XXI.
PYYNTIMIESTEN LUONA.
He olivat joutuneet "Storstadin" vanhalle talvehtimistuvalle, jonka kaikki Jäävuonolla-kävijät hyvin tuntevat.
Savupiipusta nousi ohut, sininen savu, ja suuri, roteva mies, puettuna paksuun islantilaiseen mekkoon, istui oven sisäpuolella nylkemässä poroa.
Kahta pitkämatkaista vaeltajaa kohtasi tyypillinen pyyntikota.
Roskat ja siivottomuus suorastaan piirittivät pientä rakennusta. Ympäristö muistutti melkein kolera-hautuumaata, johon ei ole ehditty haudata kuolleita. Kaikenlaisia eläimiä lojui sekaisin, kettuja, jääkarhuja ja poroja. Niiden turkit oli nyljetty ja ne näyttivät surkeilta punaisessa nahattomuudessaan.
Ja näiden raatojen välissä oli kaikenkaltaista inhottavaa törkyä. Kaikki oli heitetty sikin sokin, säilykerasioita, ruukkujen sirpaleita, ruoanjätteitä, perunankuoria ja nahkaa. Ei edes terveydenhoitolautakunnan vähimmin innokas jäsen olisi voinut sietää tätä näkyä. Mutta omituisinta oli, että nämä elimelliset aineet eivät laisinkaan haisseet. Sillä mikään ei mätäne Huippuvuorilla. Jos ei olisi jääkarhuja eikä kettuja, muuttuisivat siellä kaikki ruumiit muumioiksi ilman ja tuulten kuivattamina. Liha kuivuu kiinni nikamiin, mutta mikään mätänemisbakteri ei ole siellä vielä tavannut edullisia elinehtoja, ei edes pyyntimiesten majojen ympärillä.
Frida katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli puolen vuoden kuluessa menettänyt hienouden tunteen eikä paljon välittänyt noesta ja liasta. Mutta tämä sekamelska kiusasi häntä kuitenkin aika lailla.
— Asuuko täällä todellakin ihmisiä? — kysyi hän puoliääneen.
— Sikoja, — vastasi Bratt yhtä hiljaa. — Sellaisia, joita syntyy vain isänmaani syrjäseuduilla. Köyhyys ja rasitukset ovat heidät luoneet kaltaisikseen. Intiaanitkin Parana-joella pitävät tavaransa paremmassa järjestyksessä kuin nämä pyyntimiehet. Kylmyys veltostuttaa heidät — kuten on meidänkin laita. Mutta se on kovaa kansaa. Sitkeämpää miestä ei löydy mistään ilmansuunnasta. — —
— Hyvää päivää, — sanoi Bratt tuvassa olevalle miehelle. Tällä oli hyvin tuuhea parta, ja hän katseli uteliaana, kun kaksi vierasta tuli hylkeennahkavaatteissaan eläinruumiitten yli, jotka lojuivat tuvan oven edessä.
— Päivää, — tervehti hän ystävällisesti osoittamatta suurempaa hämmästystä. — Teillä näkyy olevan Boy mukananne, — jatkoi hän. — Ruotsalainen lienee siis paleltunut kuoliaaksi tunturilla. Olipa sekin päähänpisto tallustella tänne yksinään.
— Löysimme hänen ruumiinsa noin neljännespenikulman päässä länteen
Fulmar-laaksosta, — sanoi Bratt.
Mies nyökkäsi. Hän raaputti tupakan piipustaan sangen hitaasti ja täytti sen jälleen karkealla tupakalla. Ihmiset oppivat olemaan hätäilemättä näin kaukana pohjoisessa.
— Niin, hänen veneensä on vielä tuolla rannalla, — lisäsi hän.
— Mitä se mies sanoo? — kysyi Frida hermostuneena.
— Kärsivällisyyttä, neiti! Nyt olemme norjalaisella alueella ja saamme mukautua maan tapoihin. Vaikkapa itse Jumalakin laskeutuisi pyyntimajaan, ei hän saisi muunlaista vastaanottoa. Esittely ei ole niin nopea täällä kuin Euroopassa. Täytyy mairitella ja puhella hetken aikaa, ennenkuin astuu kynnyksen yli.
— Me tulemme kaukaa, — jatkoi Bratt, kääntyen pyyntimiehen puoleen. — Tämä nuori nainen ja minä olemme ainoat pelastuneet suuresta matkailijalaivasta, joka teki haaksirikon viime kesänä…
Pyyntimies vilkastui äkkiä.
— Victoria? — kysyi hän.
— Niin, — vastasi Bratt.
— Ja te olette viettäneet talven…
— Agardh Bayssa.
— Sinä ja tuo nainen?
— Meitä oli neljä, mutta kaksi on kuollut.
— Ja koira?
— Se tuli luoksemme elokuun lopulla pohjoismyrskyn aikana.
Mies nyökkäsi jälleen.
— Te olette tervetulleet, — sanoi hän. — Tämä on Högstedin maja, ja minä olen Eilerts Antonsen Tromsöstä, toverini nimi on Lars, hän on ulkona kokemassa ansoja.
He astuivat majaan. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja pieni eteinen. Sisällä ei järjestys ollut myöskään parempi. Ilma oli tukahuttava haisten ruualle ja huonolle tupakalle. Esineet olivat yleensä siinä, minne ne kulloinkin oli heitetty. Kuppeja ja vateja oli pesemättöminä ympäri huonetta. Lattia oli täynnä lastuja ja eläinten nikamia, muutamia ketunnahkoja riippui kuivamassa, ja poronruumis roikkui matalan katon rajassa. Mutta kaikki nämä kauheat koristukset korvasi takan räiskyvä tuli. Vanhat ajopuut paukkuivat, ja liekit nuolivat miellyttävästi suurta rautapataa.
Pyyntimies leikkasi suuren palan poronlihaa ja pani sen ilman muuta pataan. Bratt otti repun selästään, laski molemmat makuusäkit leveälle penkille, etsi esille pari huopaa ja laittoi kuntoon mukavan makuusijan seuralaiselleen.
— Nyt saatte levätä, — sanoi hän. — Olette kai väsynyt.
Frida hymyili, mutta hänen kätensä vapisivat ja jalat tuskin jaksoivat häntä kannattaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa huuliltaan. Kylmä hiki nousi kalpealle otsalle ja kaunis pieni pää kumartui eteenpäin.
Bratt kiirehti esille ja sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet varovasti penkille ja laski hänet tilapäiselle vuoteelle.
— Sairas? — kysyi pyyntimies.
— Hän on rasittunut, — kuiskasi Bratt ja katseli hellästi kalpeita kasvoja, jotka puolittain peittyivät karhunnahkaan.
— Hyvin tehty, — sanoi Antonsen kuivasti.
— Hän on ensimäinen nainen, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki, — sanoi Bratt. — Hänen vertaistaan ei ole koko maailmassa. Hän kulki sitä tietä, jolla Martin Conway hankki itselleen maailmanmaineen, ja jota Charles Rabotin ei onnistunut kulkea… Kas, hän nukkuu jo, — kuiskasi hän. — Pikku Frida parka! Pian ovat huolesi lopussa. Pitkä, surullinen seikkailu on ohi ja sitten…
Hän huokasi ja nousi.
— Onko hän vaimosi? — kysyi Antonsen padan luota.
— Ei, — vastasi Bratt lyhyesti. — En tuntenut häntä ennestään.
Meidät paiskasi meri yhdessä maihin. Hän on Hampurista.
— Olen kuullut puhuttavan siitä haaksirikosta, — sanoi pyyntimies. — Pari hiihtäjää Green Harbourista oli täällä viime viikolla. "Victorian" hylkyä etsitään Sydkapista Staraschkiniin asti.
—- Me kuljimme pitkin itärannikkoa, — sanoi Bratt, — jouduimme sumuun ja ajoimme karille Ketunkuonon luona. Laiva halkesi kahtia. Neljä meistä ui maihin ja pääsi Agardh Bayn venäläiseen majaan. Siellä elimme talvikauden. Jääluotsi Nils Johnsenin tappoi jääkarhu.
— Jumala hänen sieluansa armahtakoon, — sanoi pyyntimies juhlallisesti. — Hän oli paras luotsi, mikä koskaan on jäissä kulkenut. Entä kolmas?
— Se oli ranskalainen professori. Hän putosi syvään jäävyöryn halkeamaan Edward-tunturilla.
Pyyntimies näytti miettivältä, silmäili nuorta norjalaista ja pani merkille sitkeän tarmon parrakkaissa kasvoissa, suonisen kaulan ja leveät ranteet.
— Sinä lienet hyvästä aineesta tehty, — sanoi hän. — Meistä ei moni olisi kestänyt sitä, mitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt saat panna maata. Herätän sinut parin tunnin päästä, jos tahdot. Pane pitkällesi tuohon sänkyyn.
* * * * *
Jörgen Bratt heräsi muutamia tunteja myöhemmin. Hänet valtasi epämieluisa tunne, ja hän kohottautui sängystään ja hieroi silmiään.
Huoneeseen oli tullut leveäselkäinen, tumma mies ja seisoi kumartuneena nukkuvan paroonittaren puoleen.
Se oli omituinen olento. Hänellä oli suunnaton yläruumis ja kapeat, hiukan käyrät jalat. Kasvot olivat kellankalpeat, ja tukka riippui kuin karhea hevosenharja hartioilla.
Mustissa silmissä oli ilkeä, himokas ilme. Hänessä tuli esille puolilappalaisen ovela villiys, ja keltaiset, terävät hampaat loistivat mustan parransängen takaa kuin sudella, kun se syöksähtää hyppyyn.
Pöydällä seisoi puoliksi tyhjennetty pullo, ja huonon paloviinan haju täytti huoneen.