.
Kaikki oli asetettu hänelle kuntoon. Puut olivat valmiina tulisijalla, niin että tarvitsi vain sytyttää. Suuri säilykerasia tuoretta lihaa oli pantu esille. Tarvitsi vain kaataa sisällys johonkin kastrulliin. Astiat oli pesty ja pantu paikoilleen. Tupa oli siivottu, ja kun nyt tuli leimahti liedessä, tuntui oikein rattoisalta. Hän tirkisti ulos ovesta ja päästi hämmästyksen huudon. Koko maisema oli kuin toiseksi muuttunut. Kaikki oli hohtavan valkoista meren lyijynharmaata taustaa vasten, ja kalpea, kylmähkö taivas kaareutui yli tämän lohduttoman valkeuden.
Tupa oli melkein lumen peitossa. Mutta läpi mahtavan kinoksen, joka oli kasaantunut tuvan ovea vastaan, oli luotu tie, ja syvät jäljet rantaan päin osoittivat, minne hänen onnettomuustoverinsa olivat suunnanneet kulkunsa. Mutta pienet mustat karit lahden eteläisellä sivulla olivat nyt autioita ja tyhjiä. "Victorian" hylky oli hävinnyt!
Seinällä riippui kiikari. Hän otti sen ja tutki koko itäisen taivaanrannan. Ei, siellä ei ollut jälkeäkään ylpeästä aluksesta. Hän ymmärsi, mikä pettymys sen täytyi olla hänen ystävilleen: hylyssähän oli niin paljon käyttökelpoista.
Ihan rannalla hän huomasi nuo kolme miestä tulossa ylöspäin hanhenmarssissa, nuori norjalainen etunenässä. Luonnollisesti, hänenhän täytyi raivata tietä korkeiden lumikinosten puhki. Niinhän sen laita aina oli. Tuo nuori poika komensi heitä kaikkia, häh ajatteli ja toimi heidän puolestaan. Hän antoi käskyjä — jospa lihaliemi nyt vain ottaisi kiehuakseen! Fridankin oli kova nälkä, saatikka noiden, jotka luultavasti olivat rehkineet ja raastaneet monta tuntia. Hän levitti liinan pöydälle ja haki esille lautaset, joita olikin onneksi kyllin monta eikä lusikoitakaan puuttunut. Olisipa vain ollut vähän useampia veitsiä ja kahveleita siinä muuten niin sisältörikkaassa liinassa, jonka Bratt oli saanut mukaansa "Victorian" pöydältä. Pönttö ranskalaista sinappia ja toinen etikkasäilykkeitä oli kuitenkin pelastettu tuhosta, ja ne hän nyt pani esille, ja sardiinilaatikoiden, makkaran, kylmän linnunpaistin, hyydytetyn ankeriaan ja majoneesien sekä kaiken muun seassa, mikä kiireessä oli sotkettu yhteen, keksi hän äkkiä pienen kukkamaljan ja siinä muutamia puoleksi kuihtuneita ruusuja.
Pikku Frida kalpeni liikutuksesta. Se oli ystävällinen tervehdys sivistyksen taholta, viesti pienestä norjalaisesta kaupungista, jonka he olivat sivuuttaneet noin kahdeksan — kymmenen päivää sitten. — Tämä on kukkien kaupunki, — oli kapteeni Strohmann sanonut, kun suuri korillinen ruusuja heitettiin kannelle laiturilta, — sen nimi on Molde, — lisäsi hän. — Se on paratiisi lumipeitteisten tunturien keskellä.. Hän koki virkistää näitä puoleksi kuihtuneita kukkia, jotka kuitenkin olivat säilyneet erinomaisen hyvin, ja pani maljan pöydälle. Kuinka se loistikaan puolipimeässä huoneessa! Näytti siltä, kuin pieni ujo vieras valoisasta suvesta olisi astunut tupaan ja levittänyt iloa ympärilleen. Frida tuli heti hyvälle tuulelle ja hänen teki mieli kajahuttaa jokin niistä alasaksalaisista kansanlauluista, joita talonpojat lauloivat Heffnerin suuren sukutilan ympärillä Schleswig-Holsteinissa.
Nyt tulivat miehet! Hän kuuli, kuinka he kopistivat lunta saappaistaan ulkopuolella. Frida katsahti ulos ovesta.
— Hyvää huomenta, hyvät herrat, — sanoi hän iloisesti. — Nyt on päivällinen kohta valmis. Keittäjätär on, sen pahempi, nukkunut hiukan liikaa, mutta jos hovimestari tahtoo olla niin ystävällinen ja leikata leipää… Mutta miksi te kaikki olette niin surullisen näköisiä? Onko tapahtunut jotakin vakavaa?
— Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa, — mutisi Bratt. —
Olette kai nähnyt, että "Victoria" on yöllä hävinnyt?
— Ja mikä on pahempaa, hurmaava paroonitar, — jatkoi professori kalisevin hampain, — meri on paiskannut veneemme niin ankarasti kalliota vastaan, että koko sivu on murskana. Sitä ei voi enää käyttää. Nyt olemme suljetut tähän kirottuun Agardh-lahteen kuin rotat loukkuun. Voimme vain jyrsiä silavaa jonkin aikaa ja sitten kuolla…
— Lorua! — sanoi Bratt tuimasti. — Se nyt vielä puuttuisi, että panisimme pitkäksemme kuollaksemme tässä vaivaisessa maankolkassa. Vaikka meidän olisikin pakko talvehtia täällä, niin kyllä me selviämme. Täytyy vain pysyä pirteinä… ja kas vain tuota… siinähän meillä on ruusuja, — lisäsi hän liikutettuna.
— Ruusuja! — huudahti professori. — Jumala auttakoon, eikö nyt olla ihan Ranskassa? Mitä sitten valitamme? Voi, taivaan luoja, kuinka tämä on hauskaa! Minä pysyisin täällä totisesti koko elämäni. Ja lisäksi tuo tuoksu kastrullista!
— Se on lihalientä ja tuoretta lihaa, — sanoi luotsi. — Kahdeksan annosta. Ne tarvitaan. Minä puolestani olen nälkäinen kuin jääkarhu tammipakkasella.
Paroonitar katseli hämmästyneenä vuoroin toista, vuoroin toista. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä, mutta professori oli viehättävä. Hänen äkillinen alakuloisuutensa oli haihtunut.
— Teillä on nokipilkku nenän päässä, korkeasti kunnioitettu ystävätär, — huusi hän ihastuneena: — Todellinen nokipilkku! Sepä vasta pukee teitä!
Paroonitar kävi hohtavan punaiseksi.
— Mitä te sanoitte, nokipilkkuko?
Hänen silmänsä harhailivat epätoivoisesti etsien kuvastinta ja pysähtyivät vesivatiin.
— Minä en ole pessyt itseäni tänään, — mutisi hän syyllisen näköisenä ja pyyhki kasvojaan hunnullaan.
— Onnittelen, — vastasi Bratt. — Meidän tulee kyllä pakko tottua siihen, ettei välitetä ulkonäöstämme. Kun taistelee henkensä puolesta, ei nokipilkku nenän päässä tunnu miltään. Kun Nansen palasi viimeiseltä napamatkaltaan, voitiin hänestä raaputtaa likaa veitsellä. Mutta emmekö kaataisi itsellemme pikarillista olutta nyt päivälliseksi?
— Bravo, — huusi professori. — Ja pieni havanna ruuan päälle, neidin luvalla. Oh, elämä on ihanaa, vaikkapa 78:lla leveysasteella. Allons diner!
Höyryävä lihasoppa hälvensi kaiken surullisuuden. Istuttiin tuttavallisessa ryhmässä lainaten veistä ja kahvelia toisiltaan, ja niin katosivat vähitellen kaikki nuo kahdeksan annosta. Olut oli erinomaista ja yhtä raikasta kuin se, jota saadaan Pschorr'in kellarista Münchenissä, ja oikean Bock-sikaarin ihmeellinen tuoksu sekoittui pieneen Philip Morrikseen, joka löydettiin eräästä piilonurkasta nuoren neidin laukusta.
Ja elämänilon sininen savu lainehti Ottamkovin tuvassa, se kiemurteli pitkinä kiehkuroina matalan katon alla. Se antoi toivoa ja unelmia, se laskeusi kuin unohduksen vaippa mielten yli, jotka olivat epätoivon kynnyksellä.
Ja heidän silmiensä eteen nousi kuvia niiltä ajoilta, jolloin
Ottamkovin miehet näkivät viimeisenkin muuttolinnun katoavan
Agardh-niemen taakse ensimäisten lumihiutaleiden ennustaessa pitkää
hirveätä talvea.
Jääluotsi katkaisi ensiksi tämän ihmeellisen äänettömyyden.
— Täällä he istuivat, — sanoi hän syvällä äänellä. — Tämän saman tulen ympärillä, saman pöydän ääressä, nuo Arkangelin pyyntimiesraukat. He olivat kalpeita, laihtuneita miehiä tyhjine kiillottomine silmineen, istuen nokimustassa tuvassa savuavan hylkeenrasvalampun valaistuksessa pimeyden kaartuessa kaikkialla heidän ympärillään. He kävivät alakuloisiksi, veltoiksi ja väsyneiksi, he taistelivat vastaan parhaansa mukaan. Niin, täällä he istuivat ja tekivät köyteen solmuja saadakseen työtä niiden aukomisesta. He ratkoivat neulokset nahkaturkeistaan, jotta olisi työtä niiden neulomisesta jälleen kiinni. He vartioivat toisiaan yötä päivää, ettei kerpukki saisi ketään valtaansa. Jos joku nukkui hyvin kaksi kertaa peräkkäin, silloin tiedettiin, ettei kerpukki ollut kaukana. Niin he ratkoivat ja tekivät solmuja vapisevin käsin, jottei uneliaisuus veisi heistä voittoa, keskeytymättä ja lepäämättä.
— Niin, täällä he istuivat… Ja toisinaan he kuulivat kuin ulvontaa kaukaa! Se on Huippuvuorten koira, kuiskasivat he. He uskoivat tähän ihme-elukkaan, jolla oli muka asuinpaikkansa kaukana Edge Islandilla. Se suhahti tuulen lailla yli aallonharjojen, se joi pyyntimiesten paloviinan ja lähetti kerpukin heidän kimppuunsa. Ja kun sitten…
Jääluotsi vaikeni, ja hänen kuumesairaat silmänsä tuijottivat toisten kalpeisiin kasvoihin.
— Kuulkaa, sanoi hän. — Nyt se ulvoo tuolla ulkona!
Bratt nousi. — Te olette sairas, Johnsen, — sanoi hän lempeästi. —
Teillä on kuume!
Luotsi kumartui eteenpäin. — Ei, — sanoi hän. — Minä en erehdy.
Siellä se on taas — kuulkaa!
Ja tosiaankin! Kaukaa kuului koiran heikko, surkea haukunta. Se oli kuin kuolevan eläimen avunhuuto. Pikku paroonitar tarttui vaistomaisesti Brattia käsivarteen.
— Tämä on hirveätä, — kuiskasi hän. — Mitä me teemme?
— Saadaanpa katsoa tuota elukkaa, — vastasi norjalainen hymyillen väkinäisesti. — Jos siinä on vielä pikkusenkin henkeä, voimme tarjota sille päivällistä.
Hän tarttui kivääriinsä ja ryntäsi ulos majasta muut kintereillä. —
Nyt kuului ääni selvemmin. Se tuli ylhäältä jäävyöryltä. Ja kas tuolla!
Kaukana jäävyöryn äärimmäisellä reunalla laahasi itseään valkoinen eläin eteenpäin lumessa, tehden epätoivoisia hyppyjä ja vierähti jäänreunan yli kyynäränsyvyiseen lumeen. Bratt oli jo kiirehtinyt eläimen avuksi. Se ei ollut mikään satueläin, vaan jättiläismäinen eskimokoira.
Norjalainen oli jo ottanut sen syliinsä ja kantoi sen majalle. Vahva eläin oli selvästi lopen väsynyt nälästä ja rasituksista. Sen jalat olivat verisiä haavoista, ja suuri kaulanauha roikkui väljänä paksulla kaulalla. Bratt laski koiran varovasti tulen eteen. Se jäi makaamaan liikkumatta, ainoastaan sen kauniit ruskeat silmät harhailivat toisesta toiseen.
— Lyökää se kuoliaaksi, — sanoi jääluotsi. — Se on kuolemaisillaan, ja jos se elää, syö se meidät putipuhtaiksi.
Paroonitar kumartui koiran puoleen ja taputti sitä päähän. Eläin kääntyi häneen päin ja nuoli hänen kättään.
— Se saa elää, — sanoi Bratt varmasti. — Tuollaisesta eläimestä on siunausta. Se voi olla meille talvella arvaamattomaksi hyödyksi. Minä tunnen koiran. Se on Wellmanin henkikoira Boy, oivallisin eläin, mikä koskaan on rekeä vetänyt. Nyt se on seitsenvuotias. Herra ties, kuinka se on tänne eksynyt! Katsokaahan — se on jo löytänyt valtiattarensa.
Ja aivan oikein, suuri koira nousi vaivaloisesti ja laski leveän päänsä nuoren tytön polvelle.