XIX.
SASSEN-LAAKSON JUMALAT.
Mitä kauhein kohtalo uhkasi niitä kahta nuorta ihmistä, jotka olivat yksinään jäljellä. Kaikki tuntui nukkuvan ikuisen hiljaisuuden unta. He tunsivat olevansa ainoat elämän kipinät kuolleen maailman aavemaisilla lakeuksilla.
Ääretön, käsittämätön hiljaisuus — yksinäisyyden laulu ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.
Silloin tällöin he huusivat professorin nimeä, mutta tiesivät sen olevan toivotonta. He eivät enää koskaan saisi nähdä ystävänsä hyväntahtoisia silmiä, kuulla hänen iloista ääntään ja sydämellisiä sanojaan. René Marmont oli kuollut työnsä ääreen. Hän lepäsi nyt alhaalla alkuvuoren juurella, jäävyöryjen jäänsininen kirkkoholvi päänsä päällä.
Vanha tiedemies oli ollut kuin heidän isänään. Nyt hän oli matkalla siihen maahan, missä ei ole arvoituksia ja missä kaikki on valoa ja kirkkautta. Mutta nuori mies ja nuori nainen, jotka nyt istuivat yksinään, taistelivat surua vastaan, joka raateli heidän sydämiään. He muistivat tuskaisina kaikki, mikä oli tehnyt hänet heille rakkaaksi, kieltäymyksissä ja suruissa, ilossa ja toivossa. Miten rattoisa ja iloinen hän olikaan ollut, miten kiitollinen kaikesta, miten uhrautuva ja hyvä! Hän hymyili helposti ja itki helposti, kauniin, viinilehvin seppelöidyn Gascognen oikea poika.
Boy oli ryöminyt halkeaman reunalle asti, missä omituiset jääkerrokset, joihin professorin valpas silmä oli kiintynyt, loistivat auringossa. Se ulvoi surkeasti ja painoi päänsä käpälien vähin. Sitten se jäi liikkumatta makaamaan.
He tiesivät, että oli toivotonta odottaa, mutta eivät tahtoneet jättää kauheata paikkaa, joka oli vaatinut heidän ystävänsä hengen. Kaksikymmentä neljä tuntia he istuivat siinä ja huusivat yhä uudelleen professorin nimeä…
Mutta vain kuolon hiljaisuus vastasi heille, ja epätoivo sydämessä he ryömivät makuusäkkeihinsä ja koettivat nukkua. Mutta kumpikaan ei sulkenut silmiään ennenkuin aamupuolella, väsymyksen voittaessa.
Sitten he vaelsivat hitaasti eteenpäin käsi kädessä kuin kaksi surevaa lasta, jotka yksinään on ajettu erämaahan. — — —
Kahdeksan tuntia marssittuaan he olivat saapuneet jäävyöryn äärimmäiselle reunalle ja Sassen-laakso aukeni heidän eteensä, suuri, kuollut, synkkä laakso.
Varovasti, askel askeleelta, he laskeutuivat jyrkkää rinnettä pitkin, jonka viimeinen osa oli joka askeleella syvyyteen syöksyviä irtonaisia kiviä.
Heillä oli mitä ihanin näköala yli ihmeellisen maan.
Suoraan edessään he näkivät Fulmar-laakson, josta rivi jäävyöryjä johti ikuiseen lumeen ja jäähän ja jonka ylängöltä yksinäiset tunturit nousevat toinen toistaan korkeampina yli autioitten lakeuksien, kunnes taivas ja lumi sulavat yhteen.
Ei pienintäkään eloa, ei ääntäkään kuultavissa, ei yksikään koski syössyt tunturien puhki, ei pieninkään puronen solissut kivien välissä. Vain joki kiemurteli raskaana ja uneliaana laaksoon ja kokosi jäävyöryjen veden.
— Oletteko väsynyt? — kysyi Bratt. — Saamme koettaa ehtiä laakson pohjalle ennen pimeän tuloa. Loppuosa tietä on jokseenkin helppo, seuraamme vain jokea, jonka näette tuolla alhaalla.
— Istukaamme vähän lepäämään, — pyysi Frida. — Täällä on niin ihmeellisen kaunista. Tätä näkyä en koskaan unohda! Katsokaa tuntureita tuolla kaukana, ne ovat harmaansinisiä, kevyt vihreä sumu ympärillä. En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisiä värejä. Vuorien välissä jäävyöryt loistavat tummanvihreinä keskellä kaikkea valkoista.
— Niin, — sanoi Bratt, — voisi melkein luulla täällä eläneen jättiläisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ihmeellisen kauniita ja eriskummallisen muotoisia mahtavia temppeleitä. Että täällä on ollut suuria troopillisia metsiä, senhän tiedämme, katsokaa vain kiveä jalkaimme edessä! Eikö siinä ole selvä merkki hienosta saniaisenlehdestä? Kuinka monta miljoonaa vuotta sitten luulette tämän saniaisen täällä kasvaneen? Täällä on myöskin kivettymiä tammesta, lehmuksesta, vaahterasta, pähkinäpensaasta ja monista muista sekä lehti- että havupuista. Täällä on ollut yhtä lämmintä ja hedelmällistä kuin Italiassa tai Rivieralla! Eikö sitä ole omituista ajatella?
— Kyllä, — vastasi Frida. — Tässä ympäristössä tuntuu lyhyt elämämme äärettömän mitättömältä. Koskaan en voi unohtaa, mitä Huippuvuoret ovat minulle opettaneet, mutta kuulkaa — mitä se on — Boy vinkuu ja haukahtelee alhaalla laaksossa.
— Se on löytänyt jotakin, — sanoi Bratt, — rientäkäämme. — Ja käsi kädessä he melkein juoksivat alas tunturirinnettä minkä kerkisivät.
Kaukaa kuului Boyn surkea ulvonta, se viilsi kauheana läpi hiljaisuuden ja sai sydämen vapisemaan heidän rinnassaan. He luulivat näkevänsä jotakin harmaata laakson toisella puolella, mutta kuitenkaan se ei ollut mitään elävää, ja vain koiran tarkka katse ja vainuaisti oli kyennyt sen erottamaan pitkän matkan päästä.
Maaperä oli nyt sangen hankala. Maa oli liuonnut ja kostea, ja he vaipuivat polvia myöten saveen. Tuntui kuin polkisi jääkylmälle, aina vajoovalle tyynylle, joka hetki oli hypättävä syvien, kuivuneiden puronuomien tai mahtavien, ikuisesti lumipohjaisten kuilujen yli.
Lopuksi heidän piti kahlata yli leveän, syvän joen, joka harmaana ja tyynenä raivasi tietään kivien välitse. Vain koiran surkea vinkuminen oli saanut heidät kahlaamaan jääkylmän virran poikki, ja kun se osoittautui syvemmäksi kuin he olivat luulleetkaan, pyysi Bratt Fridaa odottamaan, kunnes hän yksinään kävi katsomassa, kuinka oli asian laita.
Kauhea aavistus sanoi hänelle, että se ei ollut nuoren naisen silmille sopiva näky. — Tulkaa pian takaisin, — sanoi Frida. — On niin ilkeätä olla täällä yksinään. Ja koettakaa saada koira vaikenemaan, jos voitte.
Varmuuden vuoksi Bratt otti kiväärin mukaansa. Mutta se oli tarpeetonta. Boyn löytö oli yhtä kuollutta ja elotonta kuin kaikki muu, mitä he olivat matkan varrella tavanneet.
Brattin lähestyessä koira tuli vinkuen ja ryömien häntä vastaan, matkalakki suussaan. Vuorista saattoi lukea erään ruotsalaisen toiminimen ja sanan Stockholm. Bratt astui hitaasti lähemmäksi — siinä lojuivat Boyn isännän surulliset jäännökset. — Vain mytty harmaita vaatteita ja muutamia luita oli jäljellä, kaiken muun olivat kettu ja jääkarhu syöneet. Ei mitään muistiinpanokirjaa tai papereita, mutta vaatteet olivat selvästi olleet uudet ja kallista englantilaista kangasta.
Bratt taputti koiraa, vieritti suuria kiviä paikalle ja pani merkille tunturin, missä ruotsalainen oli kuollut.
Hänen täytyi melkein väkisin vetää Boy mukaansa ja ainoastaan ottamalla vainajan matkalakin käteensä hän vähitellen sai koiran seuraamaan.
Toisella rannalla istui Frida kalpeana ja palellen.
— Mitä siellä oli? — kysyi hän.
— Teillähän on vahvat hermot, ja olette jo monesti katsoneet kuolemaa silmiin, — vastasi Bratt. — Se oli Boyn isännän ruumis, luultavasti ruotsalainen tiedemies…
— Miesparka, — sanoi Frida liikutettuna. — Kuolla aivan yksinään täällä erämaassa! Luuletteko hänen kärsineen paljon?
— Se on helppo kuolema, — mutisi Bratt. — Silloin saa nähdä valoisia unia. Napamaiden luonto on kuoleville armelias.
He kulkivat eteenpäin. Mutta Boy kulki pää riipuksissa heidän takanaan ja kantoi isäntänsä lakkia suussaan.