XII.
REVONTULIEN LOISTEESSA.
Lokakuun 12 päivänä he näkivät auringon viimeisen kerran. Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan jättänyt heitä. Se näyttäytyi heikkona kajastuksena lännessä, mutta ei voitu erottaa edes kiväärin tähtäysjyvästä.
Sinä päivänä paroonitar sai uuden hylkeennahkapukunsa. Jääluotsi, jonka jalka nyt oli melkein hervoton, istui kymmenen tuntia päivässä neulomassa nahkoja. Se virkisti kuolemaantuomittua miestä ja ajoi pois kaikki synkät mietteet. Professori oli heittäytynyt nahkuriksi, ja Bratt teki nahkahihnoja.
Sillä tavoin ommeltiin kolme pukua hylkeennahoista. Luotsi ei huolinut neuloa itselleen.
— Minä en tarvitse, — sanoi hän.
Se oli juhlallinen hetki, kun ryömittiin talvivaatteisiin. Frida katosi omaan soppeensa paksu nahkapuku käsivarrella saatuaan ohjeet, kuinka se vedettiin ylle. Luotsi oli pannut paljon työtä tähän pukuun. Sitä koristi vyö uumenien kohdalla ja kaunis kaulus siniketun nahasta, joka voitiin sitoa kaulaan leveällä vaaleanpunaisella, eräästä matkalaukusta tavatulla silkkinauhalla. Professorin ja Brattin nahkavarusteet olivat sitä vastoin perin yksinkertaisia, mutta molemmat lausuivat suurimman tyytyväisyytensä uusiin vaatekappaleisiin.
Professori pyöriskeli tuvassa kuin espanjalainen kukko.
— Nyt sitä vasta muuttui ihmiseksi, — sanoi hän. — Tämmöisenä tultiin esille jääkauden pimeydestä. Tunnen olevani kivikauden taruihmisiä — soisinpa, että minut nyt nähtäisiin Sorbonnessa!
Professori ravisti leijonanharjaansa ja pujotti sormensa karkean parran läpi, joka jo aikaa sitten oli lakannut muistuttamasta sivistystä.
Paroonitar kurkisti omasta nurkastaan.
— Te näytätte niin hassuilta, — sanoi hän, — mutta se ei ole niin vaarallista teille, jotka olette tottuneet käymään…
— Housuissa, — sanoi professori nauraen. — Ja näitä te sanotte housuiksi! Ei, nämä ovat housuhameita, jupe culotte. Viimeistä muotia, ihana neiti, suoraan Worth'in neulomosta. Astukaa esiin, mademoiselle, ja antakaa meidän katsella teitä. Ystävänne Johnsen on utelias kuin pariisilaisräätäli, joka katselee teoksiaan ulkona bulevardeilla!
— Minua niin hävettää, — sanoi Frida, — sammuttakaa edes toinen kynttilä. Tuntuu niin oudolta.
— Ei, ihastuttavin neitiseni, ette kai ole turhankaino. Tulkaa vain esille ja antakaa meidän ihailla.
— Antakaa minun olla täällä, — pyysi Frida melkein itkunsekaisesti. — Se on kyllä hirveän käytännöllistä, mutta minusta tulee niin kiusallisen pieni. Boy tuskin tuntee minua enää.
— Luulenpa tosiaankin, että olette lisäksi keimaileva, — sanoi professori nauraen.
— Minäkö keimaileva! — Nuoren tytön silmät säkenöivät ja pää ylpeästi pystyssä hän astui neitsytkammiostaan.
— Hyväinen aika, — huusi professori repien kiharoitaan. — Kuinka kaunis te olette! Teistä tulisi Grönlannin kuningatar, jos eskimot vain saisivat teidät nähdä. Te olette koko mestari, Johnsen.
Tyttö taisteli ujouttaan vastaan seisoessaan siinä ihmeellisessä puvussa. Hän katseli salaa Brattiin, joka ei kuitenkaan ollut häntä huomaavinaan.
— Se on varmasti vähän liian laaja vyötäreiltä, — sanoi Frida arvostellen.
— Niin sen pitääkin, — selitti jääluotsi. — Täällä pohjoisessa ei käy päinsä käyttää kureliiviä. Tanssiaisiin emme pääse niinkään pian.
— Tietysti ei, — yhtyi siihen professori. — Täällä tulee kyllä toisenlainen tanssi, kun oikea pimeys tulee ja steariinikynttilät loppuvat. Ja silloin luullakseni juomme niiden hylkeiden maljan, jotka ovat meille luovuttaneet arvokkaat turkkinsa.
Frida katsoi toisesta toiseen. Steariinikynttilä heitti häilyvää valoaan pieneen olentoon. Oh — hän oli aivan toisenlainen kuin se hieno neiti, joka oli ollut "Victorian" suosituin matkustaja. Hänen kalpeat ilmehikkäät kasvonsa olivat laihtuneet eikä tuvan lika ollut niitä säästänyt. Pienissä käsissä oli selviä jälkiä työstä ja vaivasta. Ja musta tukka oli aikaa sitten sanonut hyvästit hiusneuloille ja riippui nyt vallattomina kiharoina pitkin selkää.
Mutta silmät olivat kaltaisensa — samat tummat, säteilevät silmät, jotka tuntuivat aina oleilevan kaukaisessa maailmassa.
Otsaan oli tullut aivan pieni ryppy, joka oli muuttanut koko luonteen vienoissa ja lapsellisissa tytönkasvoissa. Tässä rypyssä oli se tarmo, joka oli karaissut hänen ruumiinsa ja sielunsa. Hän oli vuodattanut ne kyyneleet, jotka täytyi vuodattaa, ja nyt hän oli tottunut jokapäiväiseen kaipuuseen. Ja ennen kaikkea hänessä oli herännyt halu osoittautua sen luottamuksen arvoiseksi, jonka nämä uhrautuvat miehet häneen panivat. Hän ei ollut enää pieni paroonitar suurelta maatilalta Schleswig-Holsteinista, pieni vaativainen neiti, jota oli kasvatettu imarruksin ja nöyrästi alistuen. Elämä oli töykeästi kääntänyt hänestä kasvonsa, ja nyt oli näyttäytyvä, millaisista aineksista kenraaliluutnantti von Heffnerin tytär oli tehty.
Jospa hänen hampurilaiset ystävänsä saisivat nyt nähdä hänet! Tietäisivätpä he vain, että hän asusti kurjassa tuvassa napaseudun erämaassa — kurjemmassa kuin mikään hökkeli S:t Paulissa — ja paistoi kalaa kolmelle miehelle! Että hän käyskenteli hylkeennahoissa ja ampui luodikolla puolipimeässä, pakkasen purressa sormia, ja ettei hän pessyt itseään useammin kuin pari kertaa viikossa… oh!
Bratt nousi äkkiä.
— Kuulkaa! — kuiskasi hän. Boy käveli hitaasti ovelle heikosti muristen, mutta osoittamatta merkkejä suurempaan kiihtymykseen.
— Mitähän se voi olla? — kysyi Frida ja tarttui pieneen karbiiniin, joka riippui hänen vuoteensa pääpuolen kohdalla.
— Ehkä jääkarhu? — arvaili professori.
— Ei! — vastasi Bratt. — Silloin olisi Boy kyllä näyttänyt hampaitaan aivan toisella tavalla. Siellä on varmasti joitakin muita herroja mellastamassa alhaalla rannassa. — Hän heitti pyssyn olalleen ja livahti ulos. Frida veti lakin korvilleen ja seurasi perässä.
He jäivät hämmästyneinä seisomaan. Sillä kaukana idässä loisti kuu kalpeana ja kirkkaana tummanviheriällä taivaalla leveän loistavan juovan lepatellessa edestakaisin Arcturuksen ja Orionin vyön välillä. Se vivahteli kaikissa väreissä, taivas näkyi liekehtivän säkenöivissä valoheijastuksissa, jotka tunkeutuivat eetteriin kuin välkkyvät keihäät.
Kuu sirotti hopeitaan mahtaville jäälautoille jotka ajelehtivat etelään, ja äkkiä lipui valtava jäävuori loistavin kyljin fantastiseen valaistukseen.
— Kuinka kaunista täällä on! — sanoi Bratt uneksien. — Täällä käyvät kauneus ja kauhu vierekkäin. Hiljaisuuden ja kuoleman loisto. Kuinka moni kova sielu onkaan taipunut kaikkivallan edessä, kun revontulet ovat leimahtaneet taivaalla! Ne sirottivat jääkukkiaan Wilhelm Barentsin yli, kun hän tapasi kuolemansa jäälauttojen seassa tuolla ulkona merellä, ja ne valaisivat sellaisille miehille kuin Tobiesen ja Mathilas tietä ikuiseen lepoon.
Frida katseli hämmästyneenä nuorta norjalaista. Hänen silmissään oli kyyneliä. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan huuliltaan. Jokin raskas käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.
Boy hankasi itseään Fridaa vasten ja katseli vakavasti merelle.
Ja kas — ihan samassa näkyi muutamia suunnattomia mustia olentoja, jotka vierittelivät itseään edestakaisin kuutamossa. Silloin tällöin kuului hiljaisuuden läpi heikko haukahtava mylvinä.
— Mitä ne ovat? — kuiskasi Frida.
— Ne ovat napamaiden kuolevaa ritaristoa, — vastasi Bratt. —
Napameren ylpeimpiä ja jaloimpia eläimiä, mursuja.