XXIV.
LANGATON SÄHKÖLENNÄTINASEMA.
Osastonjohtaja Green Harbourin langattomalla sähkölennätinasemalla istui työhuoneessaan ja odotti yhdistämistä Ingön asemalle.
Lumimyrsky oli kestänyt kaksi päivää ja koko ajan oli ollut mahdoton saada langattomista aalloista selvää. Nyt oli taas kirkasta, mutta hänen ei ollut kuitenkaan onnistunut lähettää tärkeätä tiedonantoa, että Bell-salmi ja Jäävuono olivat jäistä vapaat.
Hammerfestissä odotteli kokonainen laivasto tätä sähkösanomaa. Muun mukana saksalainen torpeedonhävittäjä, joka keisarin omasta käskystä oli lähetetty sinne saapuakseen mahdollisimman pian Huippuvuorille. Sillä oli mukanaan pelastusretkikunta, jonka tuli tutkia kaikki rannikot mahdollisesti löytääkseen jonkun henkiinjääneen kadonneesta matkailijalaivasta Victoriasta.
Osastonpäällikkö hypisteli hermostuneena Marconikoneita ja loi tutkivan silmäyksen pitkään mastoon, joka seisoi korkealla niemekkeellä Kap Staraschkinin yläpuolella kuin valpas uskollinen etuvahti kohti avaraa maailmaa.
Oli yö, mutta nuori telegrafisti ei jättänyt paikkaansa, ja valo hänen akkunoistaan heitti heikon kajastuksen kalpeaan hämärään, joka saarsi pientä satamapaikkaa Jäävuonon ulkoreunalla.
Hän nousi äkkiä. Eikö kuulunut koiran ulvontaa kaukaa?
Hän kuunteli, mutta ääni vaimeni. Ja nuori mies vaipui jälleen unelmiinsa. Kuinka hän kaipasikaan uusia ihmisiä, uusia kasvoja, uusia kirjoja. Heidän oli oikeastaan hyvä olla, sikäläisten kahdenkymmenen miehen. Hyvät asunnot, hyvät uunit ja hyvä ruoka. Ja kokonainen pieni kirjasto. Mutta kuitenkin… Täällä hän oli tavallaan elävänä haudattu, kaukana kaikesta elämästä ja kaikista tapahtumista, kahlehdittu ihmislaumaan, joka astui toistensa varpaille ja viihtyi huonosti toistensa seurassa.
Telegrafisti hypähti pystyyn. Joku eläin raapi ulko-ovea, ensin hiljaa, sitten hiukan kovemmin. Hän kuunteli jälleen, ja hänen korviinsa kuului ähkimistä.
Hän meni eteiseen ja katsoi akkunasta. Suuri, valkea koira seisoi pää riipuksissa raapimassa ovea. Telegrafisti avasi heti, ja huoneeseen hoippui mahtava eskimolaiskoira. Sen pää oli kääntynyt taaksepäin, ikäänkuin se tahtoisi kiinnittää miehen huomiota johonkin, mikä oli ulkona.
Ja kas — mäkeä ylöspäin astui hoippuen kookas mies raskas taakka käsivarrella. Hän hoiperteli sinne tänne kuin juopunut. Hän kaatui ja nousi jälleen, mutta ei ääntäkään tullut hänen huuliltaan. Hän näytti unissakävijältä, joka sokeasti kulki kohti kaukaista valoa.
— Kuka siellä on? — kysyi telegrafisti.
Mutta mies ei vastannut. Hän hoiperteli valopiiriin, kompastui kynnykseen, nousi ähkien päästämättä taakkaansa, työnsi hämmästyneen telegrafistin syrjään, kulki huoneesta huoneeseen ja löysi sisimmästä sängyn, jolle hän varovasti laski sylissään kantamansa hylkeennahkamytyn.
Silloin telegrafisti näki, että mytty olikin nukkuva nainen. Hän oli nähnyt paljon ihmeellistä Huippuvuorilla, mutta tämä vei kaikesta voiton. Kookas mies nojasi seinää vasten. Kalmankalpeat kasvot ja tuuhea parta ilmaisivat pitkäaikaista kärsimystä ja monia vaivoja. Miehen kädet vapisivat, hänen jalkansa pettivät hänen allaan. Hän luhistui kokoon ja kaatui raskaasti huoaten vuoteen eteen. Ja koira laskeutui muristen hänen viereensä. Mutta hetkeä myöhemmin koiran pää vaipui etukäpälille. Se nukkui.
— Kuta te olette? — kysyi telegrafisti.
Lopen uupunut mies kohosi toisen kätensä varaan. Telegrafisti kumartui hänen puoleensa.
— Ajelehtineet veneessä kolme päivää, — mutisi hän heikolla äänellä.
— Nukkumatta… luonut veneestä vettä ja soutanut… ihan uupunut…
Antakaa meidän nukkua… Kauan…
— Mistä tulette?
Mies teki kärsimättömän liikkeen.
— "Victoria", — kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Telegrafisti hätkähti. — Onko teitä useampia? — kysyi hän.
— Me olemme ainoat… Laiva upposi Agardh Bayssa… Kaikki hukkuivat… Ah, antakaa minun Herran nimessä nukkua…
Mutta telegrafistin uteliaisuus oli säälimätön.
— Sananen vielä, — sanoi hän. — Sitten en enää kauempaa kiusaa teitä, sähkötän apua ja tahtoisin senvuoksi tietää…
— Paroonitar Frida von Heffner ja Jörgen Bratt, — kuiskasi mies koneellisesti.
— Ah, mikä uutinen, — mutisi telegrafisti itsekseen, pani tyynyn nukkuvan miehen pään alle ja levitti huopapeitteen sängyssä olevan naisen yli. Heti senjälkeen hän huomasi kolmen nääntyneen olennon vaipuneen sikeään uneen.
Ja kun päivänsarastuksen ensimäiset säteet hivelivät pientä valaanpyyntiasemaa, lähettivät langattomat aallot sen viestin, että Jäävuonossa on avovettä ja että ainoat eloonjääneet "Victoriasta" olivat kurjassa tilassa saapuneet Green Harbouriin. Muutamaa tuntia myöhemmin höyrysi saksalainen torpeedonhävittäjä Blücher 32 solmun vauhdilla ulos Hammerfestin satamasta. Laivalla oli myös kenraaliluutnantti von Heffner, onnellinen isä, joka kyyneleet silmissä kiitti kaitselmusta lapsensa pelastuksesta. — —
Haaksirikkoiset saivat erinomaista hoitoa. Aseman ainoa nainen, joka johti taloutta, hoivasi Fridaa paraimmalla tavalla, ja osastonpäällikkö luovutti oman sänkynsä Brattille. Pitkän, vahvistavan unen jälkeen ja levättyään päivän he olivat jälleen jalkeilla, ja tuntia myöhemmin kuului Blücherin höyrypillin ääni Green Harbourin hiilitunturien välistä. He istuivat aamiaispöydässä, kun telegrafisti tuli huoneeseen ilosta loistavana.
— Nyt tulee pitkämatkaisia vieraita, — sanoi hän. — Saksalainen torpeedonhävittäjä on ankkuroinut satamaan ja vene laskettu vesille. Se on jo sillan luona. Teidän isänne on tullut teitä noutamaan, — lisäsi hän saksaksi paroonittarelle.
Frida katseli häneen hämmentyneenä. Hän saattoi tuskin uskoa korviaan.
— Isä? —- kysyi hän. Telegrafisti nyökkäsi.
— Isä — ah, isä — rakas, kiltti, herttainen isäni, — huudahti Frida, kyynelten sumentaessa hänen silmiänsä. — Ah vihdoinkin, vihdoinkin… Missä hän on?
Ulkoa kuului raskaita askeleita, ja sisään astui sotilaspukuinen mies, jolla oli suuret viikset ja lempeät, surulliset silmät. Hän katseli maltitonna ympärilleen.
— Missä on tyttäreni? — kysyi hän telegrafistilta värisevällä äänellä.
— Voi, isä — etkö enää tunne minua? — Olenhan minä sinun oma pikku tyttösi…
Kenraali von Heffner vavahti. Tuo pieni nainen, nokisessa hylkeennahkapuvussa, joka oli likainen, revennyt ja pahasti kulunut, oliko se hänen Fridansa? Kyllä, se oli hänen äänensä, hänen lämpimät, pirteät silmänsä.
Vanha kenraali heitti päästään sotilaslakkinsa, levitti sylinsä ja nosti tyttärensä käsivarsilleen sanomattoman hellästi. Hän itki ja nauroi samalla kertaa… Rohkea soturi oli kuin lapsi, ja hän hyppeli matalassa tuvassa pitäen tytärtään sylissään.
— Pikku, rakas hylje, — sanoi hän. — Kiitoksia, että tulit takaisin isäsi luo. Etkö näe, että tukkani on käynyt harmaaksi surusta ja kaipuusta!
— Voi, sinä hyvä, rakas vanha karhu, — kuiskasi Frida hellästi. — Nyt ovat kaikki kärsimykset lopussa… Katsoppa käsiäni, eivätkö ne ole rumat ja paleltuneet, enkä ole pessyt itseäni puoleen vuoteen.
Kenraali nauroi.
— Se ei ole ainakaan pilannut hyvää mielialaasi, — sanoi hän iloisesti. — Mutta nyt saat riisua hylkeennahkasi. Minulla on mukanani kokonainen matka-arkku sinulle ja oma vaatevarastoni on saattajasi käytettävänä. Nyt juuri kannetaan tänne tavaroita. Mutta missä on Bratt — sehän oli hänen nimensä?
Frida katsoi ihmeissään ympärilleen. He olivat kahden kesken.
— Rakas isä, — sanoi hän. — Meitä oli neljä ihmistä, kun pelastuimme "Victorian" hylystä. Koko talven elimme yhdessä Agardh Bayssa. Niin hienoja ja jaloja miehiä ei ole koskaan ollut pitämässä huolta yksinäisestä, turvattomasta naisesta. Kaksi heistä on kuollut. Mutta Jörgen Bratt pelasti minun henkeni, ei yhden, vaan sadat kerrat. Hän piti rohkeuttani yllä. Hän raatoi meidän kaikkien puolesta. Hänen vertaistaan ei ole olemassa, isä. Ja minä olen hänelle velkaa enemmän kuin elämäni. Hän opetti minut uskomaan kaikkeen, mikä antaa naiselle hädän hetkenä kunnioitusta itseään kohtaan. Sinä et tiedä, kuinka kelvolliseksi minä olen tullut, vahvaksi ja karaistuneeksi… Hän ei ole koskaan puhunut minulle rakkaudesta, mutta tunnen, etten koskaan voi hänestä erota… Ah, isä, hän on oikein sinun mielesi mukainen mies.
— No, no! — sanoi kenraali. — Kyllä minä tunnen sinut, pikku Fridchen, sinun tahtosi on vahvempi kuin Ehrenbreitstein, ja jos tahdot miehen, niin saat Jumalan nimessä hänet ottaa.
— Minä en tiedä, huoliiko hän minusta, — sanoi Frida epätietoisena. — Hän ei kenties pidä minusta näissä rumissa housuissa. Mutta kun olen peseytynyt ja kähertänyt tukkani ja saanut ylleni oikein kauniin puvun…
— Maltappas, — sanoi kenraali. — Kukapa voisi sinua vastustaa… Mutta katso, tuolta tulevat matka-arkut ja Punaisen ristin sisar, joka auttaa sinua. Minä pidän huolta ystäväsi ulkoasusta. Kahden tunnin kuluttua syömme päivällistä Blücherillä, ja sitten alkaa matka kotiin rakkaaseen Hampuriimme. — — —
Samana iltana torpeedonhävittäjä jätti Green Harbourin. Kannella istuivat nuori mies ja nuori nainen käsi kädessä ja näkivät Horn-salmen vuorenhuippujen katoavan mereen. Kalpeina ja väsyneinä he nojautuivat toisiinsa, auringon kastaessa punaista levyään aaltoihin. He muistelivat sitä maailmaa, jonka olivat jättäneet — omituista, synkkää ja kieroa maailmaa, jossa elämä keskittyy lyhyeen kesään ja kuolema riehuu pitkänä talvena.
Heidän mieliinsä palasivat raskaat päivät Ottamkovin tuvassa. He näkivät jääluotsin istuvan hylkeennahkoja neulomassa, he kuulivat professori Marmontin iloisen naurun.
Mutta Boy ryömi kokoon heidän jalkainsa juuressa. Se tunsi itsensä kylläiseksi ja turvalliseksi. Kevein mielin se näki synnyinmaansa häviävän. Nyt olivat kieltäymyksen ja puutteen päivät päättyneet. Sen ei enää tarvitsisi elää vanhalla kuivatulla kalalla ja huonoilla koirakorpuilla.
Kyllä se nyt tajusi, kuinka oli laita, se näki sen valtijattarensa silmistä. Nyt kuljettiin eteenpäin onnea kohti. Yön kova todellisuus oli häipynyt, ja päivän kaunis satu koitti.