XVIII.
RENÉ MARMONTIN VIIMEINEN KEKSINTÖ.
Siitä tuli työläs tunturiretki yli moreenin, jossa kivet olivat pieniä ja pyöreitä kuin linnunmunat.
Korkealla heidän yläpuolellaan kohotti Milne Edwards-tunturi leveää otsaansa. Mahtavat jäävyöryt, jotka viettivät Suurvuonoa kohti, peittivät kaikki laaksot ja rotkot.
Ei voitu mitenkään päästä niiden ohi, ja mitä suurimmalla vaivalla täytyi haaksirikkoisten ryömiä askel askeleelta niiden rinteillä. Ainoastaan yhdeltä kohdalta saattoi nousta jäävyöryä ylös. Kesti useita tunteja, ennenkuin he saapuivat korkeimmalle huipulle. Bratt kulki etumaisena. Hän pysytteli soikean jäävyöryn korkeimmalla harjalla. Molemmin puolin se luisui alaspäin levein railoin ja halkeamin.
Kevätaurinko oli jo sulattanut suurimman osan lumikerrosta, ja itse jäätikön paljas jäärunko hohti sinisenä heitä kohti.
Kaikkialla virtasi ja tihkui, ja vesi kokoontui puolijäätyneihin lätäkköihin, joiden poikki heidän täytyi kahlata. Suuria halkeamia ammotti heitä vastaan, ja heidän tuli usein kulkea pitkiä kiertoteitä päästäkseen joidenkuiden ohi. Se oli Conwayn norsunluutie, vaarallinen ja uhkaava kumeine sisusäänineen ja ihmeellisine kaukokuiskauksineen.
Hyvin varovasti kuljetti Bratt heitä eteenpäin. Hän käytti kivääriä alppisauvana ja tunnusteli jäätä edessään joka askeleella, milloin lumikerros tuntui kätkevän jonkin vaaran.
Milne Edwards-tunturi näytti tietä. Mikään pilvi ei pimentänyt mahtavaa vahtitornia läntisten Huippuvuorten jäättömien laaksojen edessä.
Päivännousun kalpea hohde syleili sen ylintä huippua harmaansinisine täplineen, jotka loistivat lumikinosten välistä. Yli 3000 jalkaa korkea vuori vietti etelään, ja mahtava kuilu leikkautui terävässä kulmassa jäävyöryn alustaa kohti.
— Tuolla on sola, — sanoi Bratt. — Ainoa tie tämän jäävyöryn yli.
Siitä jäävyöry syöksyy jyrkkänä, melkein pystysuorasti Sassen-laaksoon.
Luoteisessa näemme Rabotin jäätikön ulommaisen haarakkeen. Vuonna 1892
se sulki häneltä tien, kun hän tahtoi päästä Mohns Bayhin.
— Oikeassa olette, — mutisi professori. — Jäävyöry on vedenjakajana idän ja lännen välillä. Se on kuin alkuajan tunturin vyö. Ehdimme kyllä sinne ennen iltaa. Levätessämme tutkin jäävyöryn muodostusta läntisellä rinteellä. Oletteko väsynyt, paroonitar?
Frida katsahti häneen hämmästyneenä.
— En ole koskaan tuntenut itseäni niin kevyeksi ja vapaaksi, — vastasi hän. — Voisi melkein luulla, että maan vetovoima on poissa. Minä suorastaan liitelen näissä painavissa, lämpöisissä vaatteissa.
— Se johtuu ilmasta, — selitti Bratt. — Ei ole puhtaampaa ilmaa missään muualla maan päällä. Huippuvuorten tunturi-ilma puhdistaa keuhkomme ja vahvistaa lihaksiamme. Täällä on terveyden paratiisi. En tunne mitään paikkaa, missä kylmä ja lämmin niin täydentäisivät toisiaan kuin täällä, kun on aurinko päämme päällä ja viileä jääilma. Ainoa muu paikka olisi ehkä Alaska. Olen nähnyt puolikuolleiden miesten raahautuvan yli-inhimillisine taakkoineen Chilcoot-solan puhki. Heillä oli huulet veressä ja silmät tuijottivat toivottomuuteen.
— Mutta jos he, omin neuvoin tai toisten avulla, saapuivat huipulle ja tunturituuli puhalsi heihin, saivat he ikäänkuin virkistysjuomaa itse elämältä. Heidän selkänsä suoristuivat, silmät loistivat ja tuorein voimin he vaelsivat Jukonille.
Professori Marmont ei puhunut paljoa, mutta koko hänen laiha ruumiinsa oli hermostuneessa kiihtymyksessä. Jännitys värisi hänen hienoimmissa hermosäikeissään, hänen sieraimensa laajenivat, hänen kätensä vapisivat. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän pani merkille maaperän pienimmätkin muutokset. Kiikari ei levännyt hetkistäkään kotelossaan. Hän oli kuin jalo rotueläin — suuri, viisas koira, joka vainuaa jälkeä.
— Täällä sen täytyy olla, — sanoi hän. — Olemme nyt korkeimmalla huipulla, ja muutamien minuuttien kuluttua jäävyöry viettää enemmän länteen. Tässä on vedenjakaja. Täälläköhän Rabot kääntyi, kun sumu hänet pysäytti? Niin, aivan oikein, täällä käyvät halkeamat leveämmiksi, ja katsokaa tuonne!
Aivan edessään he näkivät kapean sauvan kohoavan jään pinnasta. Se näytti ikäänkuin kasvavan jäästä. Leveä lumikinos ulottui muutamia satoja metrejä sen taakse, ja mahtavan halkeaman reuna häämöitti keskeltä kovaa, yhteenpuhallettua lumikerrosta.
— Varokaa, — huudahti Bratt. — Kinos voi olla alta ontto! — Mutta professori ei kuunnellut. Mikään ei voinut pysäyttää hänen vanhoja jalkojaan. Hän hyppeli kuin vuorikauris yli epäsäännöllisten jäämöhkäleiden. Hän kaatui ja nousi jälleen, kunnes saapui merkillisen sauvan luo, joka varoittaen kohosi lumesta.
— Se on alppisauva, — huusi professori, — oikea alppisauva.
Toiset olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja katselivat ihmetellen tätä tunturivaeltajan yksinkertaista muistomerkkiä, joka seisoi kinoksen reunalla. He koettivat kiskoa sitä irti, mutta se oli jäätynyt kiinni.
— Siinä on nimimerkki kädensijassa, — sanoi Frida. — Eikö olekin M ja C? Kukahan se lienee?
— Se on sir Martin Conway, — sanoi Bratt. — Hän kulki tätä tietä vuonna 1896.
— Oikein, — sanoi professori hajamielisenä. Mutta hänen silmänsä eivät jättäneet mahtavaa halkeamaa, joka synkkänä ja salaperäisenä näkyi valkeassa lumessa.
— Kuka on Martin Conway? — kysyi Frida.
— Hän on Huippuvuorten sankareita, — vastasi Bratt. — Ja toimeliaimpia tiedemiehiä, mitä on koskaan vaeltanut tuntureilla ja jäällä. Sir Martin on ainoa, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki tätä tietä. Hän teki, mitä Rabot ei voinut. Hän kiipesi 1898 Garwoodin kanssa Hornsundin huipulle, Huippuvuorten korkeimmalle vuorelle, joka urotyö aina muistetaan Huippuvuorten historiassa.
— Elääkö hän vielä? — kysyi paroonitar.
— Paraissa voimissa, toivoakseni, — vastasi Bratt hymyillen. — Jos satutte joskus Lontooseen, voitte käydä tervehtimässä suurta edeltäjäänne. Hänen osoitteensa on Hornton House, Kensington.
Frida nauroi hilpeästi, käyden hyvällä ruokahalulla käsiksi kappaleeseen karhunlihaa, jota Bratt oli ottanut esille. He leiriytyivät Conwayn alppisauvan ympärille. Tuntui siltä, kuin he olisivat saaneet uuden toverin. Elämä voi olla niin raskasta ja vaikeata, että alppisauvastakin voi tulla elvyttävä kohtaus, ja nyt heistä tuntui, kuin itse sir Martin istuisi heidän keskessään näyttämässä tietä pelastukseen.
Mutta professori ei saanut rauhaa. Hän söi mitä suurimmassa kiireessä. Koko tieteellinen hajamielisyys oli vallannut hänet, ja ennenkuin toiset huomasivatkaan, oli hän ryöminyt suuren halkeaman reunalle.
— Jumalan tähden, olkaa varovainen! — huusi Bratt. — Conway ei ole suotta jättänyt tänne kallista sauvaansa.
Mutta professori ei kuullut. Hän vain katsoi — katsoi silmät selällään ihmeelliseen, mustansiniseen syvyyteen. Koko hänen sielunsa vapisi innosta. Hän piirsi aivoihinsa omituiset poikkijuovat leveine kivennäisvöineen, jotka häämöittivät pimeydestä.
Hän tutki kerrostumien rakennetta ja pani merkille, kuinka vanha sora ja savi oli työntynyt jäähän ja nyt säteili maan sisästä. Alkuajan tunturi tuolla syvällä näytti taistelevan mahtavaa jääpanssaria vastaan ja koettavan vapautua jäävyöryn painosta; maan mahtava elinvoima kuolleen ja kylmän elämänkukistajan musertavaa syleilyä vastaan.
Ja René Marmontin tuijottaessa tuohon kuiluun, missä elämän ja kuoleman voimat seisoivat vastatusten tuhatvuotisessa kamppailussaan, kehittyi hänen aivoissaan aivan uusi teoria niistä suurista laeista, jotka koskevat maailman syntyä…
— Nyt sen keksin, — kuiskasi hän.
Hän nousi ihastuksissaan. Mahtavassa väläyksessä hän oli katsahtanut ijankaikkisuuden työpajaan. Hänen silmiänsä häikäisi, maa huojui hänen jalkainsa alla, kaikki sortui hänen ympärillään, hän tavoitteli jalansijaa…
Lumen reuna oli irtautunut, ja huudahtamattakaan hän syöksyi syvyyteen.
Hänellä oli ratkaistuna eräs tieteen arvoituksista, mutta se hukkui hänen mukanaan.
Alhaalla tutkimattomissa syvyyksissä alkumoreenien sylissä häämöitti René Marmontin sammuviin silmiin loistavana silmänräpäyksenä ijankaikkisen maailmanarvoituksen ratkaisu.