XXII.
ERÄMAAN PETO.
Bratt nousi pelästyneenä ja kuunteli. Hän kuuli Fridan syvän ja levollisen hengityksen.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli jalkeilla, ja lappalainen kääntyi häneen, päästäen murisevan äänen, mutta hymyili kunnioittavasti…
Mies oli niitä tyypillisiä sekarotuolentoja, joita tavataan kaikkialla rikosten historiassa. Hänen suuri rintakehänsä ja pitkät käsivartensa ilmaisivat suunnatonta voimaa. Se oli perintö joltakin pyyntimieheltä. Mutta leveät kasvot mongoolilaisine piirteineen puhuivat selvästi vaelluskansasta, joka uupumatta on laahustanut lakeuksien poikki.
Lars lappalaisella ei ollut hyvää mainetta. Hän ei tuntenut itseään turvalliseksi Norjassa, jossa lainvartijat eivät kärsineet hänen epäsäännöllisyyksiään, kun paloviina sekoitti hänen aivonsa. Hänen leveäteräinen veitsensä oli monesti saattanut hänet poliisin kanssa tekemisiin. Senvuoksi hän viihtyi parhaiten Huippuvuorilla. Hän oli kelpo pyyntimies, johon luonnonvoimat eivät pystyneet. Kun hän sai tavallisen annoksensa Norjan kuningaskunnan huonointa paloviinaa, oli hän tyytyväinen. Ja Lars oli tovereilleen avulias ja muutenkin hauska mies. Hän teki työnsä paremmin kuin useimmat muut, ja hänen voimansa olivat suunnattomat.
Hän hämmästyi aika lailla, kun kotiin tullessaan tapasi tuvassa kaksi vierasta. Antonsen oli käskenyt hänen antaa heidän nukkua tarpeekseen ja mennyt sitten ansoja kokemaan. Ja lappalaisen hämmästys oli muuttunut hurjaksi riemuksi, kun hän keksi, että penkillä makaava pikku olento olikin nainen — kaunis pieni Jumalan enkeli sysimustine kiharoineen.
Silloin Lars otti viimeisen pullonsa keltaiseksi maalatusta arkusta ja vahvisti metsäläishimojaan monella hyvällä ryypyllä. Hän hypisteli pitkää veistään ja tunsi polttavaa halua syöstä sen tuohon kiusalliseen mieheen, joka makasi sängyssä. Ja mitä enemmän paloviinaa solui hänen kurkustaan alas, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Antonseninkin henki oli vaarassa, jos hän sekaantuisi toisen yksityisasioihin.
Mutta odottamatta hän keskeytyi näissä suloisissa, vaikka verisissä unelmissaan. Hänen edessään seisovalla kookkaalla nuorella miehellä oli katse, josta Lars ei pitänyt. Siinä seisoi valtias, kirottu vaalea germaani, hänen rotunsa vihollinen. Ja hän itse oli orja, halveksittu ja pilkattu…
— Ulos! — kuiskasi Bratt ja viittasi ovelle. Ja hänen asennossaan oli jotakin, mikä sai merilappalaisen leveän selän alistuvasti taipumaan. Hän nyökäytti päätään.
— Kyllä, kyllä, — sanoi hän ja meni hitaasti ulos. Mutta ovelta hän loi salaisen katseen nukkuvaan tyttöön, ja kaksi pitkää keltaista kulmahammasta loisti paksujen, sinipunaisten huulien välistä… Sitten hän sulki oven hiljaa jälkeensä.
Bratt huokasi helpotuksesta. Hän oli nukkunut kauemmin kuin oli aikonut, ja nälkä vaivasi häntä. Pöydällä oli kappale keitettyä poronlihaa. Hän jakoi sen kahteen osaan ja nautti kaikessa hiljaisuudessa oman osansa.
— Kukahan tuo epämiellyttävä vintiö on, jonka kanssa Antonsen asuu? — ajatteli hän. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä kuin tämä liehutteleva, puolijuopunut orangutangi.
Tapansa mukaan hän etsi katseillaan pyssyänsä, jonka oli laskenut penkille. Se oli hävinnyt. Ja Fridan karhiini, jonka hän oli ripustanut naulaan, oli myös poissa.
Bratt kävi levottomaksi. Hän etsi kaikkialta, mutta ei löytänyt ampuma-aseita. Silloin hän kiiruhti ulos ja huusi koiraa. Kovaääninen haukunta vastasi hänelle vajasta, jossa pyyntimiehet säilyttivät nahkojaan… Boy oli sinne suljettu.
Hän kuuli hiipiviä askelia takanaan. Se oli lappalainen, ja nöyrä asento oli poissa. Hänen keltaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein kuparinruskeiksi, ja hänen mustia, pistäviä silmiään ympäröi veripunainen reunus. Hän asettui oven eteen.
Bratt kääntyi häntä vastaan.
—- Missä on Antonsen? — kysyi hän tyynesti.
— Poissa, kaukana poissa! — vastasi lappalainen ja osoitti laaksoon. Hänen äänensä oli intohimosta paksu ja hänen suuret, karvaiset nyrkkinsä avautuivat ja sulkeutuivat lakkaamatta. — Täällä komentaa Lappalais-Lars, — lisäsi hän omituisella falsettiäänellä. — Mene tiehesi, muuten tapan sinut kuin porsaan! Kirottu sikiö!
— Sinä olet juovuksissa, — sanoi Bratt ja astui pari askelta taaksepäin.
— Koira! — huusi lappalainen. — Katsele eläinruumiita ympärilläsi! Pian sinä makaat niiden joukossa. Minä nyljen sinusta valkoisen nahkasi, ja tuon naisesi minä…
Hän vaikeni.
Nuoren norjalaisen siniset silmät saivat uhkaavan loisteen. Niihin näkyi tulleen terästä, ja kaksi leveätä, terävää ryppyä ilmaantui nenän juurelle.
Lappalainen veti puukkonsa tupesta, otti sen hampaittensa väliin, riuhtasi päältään paksun poronnahkamekon ja heitti sen luotaan. Hän oli vyötäisiä myöten alasti.
Brattin kasvot kävivät kalpeammiksi. Hänen edessään ei ollut enää ihmisruumis, vaan jonkun muinaisajan eläimen muodoton, mahtava yläosa. Siinä oli tiheässä pitkiä, paksuja karvoja, jotka pistivät esille voimakkaasta rinnasta kuin villisian harjakset ja muodostivat kauluksen lyhyen kaulan ympärille. Pitkät käsivarret heiluivat edestakaisin kuin gorillan jäsenet, ja lihakset kiemurtelivat kuin paksut köydet karvapeitteen alla.
Lappalainen tarttui veitseensä ja ryntäsi vihollisensa kimppuun. Vimmatusti hän iski norjalaisen rintaa kohti, mutta huolimatta raskaasta ja epämukavasta puvustaan Brattin onnistui väistää kaikki iskut. Järkähtämättömän kylmäverisesti hän torjui ja keskitti kaiken harjoitetun taitonsa tätä eläintä vastaan, joka tavoitti häntä kauhealla teräskynnellään.
Lappalainen jäi seisomaan hengästyneenä ja hämmästyneenä norjalaisen nopeudesta ja voimasta… Sitten Bratt hyökkäsi hänen kimppuunsa, sai tartutuksi hänen kohotettuun oikeaan käteensä, taittoi taaksepäin hänen peukalonsa tunnetulla japanilaisella painiotteella, ja puukko putosi hänen kädestään. Bratt potkaisi sen jalallaan pois, mutta samassa hetkessä hän tunsi lappalaisen käsivarret vyötäisillään ja hänen hampaansa olkapäässään.
Se oli syleily, joka olisi tehnyt lopun melkein kenestä tahansa. Brattin kylkiluut ratisivat, tuntui kuin teräsrengasta kierrettäisiin hänen rintansa ympärille.
Bratt heittäytyi polvilleen, taivutti kätensä taaksepäin pään yli, sai otteen lappalaisen niskasta ja heitti tuon painavan ruumiin taaksepäin ylitsensä. Se heitto olisi ollut kunniaksi kenelle maailmanmestarille hyvänsä. Lappalainen menetti otteensa, ja Brattin ruumis mätkähti vastustajan rintaa vasten.
Nyt norjalainen nousi salamannopeasti… Majan ovelta kuului tuskanhuuto. Frida seisoi kalmankalpeana kynnyksellä.
— Päästäkää Boy ulos, jos voitte, — huusi Bratt hengästyneenä. —
Lyökää ovi sisään…
Hän ei ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin lappalainen taas oli hänen kimpussaan. Pitkät käsivarret kiertyivät hänen kaulalleen.
Mutta nyt oli Brattin vuoro. Hän suuntasi toisen rajun lyönnin toisensa jälkeen lappalaisen rinnan alle. Ne iskut olisivat tukkineet hengityksen keneltä hyvänsä, mutta erämaiden peto ei välittänyt niistä vähääkään.
Silloin norjalainen muutti menettelyään. Hän keskitti oikean raesateen iskuja vihollisensa päähän, leuan alle, ohimoihin, nenänjuureen. Jopa lappalainen horjui… Hänen päänsä oli hänen heikko kohtansa. Suusta valui verivaahtoa, ja hänen käsivartensa veltostuivat… Vielä yksi isku kaulan ja hartioiden väliin, ja kuin nuijalla lyöty härkä vaipui lappalainen maahan, solisluu murtuneena.
Mutta Brattkaan ei ollut paljoa paremmassa kunnossa. Hän ähki väsymyksestä. Pitkin vasenta käsivartta, johon oli osunut veitsen isku, näkyi kapea verijuova. Rintaa pakotti lappalaisen otteen jäljeltä, ja hänen kulmahampaansa olivat jättäneet syviä haavoja vasempaan hartiaan.
Bratt heittäytyi maahan ja sulki silmänsä. Hän ei nähnyt, että lappalainen laahautui veitsen luo ja hitaasti ryömi häntä kohti.
Silloin kuului äkkiä Boyn haukunta. Se oli päässyt irti, ja ulvoen samaan tapaan kuin sukulaisensa, napamaiden susi, se hyökkäsi karvaisen pedon kimppuun samassa silmänräpäyksessä, kun lappalainen kohotti vasenta kättään syöstäkseen veitsen Brattin kurkkuun.
Kamalasti rääkyen päästi lappalainen aseensa, ja Boyn hampaat uppoutuivat hänen hartiaansa.
Mutta Frida polvistui Brattin viereen ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.
— Rakas, rakas ystävä, — sanoi hän hellästi, kyynelten valuessa pitkin poskia. — Minun ainoa, ainoa ystäväni koko maailmassa…
Bratt katsahti häneen ihmeissään.
— Ei minulta mitään puutu, — sanoi hän ja koetti hymyillä. — Mutta olen niin kauhean väsynyt. Tuo peto oli vähällä tukahuttaa minut. Voi, mikä tappelu…
Silloin Frida kumartui hänen ylitseen ja suuteli hänen kalpeata otsaansa.