XI.
PIMEYS TULEE.
Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Haaksirikkoiset olivat pystyttäneet Agardh-niemen korkeimmalle huipulle lipputangon, joka oli ajautunut maihin "Victoriasta". Keltainen peite oli lippuna. Mutta näytti siltä, kuin pyyntialukset olisivat säikähtyen äkillistä talvisäätä pysyneet poissa Suurvuonolta. Eräänä päivänä oli jääluotsi saanut kiikarilla näkyviinsä pienen kaljaasin kaukana Edge Islandin luona. Haaksirikkoiset kokivat kaikin tavoin tehdä itsensä huomatuiksi. He ampuivat, hinasivat peitettä ylös ja alas ja huusivat, mutta kaljaasi kulki tyynesti etelään.
Niin raukesi viimeinen toivo. Pari yritystä kulkea yli Rabotin jäätikön ja Milne Edwardin tunturin epäonnistui; mieletöntä olisikin ilman suksia ja rekiä uskaltaa samota Sassen Bayhin, varsinkin kun talvehtimisasemilla siellä arvattavasti oli enemmän kuin kylliksi vaivaa tullakseen itse toimeen. Jää alkoi ryömiä Suurvuonolle, ja pyyntialukset olivat varmaankin jo jättäneet Jäävuonon.
Oltiin syyskuun lopussa, ja päivät alkoivat lyhetä. Lumivarpunen, saaren ainoa laululintu, oli jo virittänyt viimeisen laulunsa ja poistunut etelään. Ja kaikki muut linnut pakenivat jäätä ja lunta. Vain Huippuvuorten riekko jäi jäljelle.
Bratt oli toimessa kaiket päivät. Ennenkuin muut ajattelivatkaan nousta, oli hän ulkona kolmipiippuinen kiväärinsä olalla, ja kun hänen toverinsa istuivat suuruksella, tuli hän tupaan suuri kimppu kaikenlaisia lintuja matkassaan.
Boy oli hänen alituinen seuralaisensa. Tämä oivallinen koira oli tullut hyvin suosituksi. Paroonitar oli hoitanut sitä kuin sairasta lasta, ja pian oli voimakas eläin taas aivan terve, öisin se lojui kuin uskollisin vartiosotilas nuoren neitosen vuoteen edessä, mutta aikaisin aamulla se livisti Brattin kanssa ulos kokoamaan varastoja pitkäksi talveksi. Näillä metsästysretkillä oli siitä arvaamaton hyöty. Sen verenhimoinen mieli, joka oli saattanut reippaan koiran pahaan maineeseen siihen aikaan, kun se oli päällikkönä Wellmanin koiravaljakossa, oli väistynyt hyvin harkitsevan maltin tieltä. Nyt se alkoi harrastaa lintuja. Boylla oli oma tapansa räpäyttää toista silmäänsä, kun riekko oli piiloutunut johonkin paikkaan. Ja sen herra oppi pian ymmärtämään tämän ilmaisutavan.
Kun tuli näkyviin joku hylje, istuutui Boy päättävästi eikä suostunut liikkumaan paikalta heiluttaen vain valkeata häntäänsä.
Ainoastaan kettu herätti siinä metsästysraivon. Sen silmät säkenöivät ja suu vaahtosi, kun siniharmaa napaseudun kettu pisti esiin terävän kuononsa lumettoman läikän takaa. Silloin se ryntäsi kuin tuulispää yli lumen ja jään ja ajoi napamaiden lintuvarkaan perin tarkasti ampumalinjalle. Tällä tavoin Bratt oli kerännyt huomattavan talvivaraston lintuja ja hylkeitä. Professori, joka kaikesta teoreettisesta viisaudestaan huolimatta oli sangen kätevä, oli innokkaassa puuhassa nylkien kettuja ja hylkeitä täydentääkseen jonkun verran puutteellista talvipuvustoa.
Jääluotsi, joka huononi ja heikkeni päivä päivältä, ompeli hylkeennahkavaatteita paroonittarelle.
Tämä huomasi pian, että nykyaikaiset vaatteet eivät ole juuri erittäin kestäviä, kun täytyy tehdä työtä ruuan saamiseksi. Kuukauden kuluttua riippuivat risat hänestä, vaikka hän niitä alinomaa paikkaili ja ompeli. Ja hieno turkistakki oli kylläkin lämmin, mutta mitään vaatetta ei olisi voinut olla epäkäytännöllisempää pitää yllään, kun täytyi liikuskella lumikinoksissa ja rannan pohjattomassa liejussa ja lumisohjossa.
— Saamme kai neuloa teille talvivaatteet, —- sanoi Bratt eräänä päivänä, kun he kahlasivat rannalla hakemassa ajopuita. — Teidän vaatteenne eivät kohta enää pysy koossa ja jos ei teillä olisi ollut ihokasta, olisitte suorastaan joutunut hätään.
— Mutta mistä saan kangasta? Sitäpaitsi ompelen niin huonosti. Toivoisin, että täällä olisi ompelijatar, ja melkein häpeän, kun täytyy näyttäytyä näissä rääsyissä. Ja joka päivä saan uuden repeämän. Se on aivan hirveätä, kun on tottunut… Niin, elkää luulko, että valitan…
— Ei, täällä ei kylläkään ole ompelijatarta, mutta sensijaan mies, joka osaa neuloa. Jääluotsi tekee teille kauniin ja muodikkaan puvun.
— Entä kangas?
— Sen saamme tuolta ulkoa, — ja hän viittasi lahdelle. — Hylkeennahkaa, parasta lajia. Johnsen on valmistanut nahat seitsemästä hylkeestä, jotka olen ampunut näinä viikkoina. Ja pian hän tulee ottamaan mittaa. Mutta luulenpa sentään, että saatte luopua hameista. Niistä tulisi niin kauhean epämukavia enkä totta puhuen ole koskaan kuullut puhuttavan hylkeennahkahameista.
— Ette kai tahdo, että minä käyttäisin…?
— Miehenvaatteita. En, en juuri sitäkään. Te muututte eskimoneidiksi. Johnsen tuntee grönlantilaiset muodit ja osaa sen asian toimittaa. Vakavasti puhuen, — jatkoi hän huomatessaan, kuinka onnettomana paroonitar katseli eteensä, — me saamme järjestää olomme niin käytännöllisesti kuin suinkin. Siitä riippuu, voimmeko kestää talven vaivoja. Kun pakkanen tulee, paleltuisitte te kädenkäänteessä kuoliaaksi tuossa puvussa. Tai myöskin olisi teidän pakko istua sisällä lieden ääressä, ja se on kaikkea muuta pahempaa. Ei, kyllä te saatte ryömiä hylkeennahkaan, ei siinä ole mitään kainostelemista.
Paroonitar tarkasteli häntä salaa. Nuori norjalainen ei ollut juuri hienon näköinen. Tukka roikkui pitkänä niskassa, parransänki pisti esiin joka paikasta ja punainen kaulaliina muistutti Hampurin satamajätkien kaulaliinaa. Mutta viisaat, valppaat silmät ja ruumiin tarmokas asento ja miehekäs tyyneys saivat paroonittaren luottamaan häneen. Niinpä kyllä, professori oli oikeassa, hänessä oli jotakin, joka muistutti seikkailuja. Mahdollisesti hän ei menestyisi tanssisalissa. Mutta täällä hän oli oikeassa ympäristössään, vaarojen ja puutteiden keskellä köyhässä ja karussa luonnossa.
— No niin, — sanoi paroonitar. — Minun on kai pakko totella käskyä, nyt niinkuin aina.
— Niin on, vai mitä sinä sanot, Boy?
Koira tuijotti kysyvästi toisesta toiseen ruskeilla silmillään, sitten laskeutui pitkäkseen, pää käpälillä, nöyrästi alistuen.
— Siinä näette, — sanoi Bratt. — Boy tietää, mikä meille on parasta. Elämä täällä 70:nnen leveysasteen pohjoispuolella on minulle tuttua. Ja te olette vielä vasta-alkaja. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin että minä otan komennon, eikö totta? Vielä yksi asia. Kahden viikon päästä nousee aurinko viimeisen kerran eikä sitten näy kolmeen kuukauteen. Me jäämme pimeyteen. Te kuulitte, mitä jääluotsi sanoi. Hän tuntee arktisen talviyön kauhut. Ei hyödytä ollenkaan sulkeutua sisälle ja olla peloissaan. Ainoa pelastus on liikkeelläolo ja yritteliäisyys. Silloin on hyvä olla puettu niin, että voi liikkua. Hylkeennahkaa päästä jalkoihin. Se on sekä lämmintä että mukavaa.
— Mukavaa?
— Niin, te ryömitte pukuunne kuin makuusäkkiin. Kiedotte itsenne kapeisiin nahkahihnoihin ja saatte lakin päähänne.
— Silloin minusta kai tulee kaunis!
— Teistä tulee semmoinen kuin pitääkin. Me emme nyt, sen pahempi, ole missään palatsissa Hampurissa, vaan kurjassa majassa Huippuvuorilla. Täytyy mukautua asianhaaroihin. Huomenna alamme ampumaharjoitukset!
— Pitääkö minun ampua?
— Luonnollisesti! Saatte käydä metsästämässä yhdessä Boyn ja minun kanssani. Eräässä käsilaukussa oli pieni karhiini, se on kuin luotu nuorelle neitoselle. Ensin ammumme maaliin. Kymmenen laukausta säilykerasioihin. Ja sitten saatte harjoitella ampumaan hylkeitä ja jääkarhuja.
— Jopa nyt liioittelette kykyäni!
— Saammepa nähdä. Kaikki, mitä olette ennen oppinut, on täällä hyödytöntä. Saatte alkaa uudestaan alusta. Täällä on taisteltava olemassaolosta. Teidän pitää harjoittaa ruumistanne kestämään kylmää, nälkää ja kärsimyksiä, ja sielunne on niin vahvistettava, ettei mikään voi mieltänne lamauttaa. On olemassa niinsanottua surumielisyyttä. Se on pohjolan pimeyden vaarallisin tauti. Pää pystyyn, neiti! Hymyilevät kasvot ovat meille suuremmanarvoiset kuin kokonainen lauma peuroja.
Paroonitar nauroi iloisesti.
Heidän yläpuolellaan huimaavassa korkeudessa lensi hanhiparvi kiivaasti räpyttäen etelää kohti. Huippuvuorten hanhi heitti hyvästit — siinä pakenivat viimeiset linnut pitkää talviyötä.