XXIII.
TEMPPELITUNTURIN VARJOSSA.
Muutamia tunteja myöhemmin Antonsen tuli takaisin ja kauhistui kuullessaan, mitä oli tapahtunut.
— Se on kirotun paloviinan syy, — sanoi hän synkkänä. — Se on pyyntimiesten pahin vihollinen. Eikä Lars tarvitse paljoakaan, ennenkuin hän tulee hulluksi. Mutta en ymmärrä, kuinka sait hänet talttumaan. Meillä on tapana sanoa, että vahvempaa miestä ei ole napapiirin pohjoispuolella.
— Olen kyllä huomannut, että hän on väkevä, — vastasi Bratt hymyillen. — Koko ruumistani pakottaa hänen puristuksestaan. Ennemmin käyn sylipainiin jääkarhun kuin tuon toverisi kanssa. Hänellä ei olekaan käsiä, vaan pedon käpälät, ja ellen olisi musertanut hänen solisluutaan, en tosiaankaan tiedä, kuinka olisi käynyt. Lyönnit eivät häneen pystyneet.
— Nyt hän on säyseä, — sanoi pyyntimies. — Hän on sulkeutunut varastohuoneeseen ja peseytynyt koiranpuremien ja nyrkiniskujen jälkeen. Solisluun hän on asettanut paikoilleen. Niin, niin, Lars on kova mies! Hän haluaisi tietää, aiotko antaa hänet ilmi Tromsön poliisille.
— En, sanoi Bratt. — Nyt ollaan kuitit.
— Jaha, siinä tapauksessa hän pyysi sanomaan terveisiä ja kiittämään… Pyssynne ovat eteisen hyllyllä. Voitte nyt olla levolliset Larsin puolesta… Hän on laupias kuin lammas ja laulaa virsiä… Mutta aiotte kaiketi eteenpäin? Jää on auennut vuonosta ja ellen erehdy, voitte vuorokaudessa soutaa Advent Bayhin. Kap Bohemanin kohdalla on avovettä. Ruotsalaisen vene on tuolla rannalla. Se on suuri, merikelpoinen pursi, eikä kirkkaalla, tyynellä säällä ole siinä mitään hätää. Se lienee kotoisin Long Year Citystä.
— Kiitos, — sanoi Bratt. — Tahdomme päästä lähtemään niin pian kuin suinkin. Tunnen hyvin Jäävuonon ja osaan kyllä perille. Emmekö voisi kiskoa venettä jään reunalle ja lähteä siitä vesille?
— Ajattelen juuri samaa asiaa. Jos vedämme veneen Sassen-joen suulle, on teillä jokseenkin jäistä vapaata vettä pitkin Temppelitunturin sivua. Lahden itäpuolella kulkee kova virta. Ja jos tulee rajuilma, voitte soutaa Kap Bohemanin tai Kap Thordsenin suojaan. Molemmissa paikoissa on ihmisiä.
* * * * *
Frida istui vuonon rannalla karhiini käsissään ja katseli uneksien valoista, säteilevää maisemaa. Boy makasi hänen jalkojensa juuressa.
Jää ratisi ja paukkui. Kevään levottomuus tuntui levinneen jääröykkiöihin. Niissä huokasi ja puhkui, ja silloin tällöin muodostui leveitä halkeamia.
Kaukana vuonolla ajelehtivat jäälautat virran mukana, ja aurinko valaisi sieltä täältä näkyvää teräksenharmaata vettä. Ja suuren, merkillisen tunturin laidassa idässä näkyi leveä, harmaa vesijuova, joka leveni ja raivasi tietä kulkiessaan. Se oli Sassen-joki, joka lähetti haalean kevätvirtansa vuonon jääpanssariin ja tunkeutui voitollisesti perille.
Pikku paroonitar oli syvissä ajatuksissa. Hän oli tehnyt keksinnön. Tuntui siltä kuin hieno ja herkkä viulunsävel kevään orkesterista laulaisi hänen nuoressa mielessään… Niin, tämä ei ollut vain hänen elämänsä suurtapaus, se oli myöskin hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu.
Ja hymyilevin silmin hän uneksi tulevaisuudestaan, kahdesta ihmisestä, jotka vaelsivat suruista, vaivoista ja kieltäymyksistä onnen pitkään, auringonpaisteiseen päivään.
— Rakas Boy, — kuiskasi hän, — me emme eroa. Me kolme, jotka olemme asuneet Ottamkowin majassa. Hän ei saa meitä jättää.
— Halloo!
Frida katsahti sinnepäin.
Ihan rannassa seisoi Bratt ja viittasi hänelle. Hän ja pyyntimies ahersivat ruskean veneen kimpussa, joka oli vaipunut soraan. He tyhjensivät siitä jääveden, vetivät sen jäälle ja alkoivat hitaasti laahata sitä jokea kohti.
Se oli raskas matka. Kesken kaikkea vene putosi jäihin, mutta vesi oli niin matalaa, ettei ollut erikoisen vaikea saada sitä ylös jälleen.
Ja puolta tuntia myöhemmin loiski vesi pienen veneen laitoja vastaan. Frida ja Boy astuivat veneeseen. Vähän vettä ja ruokavaroja sekä pieni raakapurje mastoineen otettiin mukaan. He sanoivat jäähyväiset reippaalle pyyntimiehelle ja Bratt tarttui airoihin, soutaen ulospäin pitkin, voimakkain vedoin. Oli ihana, tyyni päivä.
Aurinko loisti yli leveän, valkoisenharmaan tunturiröykkiön heidän edessään. Taivaanvuohet vihelsivät rannikolla ja ruokit sukelsivat pää edellä veteen veneen kokan edessä.
— Kuinka ihanaa täällä on, — sanoi Frida ja hengitti raikasta, leutoa ilmaa täysin vedoin. — Tämä on ainakin parempaa kuin soudella sunnuntaiaamuna pitkin Elbeä, päässä olkihattu, jalassa läpikuultavat sukat ja yllä valkoista musliinia. Ajatelkaa, kun nyt tulemme takaisin sivistyksen maihin, kuinka nautimme kunnollisista vaatteista! Ja hyvästä ruuasta — ja musiikista! Mutta katsokaa — tuollahan on oikeat urut tunturin jyrkänteellä, urut torvineen ja koristuksineen.
— Niin, se on Huippuvuorten merkillisimpiä vuoria, — sanoi Bratt. — Sitä ei sanota Temppelitunturiksi tyhjänpäiten. Saatte havaita tuhansia omituisia vivahduksia tällä tunturinrinteellä. Missään ihmiskäden rakentamassa temppelissä ei ole niin paljon ylevyyttä ja hartautta kuin tässä luonnon omituisessa rakennustaiteellisessa oikussa. Pitkin juovaisia etusivuja näemme kaikkialla komeroita goottilaisine kaarineen.
— Ja katsokaa tuonne, — huudahti tyttö ihastuneena. — Komeroiden sisässä näyttää olevan jättiläismäisiä muistopatsaita, vääristyneitä fantastisia olentoja, puoliksi eläimiä, puoliksi ihmisiä. Ne muistuttavat tarueläimiä Notre Dame-kirkossa Pariisissa. Ja tuolta astelee itse Neitsyt Maria esille pääovesta.
— Ja tuolla seisoo assyrialainen kuningas sotavaunuissaan, — jatkoi
Bratt innokkaasti. — Koko tunturi on vain fantastista taidehistoriaa.
Pari vuotta sitten hiihdin sen huipun yli — se oli yhtämittaista
leveätä ylänköä, yksitoikkoisuuden erämaata.
— Te näytte tietävän ja tuntevan ihan kaikki, — sanoi Frida.
— Kaikki enkä mitään, — vastasi Bratt. — Minulla on aina ollut huono onni. Kolme vuotta sitten olin löytää kultasuonen Stuart-alueella, British Columbian rajalla. Mutta kuinka olikaan, joku maankiertäjä ehti iskeä siihen paalunsa pari tuntia ennen tuloani. Ei, minulla ei ole koskaan ollut onnea mukanani. Koulussa minua sanottiin kovan onnen linnuksi. Ainoastaan kerran…
— Ja milloin se tapahtui?
— Agardh Bayssa, — kuului epäröivä vastaus, — kun minulla oli onni saavuttaa teidän ystävyytenne.
Frida tunsi punastuvansa, ja Bratt veti airoilla niin, että vesi kohisi kokassa.
Pyyntimies oli oikeassa. Vuonon itäreunalla kulki voimakas virta, mikä oli puhdistanut kulkuväylän. Silloin tällöin vene töyttäsi pieniin jäälauttoihin, mutta muuten ei ollut mitään hätää. Tunti kului toisensa jälkeen, mutta Brattissa ei ilmennyt väsymyksen merkkiäkään. Hänen kädelleen tippui hiukan verta käsivarteen osuneesta veitseniskusta, mutta sellaiset mitättömyydet eivät tuntuneet häntä häiritsevän. Myöhään iltapäivällä he saapuivat Kap Bohemaniin. Vuono oli vapaa ulospäin, mutta Advent Bay oli vielä jään tukkima.
Kevyt pohjatuuli röyhelsi merta, ja Bratt päätti näin suotuisissa oloissa suunnata matkan Green Harbouriin. Hän nosti raakapurjeen, ja pikku alus hyppeli pitkin avaraa vuonoa.
— Tuolla puolen ovat Huippuvuorten suuret hiilialueet, — sanoi Bratt. — Siellä on hiiltä kaikissa muodoissa ja lajeissa, suuria suonia kulkee syvälle tunturien seiniin. Kun Euroopan hiilikaivokset ovat tyhjennetyt, on Huippuvuorilla vielä pitkäksi ajaksi. Siitä ei ole kovinkaan monta vuotta, kun ajatus hiilikaivoksen perustamisesta tänne tuntui hurjalta, fantastiselta unelta. Mutta se on muuttunut todellisuudeksi. Nyt täällä asuu monta sataa miestä kesät talvet. Tuolla ahtaan vuonon rannalla on kaksi pientä kaupunkia, Advent City ja Long Year City.
— Kaupunkeja? — ihmetteli Frida.
— Niin, mutta ei erikoisen komeita. Niissä on parikymmentä hirsimajaa hiilityömiehiä varten, mutta heidän on siellä hyvä olla ja he hakkaavat noin 10,000 tonnia hiiltä tunturista joka vuosi. Heillä ei ole oikeastaan mitään valittamista. Ansio on hyvä, heillä on omat kauppapuodit, mistä saavat ostaa hiukan ylimääräistä — vähän ylellisyydentapaista kotitarpeiksi — ja oma leipomo. Harvoin kuulee puhuttavan kuolemantapauksista heidän keskuudessaan eikä koskaan kerpukista tai vilustumistaudeista. Omituista kyllä, nämä pienet yhteiskunnat ovat ulkopuolella lain suojaa.
— Mistä se johtuu? — kysyi Frida hämmästyneenä.
— Ollaanhan nyt Huippuvuorilla, — vastasi Bratt, — jotka ovat napamaaluonnon suuri ulkoilmamuseo, isännätön maa. Täällä matkailijat voivat tappaa viimeisetkin porot ja hävittää linnut. Mikään rauhoituslaki ei ulotu tänne. Täällä on kullakin pienellä hiilikaivoksella oma lainkäyttönsä. Tämä on kuin Klondyke, ennenkuin laki ulottui sinne, valtavan iso takamaa seikkailijoille ja keinottelijoille.
— Kenelle Huippuvuoret joutuvat? — kysyi Frida leikkisästi. — Italia otti Tripoliksen. Miksi Norja ei ota Huippuvuoria?
Bratt nauroi.
— On niin paljon maita, joilla on tavallaan oikeuksia Huippuvuoriin. Hollanti on keksinyt tämän maan ja harjoittanut täällä valaanpyyntiä suuressa mittakaavassa. Englanti samaten, ja eräs englantilais-norjalainen toiminimi koetti ensiksi jättää tänne hiilityömiehiään talveksikin. Venäjä on koettanut asuttaa maata, ja sen pyyntimiehet ovat viettäneet täällä useita vuosia. Ruotsi saa kunnian maan tieteellisestä tutkimisesta, ja Amerika on pistellyt omistuspaalujaan Jäävuonon jokaiseen lahteen. Ja mitä Norjaan tulee, olemme nykyään melkein yksinämme saaneet kehittää Huippuvuorten mahdollisuuksia. Me olemme pystyttäneet langattoman sähkölennättimen Green Harbouriin ja joka vuosi lähetämme tänne suuria pyyntilaivueita. Siinä teillä on Huippuvuorten nykyinen asema. Kaikilla on osuuksia saareen. Kukaan ei sitä omista. Se on seikkailujen ja seikkailijoiden saari, Euroopan suuri, rauhoittamaton yhteismaa.
— Entä Saksa? Eikö sillä ole mitään ansioita Huippuvuorten suhteen? — kysyi paroonitar.
— Kyllä, — vastasi Bratt hymyillen. — Yksi sen tyttäristä oli ensimäinen nainen, joka talvehti Jäävuonolla ja kulki saaren poikki idästä länteen.
Hän vaikeni äkkiä. Tuuli oli hiukan kiihtynyt, ja pieni purje kiristyi kuin ilmapallo. Tiheitä pilviä liukui auringon ohi, ja kylmä, siniharmaa sumu nousi heidän takaansa.
— Mitä se on? — kysyi Frida.
— Saamme lumiusvan, — vastasi Bratt.
— Onko se vaarallinen?
Bratt kohautti hartioitaan.
— Kun olemme selvinneet niin monesta pulmasta, niin tulemme kai toimeen tämänkin kerran, — sanoi hän. — Jos käy oikein hullusti, voimme nousta jossakin maihin ja ryömiä makuusäkkeihimme.
Mutta heidän takanaan kasvoivat lyijynharmaat pilvet, ne loivat synkän tunnelman ja muutamia tunteja myöhemmin satelivat ensimäiset, raskaat, vetiset lumihiutaleet hauraaseen veneeseen.
Jörgen Bratt laski purjeet ja tarttui airoihin.
— Kovan onnen lintu, — mutisi hän. Sitten hän souti tuulen suuntaan, valkoisen lumipyryn riehuessa heidän ympärillään.