XIV.
PITKÄ YÖ.
Ja kylmyys tuli. Se levitti jääpeitteen koko tuvan ympärille, se tunki sisään jokaisesta raostakin terävine jääneuloineen. Toisinaan tuntui kuin ilma olisi liikkumatta ja jäätyisi, ja kuitenkin tupa oli tiivis ja hyvä ja jokainen läpi tukittu, jotta lämpö pysyisi sisällä. Rikkoutuneesta veneestä haaksirikkoiset olivat saaneet runsaasti polttopuita, ja käryävä ihralamppu paloi yötä päivää, veneen kokkanuoraa sen sydämenä. Se täytti huoneen hirveällä hajulla. Mutta siitä ei enää kukaan välittänyt. Savu leijaili raskaana katossa.
Vähitellen kalpeat kasvot peittyivät likakerrokseen, ja hylkeennahkaturkit olivat aikoja sitten kadottaneet luonnollisen värinsä.
Se oli kauheata aikaa. Ensimäisenä päivänä joulukuuta viimeinenkin heikko sarastus jätti taivaanrannan; raskas sumu laskeutui kaikkialle, joten kuunkin valo peittyi heidän näkyvistään. Majan ulkopuolella oli pimeys kuin läpitunkematon seinä. He eivät nähneet kättään silmien edessä, vaan täytyi haparoida eteenpäin vanhoja jälkiä myöten, kunnes uusi lumimyrsky peitti nekin.
Pimeys ja pakkanen pilasivat heidän hyvän mielialansa. Tuntikausia he saattoivat istua tulen ympärillä ja tuijottaa suoraan eteensä, ajattelematta ja puhumatta. Tylsyys ja alistuvaisuus väijyivät kaikkialla. Tuska oli heistä haihtunut, he eivät pelänneet kuolemaa. Kauhea välinpitämättömyys elämään pääsi heissä valtaan. Ei kuulunut enää naurua, ainoastaan Brattin lyhyet ja varmat käskyt, kun uni painosti silmäluomia.
Nuori norjalainen oli kuin raudasta. Mikään ei lannistanut hänen tarmoaan. Synkkänä ja itseensäsulkeutuneena hän istui, huulet yhteenpuristettuina, ja piti huolta siitä, ettei kukaan päässyt herpoutumaan. Ruokavarat alkoivat loppua, ja hän vartioitsi vähiä jätteitä kuin Fafner kultaansa. Hän jakoi kaikki annoksiin, jotka pienenivät päivä päivältä. He eivät kärsineet puutetta, mutta saivat aina mennä nälkäisinä levolle.
Kukaan ei saanut nukkua kuutta tuntia enempää vuorokaudessa, sillä silloin Bratt herätti. Hänen täytyi toisinaan ajaa toverinsa ylös makuulta. He rukoilivat, mutta hän oli taipumaton.
Fridalla oli keskenjäänyt virkkuutyö matkalaukussaan. Hän virkkasi ahkerasti, ja joka aamu hän purki edellisen päivän työn ja aloitti uudelleen. Professori pantiin hakkaamaan halkoja, ja jääluotsi sitoi solmuja ja aukoi ne jälleen kuten Ottamkow-vainajan miehet.
Muuten Bratt teki kaikki työt. Hän leipoi leipää, valmisti ruokaa; hän pakotti Fridan ja professorin tekemään pimeässä pitkiä kävelymatkoja, Boy varmana ja uskollisena oppaana.
Ja päivät kuluivat toistensa kaltaisina, pimeyden ympäröidessä heitä joka puolelta. He kävivät päivä päivältä laihemmiksi, vieläpä pienen Fridankin poskiluut pilkistivät esiin pyöreistä kasvoista. Hänen tukkansa riippui kampaamatta hartioilla, ja pienet sormet olivat kovia ja pakkasen puremia.
Pakkanen oli niin kireä, että metalli muuttui koskettaessa kuin polttavaksi tuleksi. Jos ulkoilmassa käsineittä tarttui pyssynpiippuun, jäätyivät sormet kiinni, ja seurauksena oli suuria haavoja.
Eräänä aamuna Bratt heräsi tavallista myöhemmin ja jäi istumaan makuulavalleen. Tilanne oli epätoivoinen. Ravintoaineet alkoivat loppua. Neljä päivää he olivat nyt syöneet vastenmielistä mursunlihaa. Tosin oli vielä jonkun verran jäljellä "Victorian" laatikoissa, jauhoja oli koko paljon eikä voitakaan puuttunut, mutta säilykkeet olivat loppuneet, härän- ja sianliha oli kaikki syöty — ja vielä oli monta kuukautta kevääseen.
Hän huokasi raskaasti ja piirsi veitsellään seinään merkin. Uusi päivä oli alkanut. Hän laski. Viivoja oli 24…
Bratt hymyili alakuloisesti; oli 24:s päivä joulukuuta — jouluaatto. Hänen kaulassaan tuntui jotakin paksua. Kovat tarmonrypyt silisivät voimakkaissa kasvoissa ja lapsellinen, uneksiva ilme tuli sinisiin silmiin. Hän muisti kaukonäkynä onnettoman lapsuutensa Kristianiassa, jossa hän orpona oli sukulaisensa kodissa nurkasta katsellut toisten iloa.
Kukaan äiti ei ollut häntä taluttanut joulukuusen ympäri, eikä kukaan isä häntä nostanut välkkyvien kynttilöiden tasalle. Molemmat olivat hukkuneet rakkautensa aamuhetkellä. Meri oli heidät häneltä riistänyt. Suurena kovan onnen lintuna hän oli kasvanut, tavallaan syrjäytettynä. Mutta arvonantoa hän oli itselleen hankkinut. Hän oli etevin kaikessa, koulussa ja leikkikentällä. Tuli ylioppilaaksi, raatoi kokonaisen vuoden suuren löytöretkeilijän sihteerinä, sai seikkailuhalua, matkusti Argentinaan, Alaskaan, vaikeuksista vaikeuksiin, seikkailuista seikkailuihin, uhrauksista kieltäymyksiin…
Ja nyt oli jouluaatto. Hän hiipi hiljaa paroonittaren makuusuojan oviverholle. Tämän toinen puoli oli ratkennut, mutta kukaan ei ollut ripustanut sitä takaisin. Makuulavan edessä istui Boy heiluttaen pientä hännäntynkäänsä, kun näki isäntänsä. Frida nukkui hylkeennahkapuvussaan, suu puoliavoimia. Hän valaisi lampulla nukkujan kasvoja. Hänen sydäntään kirveli nähdessään, kuinka pakkanen, kieltäytymykset ja rasitukset olivat turmelleet pieniä kasvoja. Päivittäiset vaikeudet kuluttivat nähtävästi pientä ruumista, mutta Bratt tiesi kokemuksesta, että ilman liikettä ja ponnistuksia oli kerpukkikuolema edessä. Parempi sortua työhön kuin velttouden kylmänvihoihin, jotka tappavat tuuma tuumalta.
Kuinka turvallisesti ja rauhallisesti Frida nukkui! Bratt oli itselleen luvannut uhrata kaikkensa pelastaakseen Fridan. Ja miksi? Siksi, että hän rakasti Fridaa. Hänen hiljainen mykkä rakkautensa asesti hänen rohkeutensa ja lannistamattoman kovan tarmonsa. Tämä oli hänen elämänsä ylpein ja kaunein unelma, hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu…
Ja nyt oli jouluaatto.
Hän hätkähti. Pieni pää käännähti tyynyllä, ja Frida avasi pelästyneenä silmänsä. Sitten hän sulki ne jälleen.
— Voi, antakaa minun nukkua, — kuiskasi hän. — Minä olen niin väsynyt.
Bratt hellitti kädestään verhon, ja pian hän kuuli Fridan taas hengittävän kevyesti, rauhallisesti.
— Pikku Frida parka, — mutisi hän liikutettuna. — Voi, jos voisin hetkeksikään luoda iloa pieniin vakaviin kasvoihin, tuoda päivänsäteen siitä maailmasta, joka elää suruttomana ja turvallisena kotilieden ääressä…
Hän veti pöydän keskelle lattiaa. Ruokakaapista hän löysi yhden "Victorian" suurista pöytäliinoista. Se oli kauhean tahraantunut siihen kasatuista ruokavaroista, mutta verrattuna heidän tavallisesti käyttämäänsä likaiseen liinaan se näytti häikäisevän valkoiselta. Tilapäisen ruokasäiliön sisuksista hän kaivoi esille paketin steariinikynttilöitä — viimeisen, jonka hän oli kätkenyt juhlallisten tilaisuuksien varalle. Kynttilät pystytettiin kahteen ruukkuun ja kahteen pulloon. Suuri, säilytetty luumuvanukas lämmitettiin kastrullissa. Hän ryömi perimmäiseen nurkkaan, missä oli tallella pieni lintuvarasto. Hän haki esille neljä metsäkanaa, ja peitti loput kivillä. Metsästäjän taituruudella hän kyni ja puhdisti linnut. Ne olivat lihavia ja suurempia kuin meidän metsäkanamme. Hän hieroi niihin suolaa, pisti pienen palan voita niiden vatsaan, veti ohuen rautalatasimensa niiden jalkajänteiden läpi ja alkoi kätevästi paistaa niitä tulella tämän tilapäisen vartaan varassa. Miellyttävä tuoksu levisi tupaan, ja professori Marmontin uni kävi rauhattomaksi, kun harvinainen tuoksu hiveli hänen hajuhermojaan. Ja Boy, joka oli viime aikoina saanut tuntea ajan huonoutta, nuoleskeli hartaasti ajatellessaan niitä linnunluita, jotka tulisivat sen osaksi. Se seurasi isäntänsä liikkeitä mitä suurimmalla jännityksellä, ja sen valkea pörrökaula vapisi ruokahalusta, Brattin kiertäessä ja käännellessä latasinta hermostuttavan pitkäveteisesti.
Viimeinkin hän oli valmis, ja Boy näki ilokseen, kuinka metsäkanat jaettiin neljälle lautaselle, ja keskellä pöytää seisoi pieni ruskea torni höyryämässä lämpöisellä lautasella.
Mutta mitä nyt? Boy oli haljeta uteliaisuudesta, kun hänen isäntänsä omituisesti hymyillen veti esiin komealla, kullatulla korkilla varustetun mahakkaan pullon. Mitähän se oli? Koira ei tuntenut elämän ylellisyyttä. Se oli elänyt Huippuvuorilla koko ikänsä. Virgon satamasta se oli tullut Green-Harbouriin ja sieltä Advent Bayhin. Se oli elänyt kuivatulla kalalla, jääkarhunlihalla ja hylkeillä koko aikansa. Se tiesi, mitä nälkä merkitsee, ja oli oppinut syömään, mitä ikänä sai. Vähän aikaa sitten se oli kaikessa hiljaisuudessa syönyt vanhan rasvaisen saapasparin, josta ei kellään enää näkynyt olevan mitään iloa. Mutta metsäkanat, ruskea torni ja naurettava pullo — kylläpä oli joutunut lystillisten ihmisten pariin!
Bratt pani muutamia suuria halkoja takkaan ja sytytti sitten kynttilät. Kah, maja näytti heti niin valoiselta ja ystävälliseltä! Likaiset seinät ja katosta pitkinä lankoina riippuva noki eivät tuntuneet enää niin kammottavilta. Ja kun ihralamppu sammutettiin ja ovi muutamaksi hetkeksi avattiin raikkaalle, jäätävälle pakkaselle, tuntui kaikki raskas ja kaamea suorastaan tuuleutuneen ulos.
Sillä nyt oli jouluaatto.
Sitten hän herätti muut, ja Boy auttoi iloisesti haukkuen. — Kiiruhtakaa, — sanoi koira reippaalla ja helppotajuisella kielellään. — Ettekö näe, että on juhla, ja metsäkanat kylmenevät, — ja toimelias eläin hyppeli toisesta toiseen, nuoli heidän käsiään ja repi vaatteista: — Ylös! Ylös!
Unisina he nousivat. Mitä tämä oli? Tämä valomeri, koko tämä viihtymyksen tunne ja ihanuus! Velttous ja välinpitämättömyys tuntuivat väistyneen heidän kasvoiltaan. Frida tuijotti toisesta toiseen hämmästyksen kasvaessa, ja professorin kapeat kasvot, jotka olivat vaarassa hukkua hiuksien paljouteen, näyttivät pieneksi hetkeksi jokseenkin säädyllisiltä.
— Nyt on jouluaatto, — sanoi Bratt leppeästi.
Boy haukahteli vahvistukseksi.
Kyyneleet silmissä he puristivat toistensa käsiä, Boyn villinä elämänilosta hypellessä ympärillä ja kiskoessa heitä vaatteista. Tuntui siltä kuin valoisa ja ystävällinen haltiatar olisi herättänyt heidät henkiin. He puhuivat kaikki yhtaikaa. He nauroivat ja itkivät vuorotellen, ja professorin puheliaisuus muistutti vuolasta virtaa.
— Eikö tämä ole kuin Brasserie Universellessä? — sanoi hän. — Tai Kempinskissä? Metsäkanoja ja luumuvanukasta! Oh, minun ihana nälkäni! Mutta taivaan nimessä — tuohan on samppanjaa! Mistä sen olette varastanut? Pommery & Greno, gout americain, ihanin juoma maapallolla. Rakas paroonitar, saanko pyytää teitä valssiin ruuan jälkeen, ruokahaluni on kuin tulipalo arolla, kaikkinieleväinen, syöden pian minut itseni. Saanko tarjota prinsessalle hylkeennahkaisen käsivarteni, niin käymme sorminemme käsiksi, kuten vanha tapa vaatii tässä maankolkassa.
He istuivat laatikoille ja matka-arkuille pöydän ympärille ja kävivät sormin ja hampain käsiksi Huippuvuorten ainoaan talvilintuun. Sivistyneiden syöntivälineistä ei ollut kukaan välittänyt pitkään aikaan. Metsäkanat hävisivät pelottavan nopeasti. Ja Boy piti tunnollisesti huolta, ettei yhtäkään luuta jäänyt jäljelle.
Hyvin juhlallisesti avattiin samppanjapullo. Korkki suoritti juhlalaukauksen. He kilistivät toistensa kanssa, ja professorin innostus paisui.
— Mistä olette saanut tätä nektaria? — kysyi hän. — Onko se tipahtanut taivaasta?
— Se oli säilykelaatikon pohjalla, — sanoi Bratt. — Joku keittäjä oli kaiketi pannut sen piiloon yksityistä juhlaa varten.
— Mikä juoma! Eikö se tunnu jaloissa asti, Johnsen? — kysyi professori.
— Toivon, että niin olisi, — sanoi jääluotsi. — Mutta minä tunnen sen sydämessäni kiitollisuutena Herraamme kohtaan.
Professori katseli haaveellisesti eteensä. — Jospa nyt joku osaisi pienen jouluvirren, — sanoi hän koko suu täynnä luumuvanukasta. — Äitini opetti niitä minulle monta ollessani pikku poika. Paimenista, tähdistä ja Betlehemistä. Kaikki oli yksinkertaista ja kaunista, mutta nyt olen ne unohtanut, ja sitäpaitsi olen kauhean epämusikaalinen. Mutta te, pikku enkeli, ettekö osaa laulaa meille pientä joululaulua?
Paroonitar punastui ja katsoi toisesta toiseen. Kaikkien hyvät ja uskolliset silmät katsoivat häneen rukoilevasti. Kuinka hän pitikään näistä uskollisista miehistä!
Ja niin hän lauloi heille vanhan joululaulun. Hänen äänensä oli hauras ja pieni, mutta haaksirikkois-raukkojen mielestä aukeni pieni rako siihen ijankaikkiseen ihanuuteen, jossa ei enää ole surua, ei itkua eikä valitusta…
Kaikkien silmät kyyneltyivät. He istuivat vaiti ja hiljaa, kun hento naisääni kuljetti heitä siihen maailmaan, missä kaipuun ja toivon valo ei koskaan sammu ja missä ihmismielen valtaavat puoliunohtuneet, hämärät kaukonäyt lapsuuden kauniista ja onnellisesta satumaasta.