XVII.
LÄHTÖ MAJASTA.
Mitä enemmän tuli valoa, sitä toimeliaammaksi kävi professori Marmont. Hän liehui asiasta toiseen, aina pila huulilla, ja vapisi yhä kärsimättömyydestä.
Arvoisaa professoria oli surkea katsella. Hän muistutti eniten myskihärkää, suurta, rauhallista alkueläintä tai jotakin esi-isäämme kivikaudelta, joka olemassa-olonsa taistelussa vain hitaasti siirtyi puolisivistykseen.
Mutta hänen mielensä oli yhtä nuori ja reipas kuin hänen ennen pitäessään kuuluisia luentojaan Rooman geologikongressissa, jolloin hänen loistava esityksensä Keskieuropan muodostumisesta oli herättänyt paljon vastaväitteitä ja ihastusta.
Hän tuntui vainuavan uutta käänteentekevää löytöä. Tuntikausia hän saattoi seistä jäävyöryn ääressä, kiikari silmällään, ikäänkuin tahtoisi tunkeutua jäätiköiden salaisuuksien lävitse. Kaukana, siellä taaempana, oli luvattu maa hautoen tuhatvuotista viisauttaan, jota ihmiset eivät vielä tunteneet. Ei vasikkakaan karsinassa voinut hartaammin ikävöidä kevättä, kuin tämä Sorbonnen suurmies.
Ja kevät tuli. Melkein huomaamatta se hiipi yli maan. Kosteana ja sumuisena, sateisena ja myrskyisenä se tuli, jäävyöryt narisivat ja ryskivät, ne kutsuivat taukoamatta, ja jäätikön reunat paljastuivat päivänvaloon teräksensinisenä panssarina tunturin rinnassa.
Koko ranta oli juoksevaa jääsohjoa. Purot solisivat, meren jää ritisi ja paukkui. Vain pieni rinne, jolla maja oli, pysyi jotenkin kuivana.
Mutta etelästä tuli leppoisa tuuli puhaltaen ja nopein, suhisevin siiveniskuin halkaisivat ensimäiset kevätlinnut ilmaa Ottamkovin majan yläpuolella. Siinä lensivät pienet ruokit Milne Edwardsin tunturin ylitse Jäävuonolle tai Crossbayn lintuvuorelle.
Oli toukokuun 3:as päivä. Voi, mikä riemu nousi kolmen ihmisen kesken, jotka olivat taistelleet pitkän talven läpi! Kyyneleet silmissä he tuijottivat pieniä lintuja, he näkivät niiden häviävän korkeiden tuntureiden taakse, joiden yli he itsekin pian vaeltaisivat. Ne toivat viestin uudesta elämästä, uudesta kasvusta ja tulossa olevasta pelastuksesta.
He katselivat sierettyneitä sormiaan, joissa kaikissa oli pakkasen merkkejä. He loivat tutkivan silmäyksen talven kuluttamiin hylkeennahkavaatteisiinsa. Jääluotsin tunnollisesta työstä huolimatta ammotti reikiä ja repeämiä kaikkialla likaisessa nahassa, jonka luonnollinen väri oli aikoja sitten hävinnyt. Vieläpä mainio siniketunkauluskin, jonka luotsi suurella vaivalla oli ommellut Fridan pukuun, oli muuttunut joksikin epämääräiseksi.
Meitä surettaa sanoa, että kaunis, sorea paroonitar lähinnä muistutti pientä pörröistä mustalaisnaista, joka ei oikein tajunnut saippuan ja veden merkitystä.
Pienessä käsilaukussa oli hieno, hopeoitu kuvastin ja harja, mutta sen pahempi — molemmat nämä, samoin kuin kynsien hoitoon tarkoitetut laitteet, olivat kauvan sitten jääneet unohduksiin.
Bratt oli ollut oikeassa. Elämän taistelu tekee ulkonaisen sivistyksen vähäpätöiseksi. Ja Frida, hemmoteltu nuori neiti yhteiskunnan korkeimmista piireistä, oli oppinut tuntemaan seikkoja, joista ei koskaan olisi voinut uneksiakaan: kieltäymyksiä, puutetta ja sieluntuskia.
Hänen mielensä oli karaistunut, hänen ruumiinsa saanut lihaksia ja jänteitä. Hän saattoi katsoa vaaraa silmiin käden vapisematta. Pitkinä öinä oli koti-ikävä painanut hänen päänsä syvälle tyynyyn sanomattomassa tuskassa, mutta nyt sekin aika oli mennyt; ei tuntunut olevan aikaa ajatella sitä maailmaa, joka oli Agardh Bayn ulkopuolella.
Huomaamattaan hän alkoi iloita siitä omituisesta erämaan elämästä, jota hän vietti täällä kurjalla maankolkalla.
Hän oli saanut uuden hahmon ja välitti paljoa enemmän siitä, että hylje pisti päänsä esille puhallusaukosta, kuin siitä, millaisia uudet syysmuodit olivat. Olivatko hatut yhtä suuria ja hame yhtä ahdas?
Hänen täytyi hymyillä ajatellessaan kaikkea sitä hyödyttömyyttä, joka oli ollut hänen edelliselle elämälleen ominaista. Hameet, hatut, hieman kieliä, seuraelämä, monta tuntia kuvastimen edessä, kevyt, leikittelevä keskustelu — ne olivat olleet hänen elämänsä sisällyksenä.
Ja nyt — —! Illalla maata pannessaan hän tunsi työmiehen väsymystä. Hän oli raatanut ja ahertanut ja voi hyvällä omallatunnolla nauttia lepoa. Ensi kerran hän huomasi, miten köyhää elämä on ilman työtä, ilman todellista tointa, ja tuntuipa toisinaan siltäkin, että kauhistutti palata vanhan Hansa-kaupungin hyödyttömään oleilemiseen.
Hän oli vähällä ruveta rakastamaan nokista pientä majaa, kuten sotamies rakastaa sitä taistelutannerta, joka on nähnyt hänen kovimman kamppailunsa. Ja kuinka hän saattaisi erota näistä miehistä, jotka olivat olleet hänen uskollisia tovereitaan pitkinä, pimeinä napaseudun öinä? Pikku Fridan mieli kävi äkkiä raskaaksi, hän sai kyyneliä silmiinsä, ja vähitellen hän tajusi kevään laulun nuoressa sydämessään.
Jörgen Bratt valmisti innokkaasti kaikkea, mitä tarvittiin matkaa varten tunturien yli. Pukuja pantiin kuntoon niin hyvin kuin voitiin. Hän valikoi saappaita, ja silloin kävi ilmi, että paroonitar saattaisi pahimmassa tapauksessa käyttää paria "Viktorian" pikisaumasaappaita, jos ne tarpeeksi sisustettaisiin hylkeennahalla. Brattilla oli omat saappaansa, ja professori anasti parin pitkävartisia, jotka näyttivät voivan kestää kylmää ja kosteutta.
Edelleen he valmistivat kolme makuusäkkiä huovista ja karhunnahasta. Ne olivat jotenkin painavia, mutta näyttivät myöskin hyvin käyttökelpoisilta.
Fridan pieni käsilaukku muutettiin selkärepuksi muutamien nahkahihnojen avulla.
Toukokuun 18 päivänä oltiin lähtövalmiit. Bratt kantoi ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi, makuusäkkinsä ja kiväärinsä. Toiset kantoivat kumpikin makuusäkkinsä, ja Fridalla oli sitäpaitsi karbiininsa kainalossa.
Sitten tuli jäähyväisten hetki! Nyt vasta he huomasivat, kuinka vaikeata oli erota pienestä tuvasta, joka oli ollut heidän kotinsa koko pitkän talven.
Hiljaisina he panivat kaikki kuntoon siltä varalta, että mahdollisesti täytyisi toisten onnettomien talvehtia Ottamkowin ikivanhassa, vankassa tuvassa. He ottivat mukaansa vain sen, mikä oli kaikkein välttämättömintä.
Boy hyppeli edestakaisin. Se ei osannut pitää tästä lähdöstä.
— Mitä ihmettä tämä on? — sanoivat koiran viisaat silmät. — Eikö täällä ole hyvä olla? Eikö ruokakaapissa vielä ole useita lihavia ja oivallisia karhunpaisteja?
Ja eläin lymysi lopulta makuupaikalleen hallitsijattarensa sängyn eteen.
— Luulenpa melkein, että koira tahtoo jäädä tänne, — sanoi professori, pyyhkien silmiään. — Minäkin puolestani olen hiukan alakuloinen. Nämä neljä mustaa seinää ja nämä kovat penkit ovat käyneet minulle rakkaammiksi kuin tiesinkään… Rakas pikku Frida, — jatkoi hän lämpimästi, suurten kyynelten vieriessä pitkin kalpeita poskia, — muistakaamme aina Ottamkowin köyhä tupa! Se on opettanut minut uskomaan hyviin ja rehellisiin miehiin, siihen ritaristoon, joka on häviämässä suurista yhteiskunnista, ja hienoon, herkkään naissieluun, joka kestää onnettomuutensa miehen voimalla ja rohkeudella. Sen pahempi en osaa yhtään jouluvirttä, minähän olen kauhean jumalaton ihminen, mutta muistan yksinkertaisen pienen gascognelaisen rukouksen, jonka äitini minulle opetti ollessani pikku poika. Sen tahdon rukoilla viimeisenä hetkenäni niiden puolesta, joista olen oppinut pitämään pitkänä, pitkänä yönä Rabotin jäätikön juurella. Ja nyt Jumalan nimeen, hyvästi!
Vaiti he menivät ulos ja sulkivat oven huolellisesti jälkeensä. Sitten he vaelsivat hitaasti ylöspäin. Suuria parvia myrskylintuja liiti pohjoista kohti leppoisassa kevätilmassa. Siinä oli merihepo keltaisine nokkineen ja harmaine jalkoineen, ja korkealla ilmassa purjehti pormestarilokki, raskaana ja arvokkaana leveillä siivillään. Kiven takaa pisti kettu päänsä esiin ja pakeni nähdessään Boyn uhkaavan hahmon.
Mutta eskimolaiskoira ei ollut metsästystuulella. Se murisi kyllä aika lailla. Mutta sen katse painui takaisin hiekkarannalle ja pieneen tupaan, joka kohosi valkeista lumitäplistä Agardh-tunturin juurella.
Kolmihenkinen joukko pysähtyi ja katsoi taaksensa. Kaukana häämöitti risti Nils Johnsenin haudalla harmaansinistä taivaanrantaa vasten, valonsäde väreili kannaksella, ja silmät kosteina he heiluttivat viimeiset jäähyväisensä toverille, joka nukkui ikuista unta erämaan kirkkotarhassa.