XX.
VIIMEINEN PÄIVÄMARSSI.
Molemmat vaeltajat olivat lopen väsyneitä, mutta raahustivat kuitenkin eteenpäin. He eivät voineet ottaa esille makuusäkkejään ja panna nukkumaan soiselle maalle. Uni uhkasi vallata heidät. Mutta samalla vaanivat kauheat ja synkät muistot kaikkialla ja ajoivat heitä eteenpäin. Hiljaisuus oli kammottava eivätkä he enää kuulleet edes Boyn iloista, rohkaisevaa haukahtelua.
Mutta Bratt puheli koko ajan. Hän etsi muististaan kaikki, mitä oli lukenut ja kuullut Huippuvuorista, ja koetti puhumalla muiden kärsimyksistä johtaa ajatukset pois heidän omasta kurjuudestaan.
— Olenko kertonut Paul Björvikistä? — kysyi hän. — Sillä miehellä on iloiset, lapselliset silmät ja mainion hyvä mieli. Olen tavannut hänet monta kertaa. Viimeksi Wellmanin ilmapallotalon luona 1898. Boy oli siellä myös ja piti kauheata elämää muiden koirien kanssa. Paitsi Björvikiä oli siellä eräs toinen mies, Knut Jonsen, reipas ja voimakas. Talvella Jonsen hukkui mereen, ja Björvik jäi yksin napaseudun yöhön, moneksi kuukaudeksi, näkemättä juovaakaan auringosta, kuulematta ihmisääntä. Aivan vieressä ovat Amsterdam-saari ja Daumanin saari, missä jääkarhu haeskelee ihmisjäännöksiä.
— Mutta kymmenen vuotta aikaisemmin oli Björvikillä ehkä vielä hirveämpi talvi. Hän oli silloin Frans Josefin maassa yhdessä "Fram"-laivaan kuuluneen Bentsenin kanssa.
— Toisena päivänä tammikuuta Bentsen kuoli kerpukkiin ja kun ruumista ei voitu haudata eikä myöskään heittää ruoaksi villieläimille, piti Björvik kuollutta toveria majassaan seitsemän pitkää kuukautta.
— Kumma, ettei hän tullut hulluksi, — sanoi Frida.
— Niin, se on käsittämätöntä, — myönsi Bratt. — Mutta nämä maanmieheni Pohjois-Norjasta ovat kovaa väkeä, karaistuneet sielultaan ja ruumiiltaan. Olemassaolon taistelu on kova heidän kotipaikoillaan, eivätkä he ole hemmoiteltuja. Kohtalon oikut he kestävät fatalistisella tyyneydellä. Kun kysyin Paul Björvikiltä, eikö ollut kauheata pitää ruumista majassa, vastasi hän:
— Mitä vielä, olihan siitä hiukan seuraa.
— Mutta mikä saa ihmiset talvehtimaan täällä? — kysyi Frida. — Onko maksu niin suuri, vai saavatko he elinkoron kotiin tullessaan?
— Ansio on useinkin hyvin kehno, — vastasi Bratt. — Alhainen päiväpalkka tai osuus saaliista, joka tuskin nousee pariin tuhanteen kruunuun. Ne varustukset, jotka pyyntimiehille annetaan mukaan, ovat jokseenkin alkeelliset. He asuvat usein ohuessa lautavajassa, missä on ylen ahdasta. Ruoka on myöskin hyvin puutteellista. Muutamasta tynnyristä kalanmätiä, jauhoja, ryynejä, herneitä, perunoita, voita, kahvia ja sokuria ja muutamasta laatikosta säilytettyjä kalapullia näiden miesten tulee elää melkein kokonainen vuosi.
— Kun ajattelemme, että heidän ainoana huvinaan voisi olla syödä jotakin hyvää ja että ainoa keino kerpukin ehkäisemiseksi on järkevä ruokajärjestys, sopiva sekoitus kaikkia ravintoaineita, voi heitä sääliä vieläkin enemmän. Mutta kuitenkin on sattunut, että pyyntimiesten, jotka ovat nähneet nälkää koko talven ja maltittomina odottaneet heitä kesän tullen noutavaa laivaa, on täytynyt jäädä tänne vielä kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi nälkään, puutteeseen ja toivottomuuteen, laivanisännistön välinpitämättömyyden vuoksi. Se on häpeäksi synnyinmaalleni, ja senkaltaisten vastuuttomien ja kovasydämisten ihmisten tulisi joutua lain kouriin.
— Minun luullakseni itse ilmanala täällä houkuttelee esille ihmisten huonoimmat ominaisuudet, — jatkoi Bratt, — mutta usein myöskin paraat. On esimerkkejä rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, mutta napamaiden mieliala on melkein pahin kaikesta pahasta, mitä täällä on. Ihmisistä tulee riitaisia, häijyjä, velttoja ja kylmäkiskoisia. He väsyvät aina näkemään samoja kasvoja ja kuulemaan samoja ääniä, he suorastaan vihaavat toisiaan ja istuvat mieluummin tuvan ulkopuolella purevassa myrskyssä ja pakkasessa kuin sisällä tovereittensa seurassa. Ei mitään tapahdu, heidän ajatuksensa kiertävät yhä vain heidän omassa pikku maailmassaan, he ikävöivät yksinäisyyttä, mutta ovat kuitenkin sidotut yhteen kuin muinaisajan kaleeriorjat.
— Niin, mutta ajatelkaa, kuinka hyvä meidän on ollut, — sanoi Frida. — Siitä minun on kiittäminen teitä ja professoria. Muistatteko pitkiä talvi-iltoja, kun hän levitti eteemme koko Huippuvuorten luomishistorian? Kaksi kertaa maa on ollut meren alla, kahdesti se on jälleen kohonnut. Täällä on ollut troopillinen ilmasto, senjälkeen keskieurooppalainen, sitten se on ollut tuliperäisten ainemäärien peitossa ja nyt ovat suuret osat sisämaajäiden alla, jotka kenties vähitellen sulavat pois.
— Niin, nämä Huippuvuoret ovat omituinen maa, ja se kansa, jolle kunnia sen tieteellisestä löydöstä kuuluu, on lähinnä ruotsalaiset. De Geer, Thorell, A.E. Nordenskiöld ja Nathorst ovat ikiajoiksi liittäneet nimensä tämän maan historiaan. Pian 50 vuotta sitten ruotsalaiset alkoivat varustaa tieteellisiä retkikuntia näihin seutuihin, jotka siihen aikaan olivat yhtä villejä ja luoksepääsemättömiä kuin mikä tuntematon maanosa hyvänsä. Tiedemiesten mukana seurasi erikoistuntijoita kaikilta aloilta. Minä, joka itse olen hiukan eläintutkija, voin täysin käsittää sen tutkijanilon, jonka on täytynyt näissä miehissä syttyä, heidän tullessaan tähän napamaatutkimuksen klassilliseen maahan.
— Katsokaa esimerkiksi tuntureita, ne eivät ole sammaleen eivätkä puiden peittämiä, ne seisovat paljaina todistamassa luonnon mahtavista voimista. Katsokaa, kuinka kerrostumat tuolla tunturissa ovat siirtyneet! Täytyy olla voimaa käsitelläkseen näitä suunnattomia tunturimääriä sillä tavalla. Katsokaa, kuinka alemmat kerrostumat ovat siirtyneet satoja metrejä korkeammalle kuin päällimmäiset. Ja itse kivet kätkevät sellaisten eläinten ja kalojen pääkalloja, jotka ovat täällä eläneet miljoonia vuosia sitten, kun meret lainehtivat siinä, missä nyt seisomme. Tuon tunturin kovertaminen lienee veden työtä — mennään sinne, kenties löydämme sieltä makuupaikan.
Pitkin tunturia virtasi pieni koski, ensimäinen, minkä olivat tavanneet pitkällä vaelluksellaan. Se pulppusi ja kohisi ja antoi eloa ympäristölle.
Karhunpaisti tuli esille ja maistui erinomaiselta kylmän, kirkkaan veden ohella. Sitten he laahasivat makuusäkkinsä pieneen kallionkoloon ja vaipuivat ihan uupuneina uneen.
Seuraavana aamuna Frida heräsi siihen, että joku veti häntä käsivarresta. Se oli kettu, joka näytti tahtovan jakaa suuruksen heidän kanssaan. Frida kirkaisi, niin että Bratt heräsi ja kettu säikähtyneenä puikki tiehensä, ennenkuin kumpikaan sai unenpöpperössä pyssyä käteensä. Boy oli poissa jossakin vuorilla ja metsästi omin neuvoin. Sitten he saivat hiukan aamiaista ja jatkoivat rohkein mielin vaivaloista vaellustaan. He kulkivat kulkemistaan. Läpi lumikinosten, sateen ja sumun. Soista maata pitkin, joka heilahteli joka askeleella, oli erikoisen vaivaloista marssia.
Kaikkialla he näkivät poronjälkiä, mutta porot itse olivat tipotiessään. Mutta Bratt koetti elvyttää Fridaa kertomalla metsästysjuttuja Huippuvuorilta.
— Kun olin täällä ensi kertaa, ei ollut mikään taito ampua poroja. Ne lähestyivät ilman mitään pelkoa ja jos ampui yhtä, tulivat toiset lähemmäksi katsomaan, mitä oli tekeillä.
— Välistä ne ovat seuranneet ihmisten jäljessä pitkiä matkoja, ne kun eivät ole lainkaan arkoja. Huippuvuorten poro on pienempi kuin Skandinavian, kevyt ja siro. Sillä on paksu rasvakerros ihon alla, ja siitä se luultavasti elää pitkillä vaelluksillaan. On todistettu porojen vaeltaneen yli jään Novaja Semljasta Huippuvuorille — jotenkin pitkä kävely ilman ruokaa, eikö totta? Siitä me kaksi emme selviytyisi.
Frida koetti hymyillä. Hän oli kauhean väsynyt. Hänen jalkansa olivat haavaiset ja turvonneet. He olivat nyt vaeltaneet yhtä mittaa kuusitoista tuntia ja lähenivät Esker-laaksoa.
Vihdoinkin Bratt pysähtyi pienen solisevan puron reunalle. Raikas, kylmä vesi ja hiukan ruokaa antoi heille jälleen voimia.
Heitä piti yllä jännitys ja toivo tavata ihmisiä. Bratt tiesi, että ihan meren rannalla oli tupa, mutta oliko se asuttu vai tapaisivatko he vain neljä paljasta seinää ja aution rannan?
Pari tuntia nukuttuaan he kulkivat edelleen. He tapasivat nyt useampia lintuja. Muutamat taivaanvuohet vihelsivät alakuloisesti, parvi hanhia lenteli ilmassa, ne olivat Huippuvuorten hanhia, saaren kauneimpia lintuja. Muuan jäälokki nokki innokkaasti vanhaa, savesta esiinpistävää poronnahkaa. Hiukan sammaltakin alkoi näkyä, ja riemastuen he tervehtivät tätä koittavan kesän merkkiä.
— Meidän ei ainakaan tarvitse nähdä nälkää, — sanoi Bratt. — Täällä on runsaasti lintuja, kuten näette. Mutta sanokaa, eikö tuo ole tupa, minkä näemme tuolla?
— On se tupa… Savua nousee piipusta. Näen jonkun liikkuvan… Me olemme pelastetut!
Ja he juoksivat alaspäin läpi veden ja liejun, he unohtivat kaiken surun ja väsymyksen, ja köyhä tupa vieraine ihmisineen tuntui heistä viittovalta paratiisilta.
Mutta etäisyys oli suurempi kuin he olivat luulleet. Kirkkaassa, kevyessä ilmassa kaikki tuntuu olevan likempänä kuin itse asiassa on. Melkein mahdotonta on arvioida välimatkoja. Sattuu esimerkiksi, että tottuneet ampujat sovittavat tähtäimen sadalle metrille, vaikka etäisyys myöhemmin osoittautuu kaksinkertaiseksi.
Laakson läpi solui Sassen-joki hitaasti ja majesteetillisesti. Siinä ei ole mitään virtaa. Välistä se jakaantuu laajoiksi suistamoiksi ja kiemurtelee suurissa mutkissa läpi elottoman erämaanlaakson kuin mahtava käärme.
Laakson molemmin puolin kohoaa korkeita tuntureita. Ne ovat Colorado-vuoret ja Marmier-tunturi ja kauempana pohjoisessa näkyi Lusitania-tunturin lumipeitteinen otsa. Mutta tunturien seinämät suistuivat jyrkkinä ja synkkinä alas laaksoon. Niillä oli ihmeellisiä, fantastisia muotoja. Ne muistuttivat mahtavia ruumisarkkuja, joiden koristeina oli kuvioita kuvanveistäjän hillittömimmästä mielikuvituksesta.
Niin, täällä uinuivat Sassen-laakson jumalat.
Kivien ja moreenien välistä nousi esille sfinksimäisiä kivipäitä omituisine julmistuneine piirteineen. Ne kumartuivat laaksoa kohti. Joku näytti ojentelevan kaulaansa. Ketä ne muistuttivat? Eikö vain egyptiläisen auringonjumalan puolisoa, lehmäkorvaista jumalatarta Hatoria?
He pysähtyivät hetkeksi… Kauhea tunne valtasi heidät, tunkeutui hiljaisuuteen, laskeutui heihin kivettyneestä satumaailmasta, joka tuijotti heihin kuolleista, kaukokatseisista kivisilmistä…
Ja sitten he juoksivat, jääveden ja liejun roiskuessa, juoksivat, kompastuivat, luisuivat ja taas juoksivat kohti pientä tupaa, joka viittoi heille kaukana alhaalla Sassen-joen ulommaisessa suistamossa.