XV.
ODOTTAMATON VIERAS.
Jääluotsi ja Frida olivat lähteneet ulos majasta katsomaan, millainen sää oli. Sairaan tromsöläisen täytyi puoliksi laahata itseään lumessa, sillä hänen jalkansa olivat hervottomat. Mutta hänessä ei ilmennyt merkkiäkään kärsimättömyydestä, eivätkä tuskat häntä lannistaneet.
Omituinen tunnelma vallitsi maisemassa. Kuu paistoi rikkinäisten pilvien välistä ja heitti pitkiä, aavemaisia varjoja rannalle ja jäävyörylle.
Huippuvuorten hyvät henget tuntuivat heränneen ja valaisivat joulurauhaa yksinäiselle majalle. Sää oli leudompi, ja jääkylmä sumu, joka viime viikkoina oli peittänyt kaikki, hajaantui pieniksi, hitaasti pohjoiseen ajautuviksi pilviksi. Tähdet loistivat pilvien välistä ja lähettivät hopeasäteitään tummanvihreään eetteriin.
— Tuolla on Otava, — sanoi luotsi, — ja tuolla pilkistää esiin Pohjantähti. Tulee kaunis ilma! Ja katsokaa tuonne, tuo suuri W, se on Cassiopeia. Se on merimiesten lohtu ja ilo. Kun se on näkyvissä, ei tarvitse mitään pelätä, sillä se osoittaa toisaalta suoraan Pohjantähteen ja toisaalta Andromedaan, ja silloin on suunta selvä. Katsokaa, miten kuunsäteet tanssivat jäällä, kaukana ulapalla. Se on Suurvuono, mainehikas ja kuuluisa Suurvuono. Hollantilaiset panivat sen nimeksi Wybe Jans Water erään frieslantilaisen laivurin mukaan. Mutta venäläiset pyyntimiehet, jotka asuivat täällä, antoivat sille nimen Titowa Guba. Se näyttää lempeältä ja luotettavalta, mutta vaarat väijyvät joka puolella. Heti tässä edessä, keskellä vuonoa, on hiekkasärkkä, joka on useita penikulmia leveä, ja jokaisen lahden sulkee vedenalaisten karien aitaus. Eikä väylä täältä Thymen-salmeen ja Heleyhin sovi suurille laivoille. Koko itäiset Huippuvuoret ovat vielä tuntematonta manteretta. Täällä on käynyt monta. Sekä Lamot, Heuglin että Ekroll ovat kirjoittaneet suurista jäälakeuksista, mutta ovat vain katsahtaneet niihin kuten Mooses Kaanaanmaahan. Täällä Suurvuonossa on kaunista. Katsokaa, kuinka tuo niemi välkkyy kuutamossa! Se on The Foxnose, ketunkuono. Jos kuolisin täällä, tahtoisin saada hautani tuonne. Jyrkänteen takana on pieni rotko, jossa tahtoisin levätä. Voisin silloin maata katsellen merelle, ja merimies tahtoo mielellään nähdä merta, kuten tiedätte.
— Älkää puhuko kuolemasta, — sanoi Frida. — Nyt me kaikki tulemme terveiksi, ja keväällä…
— Voi, rakas neiti, — mutisi luotsi. — Kuolema ei ole vihollisemme. Sen saatte oppia täällä erämaassa. Pienissä oloissa herää kuolemanpelkoa, mutta täällä kulkevat elämä ja kuolema käsi kädessä kuten kaksi hyvää ystävää, jotka kaikessa ystävyydessä koettelevat voimiaan, täällä unohtuu pikkumaisuus tähtien yksinäisen suuruuden piirissä. Me tunnemme itsemme siksi, mitä olemme: tomuhiukkasia kaikkivaltiaan Jumalan kädessä… On tosin vaikea jättää ne, joita rakastaa, mutta vanhan miehen on myös hyvä ajatella, että häntä kuoleman kynnykselle asti seuraavat ystävällisten ja rehellisten ihmisten hyväntahtoisuus ja sääli.
— Rakas, rakas Johnsen, —- sanoi Frida ja tarttui hänen käteensä, samalla nojautuen hänen olkapäähänsä.
— Kiitos, pikku neiti, — kuiskasi Johnsen liikutettuna. — Teillä on sydän kultaa. Onnellinen se mies, jonka haltuun elämänne uskotte, mutta olkaa varovainen valitessanne. Älkää lahjoittako itseänne arvottomalle. Älkää valitko häntä tanssisalista tai kylpykaupungista. Älkää kiintykö sotilaspukuiseen nollaan, joka ei ole mitään kokenut. Minä voisin antaa teille hyvän neuvon.
— On kuin kuulisin isäni äänen, — kuiskasi Frida haaveillen. — Hän ymmärsi minut niin hyvin. Sanokaa, mikä neuvo se on.
— En, — vastasi luotsi hetken mietittyään. — Minulla ei ole oikeutta sekaantua teidän elämäänne. Te saatte kyllä muutenkin kuulla neuvoni hiljaisena kuiskauksena jonakin tyynenä tähtikirkkaana iltana.
Hän kääntyi äkkiä.
— Varmasti joku liikkuu läheisyydessä, — sanoi hän. — Onko Boy ulkona?
— Ei, — vastasi Frida. — Minä en kuule mitään. Kenties se on vain jäävyöryn humua.
Luotsi istui kauan kuunnellein
— Kuulin kai väärin, — sanoi hän lopuksi. — Puhuakseni totta luulin, että jääkarhu harppasi vaappuen tuolla ylhäällä jäävyöryllä. Pyyntimiehet sanovat, että joka jouluaatto tulee jääkarhu talvehtivien majoille, mutta se ei ole mikään tavallinen rauhallinen jääkarhu, jollaisia tavataan kesällä ahtojäillä Novaja Semljan likellä. Ei, joulukarhu on raju ja verenhimoinen. On sattunut, että se on tunkeutunut majoihin ja raastanut mukaansa jonkun asukkaan. Ja ennen maailmassa jääkarhut suorastaan piirittivät joulun aikaan yksinäisiä majoja. Pyyntimiehille ne olivat aina tervetulleita, sillä karhunliha on hyvin herkullista.
— Ensimäinen joulukarhu, josta Huippuvuorten historia kertoo, tuli vuonna 1634 tervehtimään hollantilaista Andres Janszia ja hänen kuutta toveriaan, jotka talvehtivat Smeerenburgissa. Jo marraskuussa ilmeni heissä kerpukin oireita. He eivät voineet toivoa pelastusta muuten kuin, että "Jumala lähettäisi heille jotakin virkistystä". Ja Jumala lähettikin heille karhun jouluaattona. He koettivat sitä tappaa, mutta se oli liian raju ja voimakas ja ajoi heidät majaan, missä he pian senjälkeen yksitellen kuolivat ja…
Luotsi vaikeni äkkiä ja nousi puoliksi.
— Kuulkaa, — sanoi hän, — eikö lumi narissut ihan takanamme…?
Katsokaa!
Pitkä, hiipivä varjo tuli heidän eteensä lumelle. Rajua koiran haukuntaa kuului tuvasta.
Frida katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aivan hänen edessään kohosi lumesta mahtava, valkea ruumis, hän kuuli raivoisaa karjumista, näki jättiläisruumiin kumartuvan hyppäämään… Hän tahtoi paeta, mutta kauhu lamautti hänen jalkansa. Hän tahtoi huutaa, mutta vain käheä, koriseva ääni tuli hänen huuliltaan. Ja hän tunsi jo eläimen kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun vahva käsi paiskasi hänet kumoon lumelle majan ovelle. Jääkarhun kynnet raatelivat hänen käsivarttaan. Mutta peto ei saavuttanut tarkoitustaan. Sen pienet silmät kipinöivät, kun se käänsi punaisen kitansa jääluotsia kohti, joka seisoi toisella polvellaan, odottaen hyökkäystä. Hän oli paljastanut veitsensä ja terävät, levolliset, harmaat silmät tarkastivat pelotta ylivoimaista vastustajaa, joka hillittömällä raivolla hyökkäsi häntä kohti. Johnsen ojensi aseen suoraan eteensä. Mutta karhu ei siitä välittänyt. Se ryntäsi suoraan kohti pitkää puukkoa ja sai kiiltävän terän vartta myöten leveään, karvaiseen rintaansa.
Luotsi kaatui kumoon. Jääkarhun mahtava käpälä oli osunut hänen päähänsä ja äänettömästi hän vaipui valkealle hangelle.
Silloin majan ovi aukeni, ja joku olento syöksähti esille kuutamon läpi. Se oli Boy. Sen raivo oli kauhea. Vaahto valui leuoista, kun se syöksyi jääkarhun kimppuun ja iski hampaansa sen kurkkuun. Ja siihen se jäi riippumaan, karvojen seistessä sen ruumiissa pystyssä kuin harjakset.
Jääkarhu seisoi kahdella jalalla. Se huitoi epätietoisena käpälillään ilmassa. Raivo tuntui siitä lähteneen. Veri valui sen rinnasta, ja puukonkahva näkyi verirenkaassa valkealla turkilla. Se ravisti miettivästi päätään ja puristi sitten koiraa rintaansa vastaan. Mutta väkevä Boy riippui kuin iilimato karhun kaulavaltimoissa, veren juostessa pitkin sen leukoja.
Samassa silmänräpäyksessä tuli Bratt. Hän oli kiireessä siepannut käteensä oven vieressä riippuvan vanhan ruosteisen kirveen. Karhukin tuntui elostuvan nähdessään uuden vihollisensa. Yhdellä käpäläniskulla se heitti koiran syrjään ja eläinparka vieri ulvoen lumessa. Sitten se hyökkäsi koko voimallaan vastustajaansa kohti.
Mutta nyt oli napaseudun yön mahtava valtias tavannut väkevämpänsä.
Ottamkowin kirves suhahti karhun pään ohi ja upposi sen olkapäähän.
Luut rusahtivat, ja toinen käpälä vaipui voimattomana, paksun
verivirran tulvatessa katkotuista suonista.
Karhu horjui. Sen silmät himmenivät. Elämän virta valui ulos suuresta ruumiista. Se vaappui sinne tänne, vajosi kokoon ja nousi jälleen. Mikä tuska nyt tarttui sen rintaan rajumpana kuin nälän kauhut, milloin sen oli täytynyt tuntikausia turhaan istua hylkeiden puhallusaukoilla ruokaa odottaen. Pienet silmät tuijottivat tylsinä. Se oli sinänsä siivo karhu, tyytyväinen ja hauska velikulta, joka taisteli pitkän talven läpi niin hyvin kuin taisi. Nälkä oli saanut sen raivoihinsa. Mutta nyt sen ei enää tarvitsisi paastota! Hylkeet saattoivat Agardh Bayssa hengittää vapaasti ja porot tunturilla kaikessa rauhassa etsiä jäkäläänsä, sillä nyt Sassen-laakson suuri karhu oli päättänyt päivänsä.
Huokaisten se kaatui kumoon, peitti mustan kuononsa terveellä käpälällään, kuten sen tapana oli, etteivät hylkeet sitä näkisi valkeata jäätä vasten ja sulki sitten pienet viisaat silmänsä heittäen henkensä. — — —
Bratt kantoi luotsin majaan ja laski hänet varovasti penkille. Mykkinä ja toivottomina he katselivat marmorinkalpeita kasvoja jaloine ja tyynine piirteineen. Karhun käpälä oli niitä säästänyt. Mutta takaraivo oli murskattu.
— Ystävämme on kuollut, — sanoi professori juhlallisesti. — Hän oli mies ja kuoli kunnian kentällä. Jumala ilahuttakoon hänen sieluansa!
Mutta Frida tarttui vainajan käteen ja suuteli sitä hellästi.
— Sain katsahtaa hänen sieluunsa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä, — sanoi hän. — Miten hyvä ja hieno tämä köyhä mies olikaan! Ja hän meni kuolemaan minun puolestani.
Hän polvistui nyyhkyttäen ruumiin ääreen.
Marmont ja Bratt menivät hiljaa ulos.
Siellä makasi jääkarhu, leveänä ja mahtavana viimeisessä unessaan. Ja aivan sen rintaan kiinni oli ryöminyt eskimolaiskoira, raadeltuna ja verisenä, mutta sen ruskeista silmistä loisti voittajan riemu, kun se makasi kaunis pää kaatuneen vihollisensa rintaa vasten.
Taivas oli nyt puhdas ja kirkas, ja hiljaisuus hiipi jälleen nukkuvalle saarelle.
— Vain hiljaisuus on suurta, kaikki muu on heikkoutta, — kuiskasi professori itsekseen. — Nyt vasta ymmärrän unohdetun runoilijan sanat. Sillä hiljaisuus johtaa maanpakolaiset suureen mietiskelyyn. Se on yksinäisten ja hyljättyjen Jumala.