OHDAKKEEN LEMPI.
Mä kerran lemmin. Silloin kevään koi
Ens säteitään loi Pohjan kylmään maahan.
Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi,
Ja valo tänne lintuparvet toi,
Ja Suomi lauloi riemutoivojahan.
Mä silloin lemmin. Jalkain' juuressa
Ja siimekseni alla ruusu loisti,
Mut ohdake se hymyi toivosta,
Sen rinta löi ja toivo murheet poisti.
Me kasvoimme kuin siskot vierekkäin,
Ohdakkeen juuri ruusun juurta kiersi;
Mä ruusulle soin suojan lehvistään,
Se taivaaltain taas poikkeen pilvet siirsi,
Ja ruusulle kun impi muiskun toi,
Kun nuorukainen katseen iski sille,
Iloita ohdakekin karkee voi—
Ne soivat muiskun senkin pistimille.
Oi kulta=aika! Avaruuteen en
Ois vaihtanunna lempein pientä alaa,
Vaan särkyvä on tahto ihmisen,
Se jumalilta turhaan mieltään salaa;
Mun ruusuin ryöstettiin—mä yksin jäin,
Vaan vielä kerran nuokkuin ruusun puoleen
Ja vielä kerran lehvän levittäin
Jäähyväisillä vaivuin tuskain huoleen.
10/8 1868.