XIII.
NAPAMAIDEN RITARISTO.
Agardh Bay oli nähtävästi "mursu-paikka", mihin vainotut eläimet pakenivat jaloittelemaan poikasineen kiinteällä maalla.
Ihmispetojen oli onnistunut tehdä mursun elämä tukalaksi Huippuvuorilla. Vuosisatojen kuluessa se on ajettu yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Se on väistynyt harppuunien ja räjähtävien kuulien tieltä. Viisaasti ja maltillisesti se on ryhtynyt peräytymään tuntemattomille jäälakeuksille, joilta ihmisten on sitä vaikea saavuttaa. Kenties se on löytänyt jonkin mantereen kaukana pohjoisessa, missä "merien hevoset" voivat uinailla jäälohkareilla ja leikkiä valkoisilla lumikentillä jäätikköjen juurella.
Mutta jonkun kerran se vaeltaa etelään vanhoille metsästysmailleen Huippuvuorten itäpuolelle. Ja nyt oli pieni parvi kokoontunut siihen pieneen lahteen, johon kohtalo oli heittänyt neljä haaksirikkoista.
— Minua surettaa, että pitää tappaa nämä eläimet, — sanoi Bratt paroonittarelle, kun he kiertotietä hiipivät rantaa kohti. — Mutta me tarvitsemme ne. Ne merkitsevät meille ruokaa ja valoa pimeiksi öiksi. Tuollaisessa otuksessa voi olla kuusikin tynnyriä ihraa. Viikon kuluttua ovat kynttilät lopussa ja silloin saamme käydä käsiksi Ottamkovin ihralamppuihin… hiljaa, Boy!
Heidän perässään ryömivä koira oli puoleksi noussut ja murisi.
Bratt katseli varovaisesti ympärilleen. Mursuparvi makaili entisellä paikallaan, pari sataa jalkaa heistä.
— Aivan tässä vieressä hengittää joku eläin, — kuiskasi Frida.
Ja aivan oikein — ihan sen törmän alapuolelta, jota myöten he ryömivät huomion välttämiseksi, kuului selvästi suuren eläimen tasainen hengitys. Se kuulosti vanhalta herralta, jota pahat unet kiusaavat päivällislevon aikana. Sillä kesken kaikkea näkymätön olento puhkui nenästään sellaisella tavalla, joka muistutti kuorsaamista.
— Se on vahtimassa, — kuiskasi Bratt. — Se on ruvennut epäilemään. Pian se tulee ryömien. Ne ovat uteliaita kuin vanhat akat, nuo iäkkäät mursut. Jos ette näe tähtäimen uurretta, niin ampukaa pitkin lumenreunaa, mutta ei ennenkuin minä sanon, sillä meillä ei ole varaa ampua ohi.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun mahtava pää kohosi ilmaan kuutamossa kolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä heidän edessään. Mursu ei ollut selvästikään nähnyt mitään. Se tuijotti majaan, jonka luukkujen loistavat silmät näyttivät sitä kovin huvittavan. Kuutamo välkkyi sen kiiltävällä nahalla ja suurissa ruskeissa hevossilmissä. "Vanha herra" aivasti ja käänteli päätään edestakaisin — ikäänkuin ei olisi uskonut omia aistejaan. Tumma olento kuvastui selvästi valkeaa lunta vasten.
— Tähdätkää, — kuiskasi Bratt. — Keskelle rintaa.
Silloin mursu äkkiä kääntyi. Sen ruskeat, levolliset silmät ylevine ilmeineen tuijottivat kahteen ojennettuun pyssyyn. Sen valkoiset torahampaat ja ulkonevat viikset väkevällä yläleualla ja pyöreä pää muistuttivat Bismarckin bronssipatsasta. Se kohottautui heikoille etujaloilleen.
— Laukaiskaa, — huudahti Bratt, ja kaksi laukausta pamahti melkein yhtaikaa kesken hiljaisuutta.
Mursun pää painui eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä koko ruumis vetäytyi kokoon valtavalla, suonenvedon tapaisella ponnistuksella. Se nousi ja syöksyi epävarmoin, horjuvin liikkein merta kohti. Se iski kiinni hampain ja kynsin, se pyöri ja hyppi ja heitteli raskasta ruumistaan kauhealla tarmolla. Mutta eläin oli saanut kuolinhaavan. Se ei voinut enää nostaa päätään. Joka askeleella se vajosi sivulle… Vanha vartija taisteli miehuullisesti väsymystä vastaan, joka oli sen vallannut… Se iski voimattomassa raivossaan syöksyhampaansa jäätyneeseen lumeen ja kaksi verijuovaa sen jäljissä loisti kuin mustat nauhat kelmeässä fosforivalossa.
Sitten se nousi mahtavassa majesteettisuudessaan ja katsoi viimeisen kerran maalle päin. Se näki, kuinka toverit syöksyivät rannalle, maan tömistessä niiden alla. Se kiinnitti kuoleviin silmiinsä komean näyn, kun mahtavat, tummat ruumiit hopeahohtoisen valkovaahdon keskellä sukelsivat jäälohkareiden väliin.
Sitten se kaatui väsyneenä kumoon, ja heikot etujalat levisivät suoraan sivuille. Se avasi suunsa, ja äänettömästi napamaiden jättiläinen vaipui kuolemaan. Ainoastaan sen suuret, ruskeat silmät säilyttivät levollisen ilmeensä. Ne tuijottivat suoraan eteensä, kivuttomasti ijankaikkiseen etäisyyteen…
Frida seisoi kuin huumaantuneena. Muutamina silmänräpäyksinä hän oli tuntenut metsästäjän hurmaavan voitonriemun kiitävän suonissaan. Karhiini tärisi vielä hänen käsissään jännityksestä, pikku ruumis vapisi hylkeennahkaturkissa. Kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Hän tunsi ikäänkuin siirtyneensä toiseen maailmaan. Suuri, kalpea kuu, joka purjehti heidän yläpuolellaan säkenöivässä kirkkaudessa — oliko se samalla tavalla tähtikirkkaina talvi-iltoina vaeltanut taivaalla ja sirottanut kiiltäviä helmiäisjuoviansa Elben hiljaa lipuvaan veteen?… Ja oliko se vain hänen itsensä varjo, joka kulki täällä vieraan miehen kanssa ampumassa mursuja?
— Halloo, — huusi joku ääni.
Hän vavahti. Professori oli kiiruhtanut paikalle ja heilutteli nyt "Victorian" keittiöveistä kuolleen eläimen päällä, samalla kun Bratt metsästäjän innolla tutki, mihin luodit olivat osuneet… Kah, kaikki oli kyllä todellisuutta. Ja hitaasti hän käveli kuolleen mursun luo.
— Te olette osannut hyvin, paroonitar, — sanoi Bratt. — Teidän luotinne on tunkeutunut sisään hiukan oikealle vasemmasta lavasta. Tässä näette läven, se ei ole hernettä suurempi, mutta kuitenkin se riitti. Suuren eläimen henki on valunut ulos tästä lävestä. Kukaan pyydystäjä ei olisi sitä paremmin suorittanut.
— Ja teidän laukauksenne?
— Se osui päähän, ihan silmän viereen.
— Sepä vasta jotakin, — sanoi professori iloisesti. — Nämä luodit ovat todisteena ikäänkuin kahdesta elämänperusteesta. Kaunis Diana on, kuten aina, tähdännyt sydämeen, ja ystävämme Bratt aivoihin.
— Mursu parka! — sanoi Frida. — Katsokaa kuinka kauniit silmät sillä on! Niin lempeät ja levolliset.
— Ja millainen nahka, — mutisi professori. — Luulenpa melkein, ettei veitsi siihen pysty. — Tiedemiehen murha-aseen oli selvästikin vaikea tunkea kovan panssarin läpi.
— Meillä on tosiaankin ollut hyvä onni, — sanoi Bratt. — Tavallinen lyijykuula luiskahtaa tuollaisesta nahasta. Ei muu kuin kunnollinen nikkelikuori voi puhkaista tätä sitkeätä nahkaa, joka on sekä kovempi että paksumpi kuin krokodiilin talja. Meidän täytyy sahata se rikki. Huomenna keitämme ihraa ja ylihuomenna kärytämme ihralamppuja paraamme mukaan.
— Ja sunnuntaina syömme mursupihviä, — huudahti Frida iloisesti. — Tarjotaan kuin villisika torahampaineen ja muine tarpeineen. Siitä tulee juhlallista. Voi, kellä nyt olisi pieni pullollinen Mosel-viiniä!
— Ja muutamia hillottuja öljymarjoja, — mutisi professori. — Se muistuttaisi mieleen taloudenhoitajattareni, joka nyt istuu huoneistossani Vaugirard-kadun varrella ja lukee lehdistä selostusta kuolemastani — yhä uudelleen. Vanha, rakas emännöitsijä piti paljon hillotuista öljymarjoista ja vainajien muistisanoista. Muuten ei, Jumalan kiitos, ole ketään suremassa professori René Marmont-vainajaa.
Frida katseli kaihomielisesti merelle.
— Isä parka, — mutisi hän. — Hänellä ei ollut muita kuin minä. Äiti kuoli, kun olin pieni tyttö. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa saadakseen tietoja "Victorian" kohtalosta. Me pidämme toisistamme niin paljon.
— Kukapa ei pitäisi teistä, — sanoi professori liikutettuna. — En ymmärrä, miten nuoret miehet tulevat toimeen siellä Hampurissa, kun ei teitä olekaan enää joulupidoissa. He tulevat pitämään suruharsoa sydämensä ympärillä.
— Kernaasti minun puolestani, — sanoi Frida hymyillen.
— No, älkää olko niin ylimielinen! Eiköhän siellä vain liene joku komea luutnantti, joka…?
— Kenties, — vastasi paroonitar yhä hymyillen.
Bratt nousi reippaasti seisaalle.
— Katsokaa, — sanoi hän, — tuolla jäälohkareella…
Se oli ihmeellinen näky. Kaukana niemen reunalla ajelehti suuri jäälautta. Siellä makasivat mursut kylki kyljessä. Mustat ruumiit loistivat kuutamossa. Ne eivät liikkuneet, mutta kaikki päät olivat kiinteästi suunnatut maata kohti. Tuntui siltä kuin niiden katseet seuraisivat kuollutta jättiläistä, joka monena vuonna oli johtanut heidän matkojaan ja nyt lojui rannalla, sammuneet silmät kääntyneinä pohjoiseen… sitä maailmaa kohti, joka on ihmislapsille saavuttamaton.