XVI.
VALOJUOVA.
Etelässä pitkin jään ulommaista reunaa värähteli leveä ja mahtava valojuova. Se taittui puhtaan valkoisena kuun valoon, viilsi yön läpi kuin kirkas miekka ja tunkeutui kauheaan kylmyyteen, joki piti vallassaan äärettömiä, hiljaisia erämaita.
Oli sunnuntai-aamu, toinen päivä maaliskuuta.
Kolme haaksirikkoista seisoi jääluotsin haudalla The Foxnose'lla. Pieni puuristi oli Nils Johnsenin viimeisen leposijan merkkinä. Suuria kiviä oli vieritetty haudalle estämään jääkarhun hyökkäyksiä. Risti seisoi niemellä uutena muistomerkkinä lukemattomien muiden joukossa napaseudun yön vaatimista uhreista.
Kylmyys oli kovimmillaan. Mutta ilman tyyneyden vuoksi ei se tuntunut niin ankaralta. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikahtanut. Haaksirikkoiset olivat kokonaan kietoutuneet turkkeihin, vain suu ja silmät olivat näkyvissä, ja hengitys oli kuin valkoisia pilviä heidän ympärillään.
Mutta koittava päivä karkoitti kaiken alakuloisuuden. Pelastus tuntui hohtavan heitä vastaan välkkyvistä heijastuksista, jotka leikkivät kuten iloiset lapset äärettömillä lumi- ja jääkentillä.
Professori keskeytti hiljaisuuden.
— Eikö olekin omituista, — sanoi hän, — että tämä kauhea maa on muinoin ollut täynnä mitä rehevintä kasvullisuutta. Kaikkein vanhimpina aikoina oli täällä suuria metsiä ja jättiläispuita. Täällä oli laajoja maa-alueita. Mutta ei ollenkaan imettäväisiä, matelijoita tai lintuja. Sitten Atlantis vaipui mereen. Aallot huuhtelivat tuhansia vuoria Huippuvuorten korkeimpienkin kärkien ylitse.
— Mutta maa kohosi uudelleen. Tältä ajalta, jura-kaudelta, on löydetty jättiläismäisten matelijoiden luita. Jos olisimme silloin olleet täällä, olisimme olleet vaarassa joutua lohikäärmeen, ichtyosauruksen tai kalaliskon kynsiin, joka olisi sukeltanut esille merestä ja ahmaissut meidät kaikki kolme yhtenä suupalana.
— Täällä oli silloin suuria gingko- eli hiuspuumetsiä, jollaisia puita nyt kasvaa Japanissa ja Kiinassa, ja niissä metsissä eli plesiosaurus. Jos jäävyöryt joskus sulavat erämaasta, saamme kenties nähdä tämän jättiläisliskon hyvin säilyneitä luurankoja. Ylimalkaan tulevat monet pariisilaiset ystäväni kadehtimaan talveani tässä geologian luvatussa maassa. Toivon vain, että aurinko tulisi pian voidaksemme lähteä suurelle retkellemme. Sassen-laakson rajalla on Rabotin jäätikkö, joka kenties voi kertoa meille, että koko nykyinen teoriamme jäävyöryjen synnystä on vain erehdys.
— Tiedän — olen sitä jo kauan aavistanut, mutta tuo pieni jäävyöry, joka on idän ja lännen rajana, antaa minulle todistuksen — jos kestän niin kauan, — lisäsi hän itsekseen.
— Kertokaa enemmän, professori, — sanoi Frida. — Kuinka voi maailma niin muuttua?
— Niin, jos voisin siihen vastata, — sanoi professori, — olisin ratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. — On olemassa monta eri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli nykyisessä Persiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme ainoastaan sen, että maamme on äärettömän vanha.
— Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana? Yhden tuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan muodostuminen kestää tuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta metriä korkea, joten voitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla näette harmaita, keltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?
— Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä kunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme maailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä paksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää koralleja ja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua meren pohjalla, hyvin syvällä.
— Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat hiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki ovat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka suunnattomia aikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen kerrostuman muodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle taivasta kohti, ja sanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.
— Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas professori, — vastasi Frida. — Huippuvuorten tunturit seisovat täällä todistamassa äärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko, että sittenkin haluaisin tietää, tuleeko päivälliseksi aiotusta karhunpaistista mureaa ja hyvää.
— Ja siinä olette oikeassa, te Huippuvuorten hurmaavin keittäjätär, — sanoi kohtelias ranskalainen. — Ilman teidän keittotaitoanne ei kai mielemme joutaisi ajattelemaan menneisyyttä tai tulevaisuutta. Te ette ainoastaan ammu jääkarhuja ja mursuja hämmästyttävän taitavasti, vaan osaatte myöskin valmistaa niistä mitä maukkainta ruokaa. Teidän pitäisi saada mies, joka panee arvoa hyvälle ruualle!
— Niin, siitä jääkarhusta, jonka Boy ja minä tapoimme melkein yksinämme, olen kauhean ylpeä, — sanoi Frida. — Siitä oli taloudessamme suuri apu, vaikka se oli vain keskenkasvuinen penikka. Mutta eikö tule melkein liiaksi karhusoppaa, karhupihviä, karhunkinkkua ja karhunkieltä?
— Ei, olkaamme iloisia välttämättömästä jääkarhusta, rakas paroonitar. Se on niin sanoaksemme pelastanut henkemme monta kertaa. Mielialastamme, elämänhalustamme ja tarmostamme saamme vain kiittää tuoretta lihaa. Hyvä, voimakas ruoka on karkoittanut alakuloisuuden ja välinpitämättömyyden meistä kauvas. Katsokaa vain Boyta, kuinka paksu ja tyytyväinen ja vilkas se on.
Boy heilutti ihastuneena pientä hännäntynkäänsä ja koetti selittää, että nyt oli jo kylliksi jaariteltu. Olihan päivällisaika.
Se astui ontuen heidän edellään tuvalle — sillä oli vielä pieniä vammoja jääkarhun syleilystä — ja haaksirikkoiset loivat luotsin haudalle viimeisen jäähyväiskatseen ja lähtivät kotiin puolipimeässä.
Heidän sydämissään kuiskaili toivo auringosta ja kesästä. Pelastus tuntui niin läheiseltä ja luonnolliselta ja samalla niin eriskummalliselta ja uskomattoman kaukaiselta.
— Kuukauden kuluttua tulevat ensimäiset linnut, — sanoi Bratt. — Kahden kuukauden päästä kuljemme tunturin yli Sassen Bayhin. Kaksi päivää sen jälkeen olemme Green Harbourissa ja pari tuntia myöhemmin tiedetään Norjassa, että viimeiset "Victorian" haaksirikosta eloonjääneet ovat saavuttaneet langattoman lennätinaseman.
Ja hän puhui edelleen ja teki suunnitelmia silmät loistavina ja salainen ilon väre äänessä. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja rohkeaksi iloiten saadessaan uhmata vaaroja ja voittaa vastuksia, kun Frida oli hänen mukanaan.
Turvallisesti hän taluttaisi Fridaa pitkin huimaavia kuiluja ja uhkaavien jäävyöryjen poikki. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa voittaisi kaikki, ja sitten heidän päästyään sivistyksen alueelle… Mitä vielä… Kun Frida puhui rikkaasta kodistaan, suuresta schleswigiläisestä maatilasta ihanine näköaloineen merelle, tunsi hän pistosta sydämessään. Olihan hän, koditon, yksinäinen seikkailija Alaskasta ja Jukonista, tasaisen arkielämän ja huolettoman hyvinvoinnin vihollinen.
Mutta kun Frida houkutteli hänet kertomaan elämästä kultahiekkaisilla jo'illa, missä raskas metalli kiilsi hiekkajyvien seassa, loistivat hänen silmänsä ja käsivarsien lihakset jännittyivät muistellessa vapaata, villiä, ihanaa seikkailijaelämää.
Hiiskumattoman hiljaa kuunteli Frida hänen kertomuksiaan, ja kun vilkas professori, monien vaarojen ja seikkailujen innostamana, alkoi kertoa tarinoita Gascognesta, eivät Fridan kuulemat merkillisyydet koskaan loppuneet.
He nauroivat ja laskivat leikkiä kuin iloiset lapset ja olivat kaikki kolme hyviä tovereita. Bratt ei ollut enää umpimielinen, ankara. Rohkaiseva sana hänen huuliltaan teki Fridan ylpeäksi ja onnelliseksi, ja pieninkin vetoaminen hänen rohkeuteensa ja tarmoonsa teki hänen voimansa moninkertaiseksi.
Iloisena ja leikillisenä Frida tanssi nyt pitkin jäätä hylkeennahkaisessa housuhameessaan. Äkkiä hän huudahtaen seisahtui…
— Katsokaa tuonne!
Kaikki pysähtyivät. Häikäisevä valonsäde tunki Suurvuonon yli ja syleili samassa taivasta ja merta. Se lainehti yli maan ja kiilsi tunturien jääkuoressa. Ja ulommaisen jääaitauksen takaa nousi aurinko merestä — pieni kaareva juova elämän valtiaasta. Niin, se oli auringonjumala! Foibos Apollo ohjasi hevosiaan Ultima Thulea kohti. Muutamia säihkyviä minuutteja sen kultakypärä loisti teräksenkirkkaalla jäällä.
Sitten se käänsi hevosensa, mutta valousva levisi koko taivaalle ja pysyi kauan Agardh-tunturin huipulla.