Anghel-eno

by Panait Istrati

ANGHEL-ENON KUOLEMA

Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan käyden. Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa, hyvillään siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua käymäjalkaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet rautaosat lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi katseensa mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän lakeuden yli, jota talven pitkä uni vielä painosti.

Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli harvapuheinen, ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa ympärilleen. Hän oli utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen sisarenpoikansa, jota hän oli kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja joka vastikään oli palannut kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt häntä salassa. Pian Adrien huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen huviaan.

»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen tällä haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua mielin määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on epämiellyttävää».

Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta. Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen, tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.

»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta taulasta.

»Suo anteeksi, eno! Unohdin tarjota sinulle tulta».

Katse suuntautuneena kaukaisuuteen hän hetken vaiettuaan lisäsi:

»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä musta maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen Anghel-enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän kutsuu minua?»

»En tiedä… Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen mukana, että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».

»Onko hänen kapakkansa siis avoinna?»

Dimi katseli ällistyneenä sisarenpoikaansa, ja ärähti:

»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on ollut kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä elävältä, et kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja? Ensinnäkin hän on vain luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken, juonut kaiken yksin».

Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen häntä eno sanoi:

»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän enää koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin aikojen eikä Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä…»

»Kuka hoitaa häntä?» kysyi Adrien tukahtuneella äänellä.

»Ei kukaan… toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit kylässämme?»

»Noin kuusi vuotta».

»Kerronpa, mitä tapahtui. Noin neljä vuotta sitten eräs lapsi eksyi kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän änkyttää siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän joutui maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän koetti poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta turhaan. Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa säätänyt pojalle kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene paljoakaan, sillä tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni palvelija pystyy kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja heidän elämänsä on ehkä aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät, talvet poikanen juoksentelee huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin raitista ilmaa kaivaten, sillä muuten hän tukehtuisi veli-parkani ääressä, joka on vain elävä ruumis. Maaten siinä vuoteeseen kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena haavana, on Anghelin saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän ei enää jaksa nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä varalta, ettei hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa, saadakseen hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän puhaltaa pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy, tulee hän leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone, ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän. Mutta reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen tullen vetää pois ulkona ollessaan.

»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä, ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle kerjäläispojalle».

»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta, sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».

Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.

»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.

»Etkö tule kanssani?»

»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi, että menet yksin».

Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.

Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä, kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita savupatsaita.

* * * * *

Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla, tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.

Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli täytynyt suostua.

Niin, suostua. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana, veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.

»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi, muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon kurjuuden huippukohta.

Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.

* * * * *

Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja, joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa. Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa. Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa. Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.

»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti siisteyttä!» ajatteli Adrien.

Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle. Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara, paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän herätti Adrienissa vain ihmettelyä.

»Tahdon tavata enoa», sanoi hän, täynnä inhoa.

Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven, pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.

Adrien huomasi olkitukon, joka oli seinässä olevan reiän suulla, veti sen pois ja kuunteli. Sisältä kuului yhtämittainen, kirkuva, eläimellinen ääntely, mutta Anghelin ääntä ei eroittanut lainkaan.

Viimein ovi narahti, ja tuo outo olento kutsui nuoren miehen sisään, ojentaen käsivarttaan tavalla, joka oli naurettava ja samalla surullinen.

Adrien oli entisessä kapakassa, joka oli nyt vain polttopuiksi tarkoitettujen kuivien oksien säilytyspaikkana. Aikoinaan kiiltävä, tamminen myymäläpöytä oli liitoksistaan hajonneena työnnetty erääseen nurkkaan, jossa myöskin näkyi pulloja, maljakoita ja korvallisia laseja. Taivas katseli sisään ruokokaton suuresta halkeamasta. Viinikellarin katto oli pudonnut sisään ja ilmassa tuntui homeen haju. Sateet ja lumet olivat muuttaneet liejuvelliksi aikoinaan kovaksi poljetun maan. Nämä mykät esineet puhuivat niin äänekästä surun kieltä, että Adrien seisoi kuin naulittuna paikoillaan. Tämä tuhoutuneesta elämästä kertoileva näky jääti hänen sydäntään, ja hän ajatteli:

»Ja tämä on vain esimakua!»

Voittaen voimakkaan pakenemishalun hän työnsi auki sairaan huoneeseen vievän oven.

Häntä vastaan tulvahti kauhea ruumiin ja lian löyhkä. Hän sulki kirvelevät silmänsä, mutta ehti sitä ennen nähdä selän, kiiltävän päälaen, joka muistutti pullistunutta rakkoa sekä luisen käsivarren, joka riippui ryysyisen vuoteen laidalta.

Adrien lyyhistyi tämän luurankomaisen käden yli ja painoi otsansa sitä vasten. Käsi oli jäinen.

Sairas ei hievahtanutkaan.

* * * * *

»Nouse ylös… Adrien… ja nosta minua».

Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni, vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.

Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta, kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat, luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta, pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta, joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret, jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi peittojen, säkkien ja risaisten ghebain muodostamasta ryysykasasta. Siinä koko Anghel-eno… — — —

»Istu… tuonne… tuolille. Inhoatko minua?…»

»En, eno, olen onneton nähdessäni sinut tuollaisena».

»Sinä olet onneton… Miksi?… Enhän minäkään ole onneton».

»Mutta sinähän kärsit varmaankin kauheasti».

»Erehdyt, Adrien… En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun tulee… en tiedä siitä mitään. Muu… on mennyttä. Mutta pää!… Mikä ihmeellinen laitos!»

Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi sitten täynnä vakaumusta:

»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten… sillä minulla ei enää ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan minulle, että sinä olit kotimatkalla… Ja silloin maltoin mieleni ja jäin odottamaan».

»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»

»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo kaiken oppinut?»

»Oi, ei!» huudahti Adrien, »on vielä paljon opittavaa!»

»Hyvä… Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».

Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa myymälässään.

»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle, jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy, nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni riippuivat lakkaamatta elämässä».

* * * * *

Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan, kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.

Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen. Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta. Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.

»Eno», sanoi Adrien silloin, nousten seisomaan, »haluatko jotakin?»

»Pysy paikoillasi! Et osaa palvella minua».

Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon, täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän katosi jälleen!

Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua, sanoen:

»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan siis… Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta. Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua, ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».

Adrien peitti käsin kasvonsa ja huudahti:

»Eno, kuinka kauheaa on elämäsi!»

»Sanoitko kauheaa, poikaseni? Kauheaako? Ehkä … Mutta se on johdonmukaista, kohtaloni mukaista… Ajoin takaa täydellistä onnea, helppohintaista onnea, turhamaisen ja ylpeän lihan tyydyttämistä… Ja sen saavuttamiseksi taistelin kiihkeästi. Taisteltuani kaksikymmentä vuotta sain omakseni kauniin naisen, joka nukahti syödessään; komean talon, joka paloi poroksi kuin olkihökkeli; karjaa, joka katosi teille tietymättömille; lapsia, jotka kuolivat pois; rahaa, joka houkutteli kimppuuni murhamiehet, ja puhtaan paidan, joka on likainen seuraavana päivänä. Kaikki tämä vain tämän ruumiin vuoksi, joka on irtautunut päästäni, joka on minulle yhtä vieras kuin sitä peittävät rievut, tämän mätänevän ruumiin vuoksi, joka on vain haaska! Elin kokonaisen ihmisiän, neljännesvuosisadan, tämän ruumiin orjana, jota tahtoisin nähdä korppien raatelevan, niinkuin madot kalvavat sitä nyt, enkä hetkeäkään huomannut, että minulla oli pää, aivot, valo, johon mätä ja madot eivät pysty…»

* * * * *

Sairas oli ponnistuksesta uupuneena kauan vaiti. Adrien saattoi tuskin sietää hänen katsettaan, joka näytti kuin syyttävän häntä jostakin. Ja niin olikin.

»Adrien», sanoi eno, »olen kutsunut sinut luokseni, saadakseni sanoa sinulle, että olen sinuun tyytymätön!»

Tämä puhuttelu, joka oli kuin piiskan isku, sai Adrienin hätkähtämään ja hän huudahti:

»Tyytymätönkö minuun? Ja miksi, eno?»

»Siksi, että olet nautiskelija! Siksi, että unohdat valon, joka sinulla on päässäsi, ja muinaiset sanani! Tällainen on sallittu tuhansille ja tuhansille vähäpätöisille olennoille, jollainen minäkin olen, mutta ei sinulle, Adrien, ymmärrätkö? Ei sinulle, jonka aivot ovat tunteneet valon varhaisimmasta lapsuudesta saakka. Muistatko, kuinka sinä viisitoistavuotiaana — jolloin huvitellaan paperileijoilla — tulit Anghel-enon siistiin ja viihtyisään kapakkaan, kertoillaksesi hänelle tähtitieteestä ja antaaksesi ihailla itseäsi? Muistatko, kuinka hartaina minä ja työmieheni ahmimme jokaisen taivaallisen viisauden sanan, joka tuli huuliltasi. Ah! Tuo menneisyys! Näen sen edessäni kuin eilispäivän. Ulkona lunta ja tuulten temmellystä… Kapakassa miellyttävää lämmintä, pakinoivia, työtätekeviä miehiä, elämisen iloa… Leikkasin savustetusta kinkusta suuria kimpaleita, punnitsematta, laskematta, kitsastelematta, ja kaadoin viiniä anteliain käsin, kuullen sydämeni ääntä… Syötiin, juotiin, ylistettiin Jumalaa ja kuunneltiin, kuinka sinä kaadoit kumoon hänen rakennuksiaan, moninkertaistutit maailmoita, mittasit tähdet ja teit pilaa pappien typeryydestä!… Ha! ha!… Se miellytti minua! Työmiehiänikin se miellytti. Joku joukosta huudahti: 'Kuka on tuo poika, joka puhuu kuin kirja?' — 'Sehän on sisarenpoikani, tuhat tulimmaista!' minä vastasin, ylpeänä sinusta, ja itsestänikin, vaikka en mitään tietänyt. 'Hän on vanhimman sisareni ainoa poika, sisareni, jonka vertaista hempukkaa ei ollut toista, kun hän oli kaksikymmenvuotias!'…»

Ja tarttuen suureen viinikulhoon minä täytin omasta aloitteestani puolikkaanmitat, jotka olivat jälleen kuivat kuin kesäauringon paahtama maa… — — —

»Mutta seis! Pois, pois luotani, te julmat muistot! Ja sinä, Adrien, sisarenpoikani, kuuntele minua, tottele minua! Älä toivo mitään, älä odota mitään elämältä, joka lyö murskaksi ihmisen, turmelee ruumiin ja saa meidät unohtamaan pään. Mitä tarkoittaa tuo pöyhistely, johon antaudut? Tuo mitan mukaan tehty puku? Tuo vaatelias irtokaulus? Nuo kiiltävät kalvosimet? Mitä? Ovatko tuollaiset hepenet tarpeen nuorelle miehelle, joka tuntee taivaallisen valon ja jolle Anghel-enon turma ei ole tietymätön?»

Täynnä kunnioitusta Adrien antoi päänsä painua. Hänellä oli kielellään päteviä vastaväitteitä, mutta hän ei rohjennut tuoda niitä esiin. Ihmetellessään ääneti enonsa ankaruutta, tämä vei jälleen pillin kuihtuneille huulilleen ja alkoi kärsivällisesti ja hitaasti, ja tuon tuostakin henkeään vetäen, kutsua yltiöpäistä palvelijaansa, joka heti saapuikin, täytti lasin, nakkasi sen sisällön isäntänsä kurkkuun, ja meni menojaan käsivarsiaan ja päätään heilutellen.

»Kolme vuotta sitten tuli korviini niljainen juttu», jatkoi Anghel-eno. »Seurustelit hurjastelevien nuorukaisten kanssa, jotka eivät olleet arvoisiasi, ja menit eräänä iltana Brailassa tanssiaisiin, missä panit erään nuoren tytön pään pyörälle. Vietit yön tytön luona. Seuraavana päivänä houkuttelet hänet mukaasi Bukarestiin. Kaksi viikkoa myöhemmin sinut tuodaan poliisivoimalla tutkintotuomarin eteen. Kuukautta myöhemmin sinut viimein tuomitaan kaksiviikkoiseen häpeälliseen vankeuteen 'alaikäisen ryöstämisestä'.»

Adrien punastui korviaan myöten ja sanoi:

»En minä häntä 'ryöstänyt', eno. Tyttöhupakko nousi vaunuihin omasta tahdostaan, eikä se ollut hänen ensimäinen matkansa. Ilveilyn uhriksi jouduin minä… Muuten olisinkin lain mukaan saanut kolme vuotta vankilaa».

»Ehkä… Mutta sinä tiesit, ettei alaikäisellä ole 'tahtoa', ja että hän on vanhempiensa valvonnan alainen?»

»Kukaan ei mahtane mennä pyytämään vanhemmilta lupaa saada maata yönsä heidän tyttärensä kanssa».

»Se on selvää! Mutta ei myöskään ole maattava tytön luona, joka lähettää sinut seuraavana päivänä vankilaan».

Eno odotti vastausta. Adrien vaikeni. Edellinen jatkoi:

»Enkä moiti sinua vain tästä. Tiedän, että äitisi sairastui häpeästä tämän seikkailusi jälkeen. Tytön vanhemmat tulivat hänen luokseen, vaatien avioliittoa. Ja sillävälin kuin sinä maleksit Bukarestissa, syyti koko kaupunginosa solvauksia irstailevan pojan äidille. Sinä välitit tuosta kaikesta niin vähän, että pulaan jouduttuasi kirjoitit äidillesi, pyytäen rahaa. Tuskin sairaudesta toipuneena hänen täytyi kyyristäytyä pesualtaan ääreen, saadakseen kokoon rahaa sinun hätäsi lieventämiseksi… Jos tämä on mielestäsi pojan rakkautta, niin kumarran. Mutta tässä ei ole kaikki, minulla on tarkat tiedot, kuten näet… Sinun pidättämisesi pakoitti äidin kokoamaan kimsunsa ja kamsunsa ja muuttamaan keskellä talvea toiseen kaupunginosaan, missä sai maksaa paljon kalliimman vuokran. Päästyäsi viimein vankilasta sinä kunnostauduit jälleen, sekaannuit työväenliikkeeseen, sinut pidätettiin ja sait raippoja kuin hevosvaras. Seuraukset: kuukausi parantolassa, häilyvä terveys ja tekosyy matkustaa Egyptiin, missä olet nääntyä nälkään ja muistat äitiäsi. Ah! Adrien, mitä sinulta puuttuu enemmän: sydäntäkö vai älyä? Tuohon aikaan tuli sisar-parkani käymään luonani. Heikkona kuin haamu hän tuli ensi kertaa eläessään pyytämään minulta rahaa, lähettääkseen pojalleen… En säälinyt sinua, vaan häntä, tuota marttyyriä, ja avasin hänelle kukkaroni».

* * * * *

Adrien purskahti itkuun, heittäytyi polvilleen löyhkäävän vuoteen viereen, tarttui enonsa luiseen ja kylmään käteen ja suuteli sitä kiihkeästi, huutaen:

»Anteeksi!… Anteeksi!… Olen kurja!»

»Hyvä on. Sinä kadut. Ja katumusta seuraa parannus. Koeta tehdä parannus, ja minä annan sinulle anteeksi jo nyt, ja olet jälleen minun Adrienini, minun sisarenpoikani, Anghel-enon henkevä poika, enon, jonka näet makaavan tällä kurjalla vuoteella siksi, että hän erehtyi tavoittelemaan liian kaunista naista, liian kukoistavaa taloa, liian puhdasta paitaa. Mutta riittäköön jo!»

»Eno, mitä minun sitten on tehtävä?» sopersi nuori mies, kuivaten kyyneleitään ja istuutuen entiselle paikalleen. Anghel kohotti vaivalloisesti luurankomaista käsivarttaan kuin lausuakseen kirouksen:

»Sinun on käännyttävä pois kaikesta, mikä sinua mairittelee, voitettava ylpeät halut, vaiennettava lihan ääni, joka jäytää meitä kuin mato, antauduttava koko sieluinesi hengen palvelukseen, joka on ainoa tukemme hädässä. Siinä kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa…»

»Mutta, eno», uskalsi Adrien huomauttaa, »sinähän inhoat tänään kaikkea, mitä eilen rakastit…»

»Aivan niin… Kaikki se, mitä eilen rakastin, on saattanut minut siihen, missä näet minut tänään…»

»Mutta täytyyhän rakastaa sitä, mistä on nautintoa: kaunista naista, kukoistavaa kotia ja puhdasta paitaa. Intohimomme vaativat sitä ja aistimme huutavat sitä».

»Tuo on totta vain näennäisesti, Adrien!… Vain näennäisesti!… Intohimot ja aistit aiheuttavat myrskyn, joka ei ole oikeassa suhteessa niiden onnellistuttamiskykyyn».

»Sydämen myrsky…»

»Sydämemme on pahantekijä!» huusi kuoleva, ponnistaen viimeiset voimansa. Hänen äänessään ei enää ollut inhimillistä sointua, se tuli vinkuen nenästä. Tätä lausetta seurasi pitkä äänettömyys. Seinään päin kääntynyt pää jäykistyi liikkumattomaksi, samoin käsivarret. Adrien luuli, että hänen enonsa siinä tuokiossa vetäisi viimeisen henkäyksensä.

Ei. Anghel-eno ajatteli yhä. Hän kääntyi jälleen Adrieniin päin ja tarkasteli häntä, ja hänen katseestaan kuvastui kauhu, joka paremmin kuin sanat ilmaisi hänen aivojensa surullisen taistelun. Hellittämättä katsettaan Adrienista Anghel vihelsi voimakkaasti, voimakkaasti ja kiirehtimättä, kuin osoittaakseen sisarenpojalleen, että hän kiusoitteli kuolemaa.

Poika tuli sisään juoksujalkaa, eno nieli annoksensa, nuolaisi valkoisia huuliaan ja hymyili, saatuaan jälleen voiton olemattomuudesta…

* * * * *

»Sydän! Sydän! Adrien… Itkekäämme sitä! Tuota nyrkinkokoista lihapalaa, joka ei lakkaa lyömästä. Tuota naurista, tuota palleroista artisokkaa, joka kätkee itseensä iäisyyden, joka saa ikuisen liikkumiskyvyn sinä hetkenä, jolloin se joutuu naisen lämpimään kohtuun, jolloin se varmastikaan ei ole neulankärkeä suurempi; joka kasvaa ja lyö; joka ailahtelee, riemuitsee, kärsii ja lyö pysähtymättä synnyinhetkestään kuolemaansa saakka. Kas niin!… Olkaamme oikeamielisiä tuota poloista pahantekijää kohtaan! Se tuottaa meille tosin paljon pahaa, mutta se tekee sen anteliaisuuttaan. Ah! Taasen muistoja!… Siunatut muistot!… Olkoon menneeksi… Eläkäämme vielä hetkinen kauheassa menneisyydessä!… — — —

»Jollei kyynelteni lähde jo olisi kuivunut, itkisin mielelläni sen nuorukaisen vuoksi, mikä olin kaksikymmenvuotiaana… Kiipesin siihen aikaan kohti onneni kukkulaa, ja kuohuva vereni pani minut elämään sataa elämää yht'aikaa. Mikään ympärilläni ei ollut minulle vierasta, yhtävähän ilo kuin surukaan. Anghel-eno oli mukana niin häissä kuin kiistassakin. Minä se tyhjensin ensimäisen ja viimeisen viinilasin ja minä niinikään olin viimeinen tappelussa! Sillä — kaikkivoipa Jumala! — on suloista kuulla ohimoittensa jyskyttävän 'Kristuksen veren' voimasta, samoinkuin on suloista iskeä pilantekijää, joka nauraa hohottaa päin naamaasi. Ja tiedetäänhän, että 'Herramme veri' usein juhlatilaisuuksissamme sekoittuu meidän kuolevaisten vereen.

»Samoin kävi tuona joulunakin, josta aion kertoa sinulle…

»Luulisin sinun hiukan muistavankin sitä, sillä olit kuusivuotias ja olit näkemässä tuota ottelua… — — —

»Millaisia olivatkaan entisajan suuret kirkkojuhlat!… Totisesti on ihminen surkea nauta!… Elämä koettelee häntä, muuttaa perin hänen tunteensa ja turmelee hänen sielunsa paljon helpommin kuin eläinten, jotka pysyvät samanlaisina ajasta aikaan.

»Kun vertaa nuoruusaikani hurjia miehiä nykypäivien rujoihin, voisi heitä täydellä syyllä sanoa jalopeuroiksi. Heidän joukossaan oli heikkojakin, mutta sellaisista ei kukaan välittänyt, sellaisia ei otettu lukuun. Kun jossakin Petroin, Cazassun tai Nazirun kapakassa mainittiin kylämme nimi, johtuivat läsnäolijoiden mieleen heti muutamat miehet: ensinnäkin Jeremias, urhoollisista urhoollisin, sitten… kautta kunniani, niin, Anghel!… Sitten muistettiin ystävääni Nikolaita, Vladimiria, Pitkää Costaa ja monia muita vähemmän kuuluisia, koko tuota falangia, joka oli yhtä voittamaton työssä kuin pidoissakin, huvittelussa kuin tappelussakin!… Mutta nyt…

»He!… Adrien… sylkäise minun puolestani, sillä minä en enää jaksa sylkäistä! Nyt on olemassa vain kääpiöitä, jotka pelkäävät omaa varjoaan ja antavat vaimojensa piestä itseään!…»

* * * * *

»Tuon joulun aattona, joka oli remuava ja dramaattinen yht'aikaa, minä lähetin kotiin kymmenen dekalitran viinitynnyrin, kuusi suurta leipää ja yhtä monta porsasta hapankaalissa paistettavaksi.

»Sinun mielestäsi siinä oli liikaa niille kahdelletoista suulle, joiden piti kokoontua pöydän ympärille. Ehkä sinun aikaisillesi kalvetustautisille, jotka voivat pahoin kolmannesta suupalasta ja päihtyvät puolesta viinilasista. Meille… Hauska leikki!…

»Näen silmieni edessä Stefanin, papin, joka osasi ulkoa raamatun ja neljä evankeliumia ja joka kuoli viime vuonna… Tuohon aikaan, kuusikymmenvuotiaana, hänellä oli simpanssin hampaat ja kukon miehuus. 'Rovastinna', hänen vaimonsa — leveälanteinen nainen, jonka kasvot olivat punaiset kuin pioni — odotteli kahdeksattatoista lastaan, muut seitsemäntoista olivat elossa ja voivat hyvin. Ah! Olisitpa nähnyt tämän 'jumalaisen' parin leu'at heti asianomaisen pöytäsiunauksen tapahduttua, joka suoritettiin lyhyesti ja nopeasti, sillä vesi kihosi papin kielelle… Hänen leukansa murensivat kylkiä, luita ja rustoja kuin ne olisivat olleet auringonkukan siemeniä, ja hänen kunnianarvoisa partansa kieppui rinnalla kuin käynnissä olevan myllyn ratas…

»Äitini, joka istui papin vieressä, — tietoisena päivän pyhyydestä ja hurskaana sormenpäitä myöten — taisteli urheasti ruokalautasensa ääressä… Äkkipikainen ja ovela Dimi-veli valitsi taitavasti parhaat palat itselleen. Jeremias nieleskeli kaiken valikoimatta ja pureskelematta, sillävälin kuin Pitkä-Costa — pitkä raajoilta kuten sanoiltakin — ojenteli loputtomia käsivarsiaan ylt'ympäri pöytää, kahmaisi kaikkea, puhui vähän ja antoi toisten puhua, täyttääkseen heidän suunsa tyhjällä».

»Onhan luvallista olla ahmatti, Stefan-isä?»

»Luvallista, poikani, luvallista».

»Eihän se ole syntiä?»

»Ei ole syntiä se, mitä suuhun pistetään, vaan se, mitä suusta tulee…»

»Kertokaa meille kohtaus Herran ehtoollisesta…»

»Aivan heti…»

»Kuusi miestä ja kuusi naista istui pöydän pitkillä sivuilla. Pöydän päässä, kasvot itäänpäin, istui isä-Stefan, kohoten kuin jättiläinen yli seuran. Oltiin onnettomia siitä, että lukumäärämme oli kolmetoista, 'pirun luku', mutta lohduttauduimme lisäämällä seuraan kääpiön, joka täytti sarkkamme, iloisen ja teräväpäisen ukkelin, joka vaivoin jaksoi kierrättää pöydän ympäri suunnattoman suurta savikulhoa.

»Kun suut oli saatu tyhjiksi, kääntyi mieli huviin ja kurkut viinikarahveihin. Kuohuva viini virtasi jokena ja jutut sen mukana. Sitten Dimi otti ihmeellisiin sormiinsa pitkän paimenhuilunsa, ja kas, kaikki olivat jaloillaan, pappi mukaanluettuna. Ja nyt alkoi tanssin leiske astioiden ja maljojen peittämän pöydän ympärillä. Huudahdukset ja jalkojen töminä vapisuttivat koko taloa. Kasvot hikikarpaloissa pappi ja hänen vaimonsa lopettivat viimein tanssin, näyttääkseen esimerkkiä kohtuuden noudattamisessa. Ja juhlaa jatkettiin entistä ehommin…»

* * * * *

»Mutta minulle ei tuo ilta merkinnyt vain juhlimista. Jotakin tärkeää oli tekeillä, ja kaikki olivat siitä selvillä. Lisäksi tämä seikka kiihdytti mieliä ja jakoi läsnäolijat kahteen, melkein tasaväkiseen puolueeseen.

»Oli kysymyksessä äitisi uudelleen naittaminen, ja minä kannatin ystävääni Nikolaita, joka myöskin oli saapuvilla, ja oli melko varakas talonpoika ja lapseton leskimies. Jeremias ja Costa olivat läsnä tukeakseen hänen pyrkimyksiään ja avustaakseen minua. Mutta äitisi ei ollut aivan vapaa. Aikoja sitten oli Dimi, tuo veljellinen vekkuli, kaikessa hiljaisuudessa asettanut vaaliin oman suosikkinsa, joka niinikään oli nimeltään Nikolai, muuten perin miellyttävä mies, kalakauppias Brailasta, joka ansaitsi hyvin ja eli huolettomasti. Paitsi Dimiä, kannatti hänen ehdokkuuttaan saksalainen serkkumme Tudor, jota kaikki pelkäsivät hänen villin luontonsa ja herkulesmaisten voimiensa vuoksi. Tudor ja hänen Nikolainsa olivat kuin veljekset.

»Ja näin me istuimme pöydässä vastakkain vannoutuneina kilpailijoina, neljä minun puolellani ja kolme Tudorin, mutta Tudor vastasikin helposti kahta kaikkein voimakkainta miestä. Äitisi istui heidän puolellaan, mutta en tiedä, missä määrin heidän Nikolainsa miellytti häntä, enkä sitäkään, millainen heidän suhteensa oli. Kuitenkin tiedettiin, että hänen oli vaikeassa asemassaan usein täytynyt alistua ottamaan vastaan antimia, joita kalakauppias lakkaamatta tuhlaili hänelle.

»Ja mikä kummallinen olento olikaan tuo sisarparkani!… Kolmikymmenvuotiaana hän oli kaunis kuin vastikään naimisiin mennyt tyttö, luonteeltaan miellyttävä ja iloinen ja osasi laulaa ja tanssia viehkeästi, mutta kävi töykeäksi ja turmeli hauskimmankin seuran mielialan, niinpian kuin tuli kyseeseen hänen uudelleen naittamisensa. Ja tämä kaikki vain sinun tähtesi: ajatellessaan, että uusi aviomies saattaisi olla tyly sinua kohtaan, hän muuttui villiksi kuin naarasleijona. Sinun kauttasi hänet joko saavutti tai menetti, ja sinusta tuli kompastuskivi tuonakin iltana.

»Ystäväni Nikolai rakasti sinua ja tuli usein luoksemme vain leikkiäkseen kanssasi. Te olitte toverukset, ja se oli valtti meidän hyväksemme. Tuona jouluiltana Nikolai toi sinulle makeisia vuoteeseen, missä nukuit ja havahduit aina sen mukaan, kuinka huoneessa meluttiin. Tämä miellytti äitiäsi ja kiihdytti toisen mustasukkaisuutta, joka tietämättä, miten lopettaisi leikin, veti taskustaan kultarahan ja heitti sen sinulle, sanoen:

»Kas noin, Adrien, tuolla saat ostaa koko kilon makeisia!»

»Niinpä niin… mutta ne hajuavat kalalta!…» vastasi ystäväni, vihjaten hänen ammattiinsa, jota nuoret tytöt inhosivat.

»Se hajuaa kuitenkin paremmalta kuin lantatunkio!» vastasi edellinen, taputtaen talonpoikaa selkään.

»Nämä sapekkaat sanat putoilivat puoliyön maissa, kun viini yksin oli vastuussa puheista. Tudorin kiukku kuohahti helposti. Ja peloittavinta oli, ettei hän ollut lainkaan humalassa. Vakuuttautuakseni hänen tilastaan minä pistin taitavasti jalkani eteen, kun hän nousi lähteäkseen ulos: hän ei kaatunut». — — —

Anghelin henkeä salpasi. Kertominen uuvutti häntä. Hän vaikeni äkkiä. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet enemmän mielenliikutusta kuin väsymystäkään. Sama jähmettyneisyys, samat kaameina ammottavat silmät. Ja taas hän vihelsi elämänsä pidentäjää ja sai viinatilkan. Sitten hän jatkoi reippaammin:

»Kun nyt mietin ja tutkistelen rauhassa ihmiselämän intohimoja, kysyn itseltäni, emmekö sittenkin ole vain marionetteja paholaisen käsissä, joka pitelee nuoran päästä ja tanssittaa meitä mielensä mukaan. Sillä jos meillä tuona iltana olisi ollut järki hiukankin paikoillaan, olisi meidän täytynyt nähdä, että äidilläsi oli yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin hirttää itsensä. Mutta viini ja sydäntemme rajuus veivät meistä voiton, ja sana sanalta kävi selvemmäksi, ettei enää ollutkaan kysymys jonkun naittamisesta, vaan että haluttiin yksinkertaisesti vain iskeä yhteen, iskeä sokeina ja kuuroina.

»Äitisi puolestaan — jolle tuotti pirullista huvia kiihoittaa miehet toisiaan vastaan, ja jonka vuoksi moni hänen nuoruudessaan oli puhkaisuttanut päänsä — avusti niin hyvin paholaista, että veremme syttyi tuleen, ja tuo tuli oli vähällä tuhota hänetkin. Tuntien kalakauppiaan mustasukkaisuuden hän kylvi hämminkiä molempien Nikolaiden mieliin laulamalla erästä tunnettua laulunpätkää, jossa nimi Nikolai toistui joka säkeen lopussa:

»Ai, ai, ai, suutele mua, Nikolai!…

»Niin, suutele mua, Nikolai, mutta kumpi heistä?… Ja kun kukin pani parastaan jouduttaakseen kahakkaa, kiusoitteli minun Nikolaini kaimaansa, vilkutti silmää ja polki pöydän alla äitiäsi jalalle. Tudor ulvoi:

»Lempo vie!… pian räjähtää!…»

»Niin, serkku!», huudahdin minä. »Räjähtääpä totisesti!»

»Äitini nousi paikoiltaan. Ollen järjestelevinään pöytää hän kokosi kaikki veitset ulottuviltamme, mutta huomatessaan, että Tudorilla yksin oli kauhea puukko vyöllä, hän pyysi sitä häneltä, sanoen:

»Tudor! Lapseni!… Anna minulle puukkosi!»

»Ylpeänä Tudor veti puukon tupesta ja heitti sen oveen. Vanhus nouti sen sieltä. Sitten hän toi vihkivettä, siroitteli sitä huoneeseen, poltti suitsutusta ja rukoili:»

»Kaikkivaltias Jumala! Aja pois saastuttaja tästä huoneesta, jossa se heiluttaa häntäänsä ja villitsee mielet!… Herra, karkoita se kauas erämaahan!… Armahda meitä syntisiä, Poikasi nimessä, joka on syntynyt meille tänään!»

Ja kääntyen äitisi puoleen hän sanoi rukoilevasti:

»Lähde täältä, tyttäreni!… Mene kohentamaan tulta liedellä… Ja rukoile… Sillä sinä olet syynä pahaan, niinkuin Eva oli syynä kuoleman syntiin…»

»Kaikki miehet vastustivat 'pahan poistumista'». Jeremias lauleli:

»Anta-kaa — mei-dän — pi-tää kau-nis — pahen-nuk-sem-me! Mi-tä — oli-si-vat — mie-het il-man — kau-nis-ta — pa-hen-nus-ta?»

Äiti sanoi itku kurkussa:

»Jeremias! Saat vielä reiän päähäsi!…»

»An-ta-kaa mei-dän — saa-da — rei-kä — päähäm-me, jos — se mei-tä — hu-vit-taa!…»

Dimin huilu liritteli kuin noiduttuna. Sävelet ja sanat virtasivat hänen sormistaan ja huuliltaan:

Hu-huu, hu-huu, hu-huu, minä rakastan täyttä sarkkaa!… Hu-huu, hu-huu, hu-huu, minä rakastan nuorta, ei vanhaa!… Hu-huu, hu-huu, hu-huu…

Yhdellä hyppäyksellä olivat kaikki seisoallaan ja sarba vapisutti lattiaa. Tanssiessaankin Dimi soitteli ja mylvi:

Hypähdä, opinca! Iske lattiaan, niin että kajahtaa kauas metsän taa! Hu-huu…

[Opinca = taionpoikaisnaisten käyttämä nahkasandaali.]

Ja Pitkä-Costa jatkoi:

Hyvä viini, lepo suloinen, unholaan jää elo maallinen!…

Ja sisar pisti veitikkamaisesti väliin:

Kuinka rakastankaan miestä rohkeaa, kun hän lepää maassa pitkänään!…

Ja Tudor härnäili:

Kuinka mieluista on lyödä, temmeltää, heittää vihollinen maahan makaamaan!…

Heidän Nikolainsa kirkui:

On viini huonoa ja mitta pien', vaan tytär soma lie!…

»Juokaamme! Juokaamme! Maljat nurin!»

»Veljenmalja!»

»Me joimme veljenmaljan kaksitellen, käsivarsi käsivarteen pujotettuna, päät lähekkäin, maljat huulilla. Ja ehdin hädin tuskin nähdä äitisi juovan veljenmaljaa ystäväni Nikolain kanssa, — joka sattui olemaan hänen vieressään, — kun Tudorin malja lennähti ystäväni päähän, särky en sirpaleiksi.

»Se oli merkinanto, säkene… Siinä tuokiossa syntyi hirvittävä sekasorto. Maljoja, lautasia ja muita astioita lenteli ilmassa kuin ammuksia… Pöydät ja tuolit kaadettiin nurin, öljylamppu putosi maahan, särkyi ja sammui… Jäimme pilkkopimeään. Ja kelmeässä kajastuksessa, minkä lumi ja tuikkiva tähtitaivas loivat ruutuihin, olisi saattanut nähdä mitä vimmatuimman käsirysyn, kun seitsemän miestä, seitsemän ystävystä iski kiukkuisesti toisiaan, vuodatti vihamielin toistensa verta, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä, edes tietämättä miksi — kunnes hetkellä, jolloin kukaan ei ajatellut hellittää otettaan, huoneessa kajahti vastapuolen Nikolain leikkisä ja moittiva ääni:

»Pyhän Pietarin nimessä! Ette kai aikone jatkaa tuota mukilointia aamuun saakka! Minun on jano!…»

* * * * *

Temmellys taukosi, kuin olisi sähköpanos lauennut. Väsähtäneen taistelijan odottamattomaan huudahdukseen vastattiin iloisesti nauraen ja innokkaasti myönnytellen…

»Valoa!… Valoa! Ja viiniä ennenkaikkea! Missä on naisväki? Missä on kääpiö?»

»Naiset, jotka olivat kauhuissaan paenneet, tulivat jälleen sisään tuoden kynttilöitä, mutta sinun äitisi oli kadonnut ja sinä hänen mukanaan. Kaikki etsiskely pihamaalta, vajasta ja navetasta oli turhaa. Kantaen sylissään sinua, — ainoaa aarrettaan ja ainoaa huoltaan, — hän läksi yön pimeydessä jalkaisin kulkemaan kohti Brailaa, uhmaten lunta, kylmää ja susia!… Hän palasi takaisin matalaan leskenmajaansa, arkana riippumattomuudestaan ja tietoisena vain yhdestä velvollisuudesta: ainoan poikansa kasvattamisesta!… Huvittelu oli nyt päättynyt… Vaivannäkö alkaisi huomispäivästä…

»Mutta se oli hänen asiansa. Meidän asiamme oli unohtaa nopeasti poissaolija, siistiä huone, pyytää viiniä ja virittää myrskyävä Kindia Dimin huilun säestämänä. Paitahihasillamme, kasvot verta vuotavina, vaatteet siekaleina, mielet lauhtuneina ja ilveilynhaluisina me tanssimme hurjan piiritanssin, välittämättä haavoistamme sekä kääpiöstä, joka tanssi hänkin piirin keskellä, toinen käsi lanteilla ja pidellen toisella kädellään tasapainossa isoa dekalitran viiniastiaa, joka hänellä oli päänsä päällä, ja varoen potkuja, joita suuntasimme hänen istuinpaikkaansa kohti… — — —

»Syönnistä tylsänä ja sikahumalassa läksin aamunkoitteessa, — yksin, chubaani kääriytyneenä, — taivaltamaan kotia kohti, kahlaten polvia myöten lumessa, lainkaan muistamatta viimeistä tuomiota, joka minulla nyt on edessä».

Sairas vaikeni… Sitten hän kutsui palvelijan ja nielaisi jälleen pienen viinatilkkansa, Adrienin etsiessä sillävälin syyn häivää kuulemastaan tarinasta.

»Eno», sanoi hän, »en käsitä, minkä synnin olisit tehnyt, joka oikeuttaisi Jumalan rankaisemaan sinua… Olet elänyt vain tunteittesi mukaisesti».

Anghel koetti nauraa, mutta hänen kauhea irvistyksensä peloitti hänen sisarenpoikaansa.

»Etkö näe syntiä?» tiukkasi hän. »Ystävä-parka, mitä sinun on sitten kuultava, nähdäksesi sen? Onko minun kerrottava sinulle vieläkin pahempaa? Siis kuuntele:

»Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin vielä toivoin voivani herättää vaimoni uneliaisuudestaan pettämällä häntä. Jeremias, joka tosiaankin oli intohimoisen Cosman poika, järjesti minulle siihen viehättäviä tilaisuuksia. Tämä mies, joka oli ollut pappien vannoutunut vihollinen aina siitä saakka, kuin hänen isänsä oli saanut surmansa papin kädestä, huvitteli etsimällä rakastajattarikseen kirkonpalvelijain puolisoita ja tyttäriä. Ja ollen kuusikymmenvuotiaana kaunis ja komea kuin nuori tammi, oli hänellä enemmän menestystä kuin kaksikymmenvuotiaalla nuorukaisella.

»Jeremias näytti minulle tien. Ja rakkauden pesän Cazassussa. Sinne oli vain puolen tunnin ratsastusmatka. Ensi kerralla teimme matkan ikäänkuin ilman aikojaan. Tulimmehan vain ammattiveljen luo saamaan 'naukun'; kapakoitsijat maistelevat ja arvostelevat huvikseen ammattitoveriensa viinejä.

»Oli syksy… Uutta viiniä, hyvää pastramaa. [Suolattua, kuivattua ja, haluttaessa, käristettyä lampaanlihaa.] Jeremiaan lähettämä asiapoikanen toi papinrouvalta sanan, että hänen jumalainen puolisonsa oli poissa. Hän oli usein poissa kotoa. Ollen Cazassun ainoa pappi, virkatehtävät kutsuivat hänet usein kauas kodista, ympäristön lukuisiin kyliin. Hurskaat, ennakkoluuloiset ja taikauskoiset seurakuntalaiset eivät voineet olla ilman häntä. Pappia haettiin jos jonkinlaisista syistä: häntä haettiin kastamaan, vihkimään tai ripittämään kuolevaa; karkoittamaan aaveet kummittelevista taloista, siunaamaan hedelmätöntä maata, jakamaan almuja kuolleiden puolesta, lukemaan liturgia harhateille joutuneen naisen, juoppouteen vajonneen aviomiehen, mielipuolen tai kaatuvatautisen puolesta. Ja tiedettiin, että heti näiden toimitusten päätyttyä pappi oli jälleen ratsailla, pyhät virkakalut kainalossaan, valmiina aloittamaan kiertokulkunsa, jolta hän palasi vasta yöllä, ja usein seurasivat ahdistetut sielut hänen jäljissään, kuljettaen häntä kodista kotiin, kuin olisi hän ollut koko seudun onnentuoja.»

* * * * *

»Minun ei tarvinne sanoa sinulle, Adrien, ettei tämä rehellinen, oikeamielinen ja väsymätön hengenmies ansainnut loukkaustamme… Että hän ansaitsi sitäkin vähemmän puolison ja tyttären, jotka kumpikin olivat yhtä irstaita.

»Tuota en ollenkaan ajatellut sinä päivänä, jolloin Jeremiaan opastamana, — jota taivas varmaan rankaisee ennen hänen kuolemaansa, — tulin taloon tyytyväisenä kuin kukko, nähdessäni kauniit silmäykset, joita tytär, niinikään alituisesti liikkeellä olevan postinkantajan vaimo, — loi mustaan partaani, kiharaan tukkaani, puhtaaseen paitaani ja kiiltäviin saappaisiini! En ajatellut pahaa, jota tein lähimmäiselleni, enkä turmaa, jota tuotin sielulleni… Ja vaikka sieluni ei ollutkaan luotu tämäntapaisia iloja varten, miellyttivät ne minua sittenkin. Löysin niistä sellaista viehätystä, että tulin toistamiseenkin.

»Muuten nuo molemmat kyykäärmeet olivat niin luodut, että heidän luonaan unohtui kaikki muu, paitsi lihan himo. Jumala yksin tietää, miksi hän oli lyönyt nämä aistillisuuden haavat erään hyveellisimmän palvelijansa ruumiiseen. Papinrouva itse väitti, asiastaan varmana, ettei Jumalakaan sitä tietänyt, ja hän antoi huvittavan selityksen tästä Jumalan taitamattomuudesta.

»Kuten tiedätte», sanoi hän, »ei Jumala ollut yksin luomispäivänä, vaan läsnä oli myöskin saastuttaja… Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi olla kaikkialla, ja häiritsi lakkaamatta työnteossa Kaikkivaltiasta, joka puolustautui parhaansa mukaan. Katsellessaan sen jumalallisen taikinan häikäisevää valkeutta, josta Herra aikoi leipoa ihmisen, — ja josta hän ennen muita tahtoi täydellisen, — heräsi saastuttajassa vastustamaton halu tahrata se. Mutta Luoja valvoi tarkasti taikinaansa. Johtaen herkkäuskoisen Mestarin harhaan Paha kysyi silloin yht'äkkiä, osoittaen samalla pilven taa katoavaa aurinkoa: 'Kuinka, oi sinä, joka olet niin viisas, olet antanut heikolle pilvelle voiman himmentää niin loistavan tähden, synkistyttää maailman ja syöstä sen alakuloisuuteen?'

»'Olen tehnyt sen siksi', selitteli Luoja, 'että kaikki maallinen nähtäisiin eri valaistuksissa, että ihminen ei olisi mistään varma, vaan epäilisi kaikkea, paitsi minun väkevyyttäni'. Paholainen kuunteli, ollen ihmettelevinään, mutta onnistui samalla koskettamaan hännällään jumalalliseen taikinaan, joka muuttui heti harmaaksi. Herra huomasi sen ja hämmästyi. 'Miksi sinä hämmästyt?' ilkamoi Paha, 'taikinasi on harmaata siksi, että valaistus on muuttunut!' Jumala tunsi joutuneensa tappiolle, mutta ylpeä kun oli, tahtoi hän pysyä aiheessaan. Hän pani taikinan muottiin, antoi sille ihmisen muodon, puhalsi siihen ja loi Aatamin… Mutta, voi, tahra seurasi mukana!… Se on meissäkin, ja siinä koko juttu…»

* * * * *

»Niin, siinä koko juttu!… Tai paremmin, tässä koko juttu:… Kas tässä kosteina kimmeltävät silmät, joiden hehku lävistää sydämen kuin nuoli… Tässä kärsimättömät huulet, jotka odottavat vain viiksien hivelevää kosketusta ja miehistä puraisua… Tässä rinnat, jotka ovat hyvin peitetyt, vain paremmin näkyäkseen. Tässä kaksi naista ja kaksi miestä, joita saatana on koskettanut hännällään! Ei hämärintäkään muistoa meissä Jumalan tarkoituksesta!… Ei hyvettä, ei häveliäisyyttä, ei kunniantuntoa!… Vain kaksi naista ja miestä, jotka saastuttaja on vallannut kiireestä kantapäähän!…

»Ja minä purasin, Adrien, minä purasin kielletystä hedelmästä! Ja se maistui mielestäni hyvältä, niin hyvältä, että muutuin paremmaksi lähimmäisiäni kohtaan. Annoin vaimolleni anteeksi hänen uneliaisuutensa enkä lyönyt häntä enää. Olin kaksinverroin antelias tarvitseville, ja suvaitsevaisempi niitä kohtaan, jotka varastivat minulta. Ja sydämeni ailahteli ilosta aamusta iltaan…

»Mutta Salomon-saarnaaja sanoo: 'On aika tehdä kaikkea; on aika nauraa ja aika itkeä; on aika suudella, ja aika olla suutelematta…' Tuo aika tuli.

»Eräänä helteisenä kesäiltapäivänä Jeremias ja minä maistoimme jälleen kiellettyä ja häipyvää iloa pappilassa, joka sijaitsi etäällä kylästä, eristettynä ja yksinäisenä. Postinkantaja oli työssään ja pappi oli lähtenyt kastematkalle. Luulimme olevamme turvassa yllätyksiltä, ja tuo jumalallinen taikina, jota Piru oli koskettanut hännällään, hekkumoitsi, kun Jumalan kostava käsi avasi oven ja aukeamassa seisoivat pappi ja hänen vävynsä kuin kaksi hirmuista tuomaria! Suorina ja sotaisina he seisoivat siinä, tomun peittäminä ja kalpeina, edellisellä kädessä pieni kattila, jossa oli vihkivettä, jälkimmäisellä kyhmyinen keppi ja kirjesäkki.

»He pysähtyivät mykkinä kynnykselle, mutta me neljä syyllistä ponnahdimme ylös ja pakenimme nurkkaan, Jeremias puukkoonsa tarttuen, valmiina puolustautumaan, minä häpeästä kivettyneenä ja molemmat naiset päät tekopyhästi painuksissa. Ja Kaikkivaltias puhui loukatun, mutta onnettomuudessaan vahvan palvelijansa suun kautta.

»Hän sanoi suunnilleen näin:

»'Rauha teille, te pahantekijät!'

»'Ja olkoon tämä rauha teidänkin kanssanne, te irstaat naiset! Sinä, Jeremias, heitä aseesi, sillä olkoonpa loukkaus millainen tahansa, pappi ei nouse kostoon omassaan eikä toisten talossa!… Jumalan asia on tuomita oikea ja väärä… Ja siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa sinulle, sinä sydämetön, häpeämätön ja säälimätön mies. Mutta sinulle, Anghel, haluan puhua enemmän, sillä sinulta ei puutu sydäntä, hävyntunnetta eikä sääliä. Anghel, minä tiedän, että olet onneton kodissasi… Mutta etsitkö lohdutusta toisten onnettomuudesta? En puhu itsestäni. Minä jaksan kantaa ristin, jonka Herra tekee päivä päivältä raskaammaksi, rangaistakseen heikkoa lihaani siitä, että himoitsin lihan nautintoa, muistuttaakseen minulle, että kaunis nainen, jolta puuttuu järkeä, on kuin kultarengas sian kärsässä. Mutta katso tätä nuorta miestä, josta Jumala vihassaan on tehnyt vävyni, ja joka vapisee kuin kuollut lehti, nähdessään että hänen avio-onnensa on saanut kuolettavan iskun, ja tuon iskun olet antanut sinä, jolta ei puutu sydäntä, häpyä eikä sääliä… Anghel, katso häntä, ja paina mieleesi, että ankara ojennus odottaa sitä, joka poikkeaa oikealta tieltä!… Minäkin poikkesin siltä tieltä, tahtoessani yksin omistaa tämän naisen, jonka Jumala oli tarkoittanut kaikkien yhteiseksi… Ja tässä minä saan ojennukseni… Tämä nuori mies on poikennut tieltä hylätessään kunniallisen rakkauden ja avatessaan sylinsä tytölle, jonka tulisi olla yleinen, minun tyttärelleni… Ja hän saa ojennuksensa. Sinä, Anghel, saat myöskin omasi! En toivota sinulle pahaa, mutta paha on sinussa itsessäsi, sillä joskin on inhimillistä langeta saastaan, jota luulee puhtaudeksi, ei ole sallittua heittäytyä ehdoin tahdoin sen saastutettavaksi. Lähtekää! Olkoon rauha teidän kanssanne, mutta peljätkää Jumalaa ja matoja, jotka eivät koskaan nuku… [Romaniankielellä: vermii cei neadormiti, valvovat, ikuisesti hereilläolevat madot.]

»Kuulitko, Adrien?… Valvovat madot! Kas täällä ne ovat!… Ne ovat täällä riepujen alla, jotka peittävät niitä ja elävää raatoani… Ne ovat jäytäneet minua hitaasti kokonaisen vuoden… Ja tuona vuotena on elänyt vain pääni, aivoni…

»Anghel-eno on mennyttä!… Kaikki on sortunut! Ei ole jälkeäkään enää hänen kauniista talostaan, kauniista lapsistaan, puhtaasta paidastaan ja kiiltävistä saappaistaan… Sortunut on ruumis, joka ei koskaan ollut tuntenut väsymystä eikä sairautta!… Ja mitä julmien murhamiesten ei onnistunut tuhota, sen tuhoavat nyt alati valvovat madot!…

»Vain aivot yksin pitävät puoliaan… Ne ovat minulle sammumattomana lyhtynä loputtomassa yössä, yössä, joka alkoi sinä iltana, jolloin poikani laskettiin hautaan… Mutta lyhty on alkanut loistaa… Eikä öljyä ole enää ollut muuhun… Kaikki vain tuota liekkiä varten… Ja näin olen löytänyt pelastuksen…

»Sataviisikymmentä naulaa arvotonta multaa, joka tahtoi hallita maata! Kas tässä se nyt makaa liikkumattomana!… Niin paljon tarpeita, niin paljon pyyteitä, niin paljon riehuntaa, ja niin vähän iäisyyttä!… Herra, kuinka oletkaan ollut taitamaton luodessasi taideteostasi! Pää yksin olisi riittänyt. Missä muualla paitsi aivoissa olen löytänyt äärettömyyttä? Ja kun ajattelen, että tuo äärettömyys, tuo ainoa, mikä meissä on iäistä, oli typistetty olemattomiin, poljettu kuin hiekkajyvä olemukseni uumeniin! Koko talo täynnä melua… Suuri kirstu, joka sulkee sisäänsä ihmisen yötä ja päivää… Olkivalkea, jonka pitäisi valaista koko temppeli, mutta joka vain savuaa, tukehduttaa ja tekee siellä asumisen mahdottomaksi…

»Näinä seitsemänä vuotena olen ajatellut kaikkea, mitä ajatella saattaa… Olen lukenut kolmeen kertaan Vanhan ja Uuden Testamentin.

»Salomon sanoo yhdessä ainoassa saarnassaan kaiken, mitä elämästä on sanottavaa. Ei voisi sanoa paremmin eikä enempää, vaikka puhuisi pysähtymättä kymmenentuhatta vuotta. Eikä kuitenkaan ole vähemmän totta, että sekin on turhuutta, ja tuulen takaa-ajamista! … Sitä vähäistäkään onnea, jonka tämä viisas löytää, ei ole olemassa. Elämässä ei ole kysymys onnen löytämisestä, vaan sen säilyttämisestä; mutta pysyväisyyttähän ei ole elämässä… Pääasia on muuten tietää, mitä hyötyä siitä olisi…

»Ja siksi minä olen luopunut elämästä ja kääntänyt katseeni kuolemaa kohti…

»Ihminen on kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin mikään ei enää tuota hänelle iloa… Olen ollut kuolleena jo kolme vuotta… Mutta vapaa olen ollut vain puoli vuotta, siitä päivästä alkaen, jolloin silmäni avautuivat iäisyydelle… Silloin löysin sen, mikä pysyy… Päivä ja yö on minulle yhtäkaikkista. Olen kaikkialla, näen kaiken, tunnen kaiken, eikä mikään koske minuun. Ilo ja suru ovat esteitä vapautemme tiellä…»

* * * * *

»Useammin kuin kerran olen ollut luisumaisillani olemattomuuteen, mutta olen aina huomannut sen ajoissa. Sen huomaa. Kun loppu tekee tuloaan, tuntee ylenannatusta, ja painostusta otsassa… Vain sekunti tarkkaamattomuutta ja kaikki on ohi…

»Kerran huvittelin omalla tavallani elämällä ja kuolemalla. Se sattui viime talvena. En tiennyt, oliko päivä vai yö; se ei ole pitkään aikaan merkinnyt minulle mitään… Annoin ajatusteni harhailla… Milloin jokin iloinen muisto entisajoilta sai mieleni kääntymään elämän puoleen, milloin taas jokin surullinen muisto työnsi minua kuolemaa kohti. Etäältä kuuluva tuskan parkaisu herätti minussa vastenmielisyyttä: kylässä teurastettiin jouluporsasta… Uh!… Muistin, kuinka usein itse olin painanut polveni sian päälle, kuinka usein olin taitavasti upottanut pitkän puukkoni sydämeen, joka sykähteli vasemman kainalon alla, tai pehmeään kurkkuun, aina sen mukaan, mihin tahdoin tulla… Usein lennähti lämmin veri suihkuna kasvoilleni… Elukka rimpuili vastaan, sitten sen silmät sumenivat, se oli kuollut; minä taputtelin sitä, samoin kuin taputellaan rakastettua naista, tahtoen siten ikäänkuin suoda itse elämälle ystävällisen taputuksen.

»Tämä synkistytti mieleni… Maailma kaikkineen häipyi pois… Ei enää muistoja, ei enää ilmaa… Unettava velttous valtasi aivoni… Kurkkuuni nousi pala… Raskas paino laskeutui silmieni ylle… Annoin kaiken mennä menojaan. Sanoin: on hyvä näin!…

»Yhtäkkiä kajahti ikkunani alta kolmen lapsenäänen laulamana:

»Hyvää huomenta, joulu-ukko!…
Hyvää huomenta, joulu-ukko!…
Hyvää huomenta, joulu-ukko!…

»Sitten ovi avautui selkoselälleen, antaen pakkasen ja elämän tulvia sisään, ja hullu palvelijani, mukanaan kolme poikasta, tölmäsi huoneeseeni, missä vielä tuntui kuoleman siiven suhahdus. Hän se oli houkutellut synkkään kapakkaan lapset, jotka tavanmukaisesti kiertelivät pitkin kylää hyvää joulua toivottamassa… Seitsemään vuoteen eivät nuo iloiset äänet olleet lähestyneet ikkunoitani… Minulla ei ollut mitään, ei pähkinöitä, ei rinkeleitä eikä viikunoita, joita oli tapana antaa heille…

»Minä annoin heille viisipennisiä… He toivottivat minulle pikaista parantumista ja lähtivät, vieden mukanaan raikkaan ilman ja elämän…

»Katsellessani heidän menoaan unohdin kuoleman ja olisin tahtonut itkeä… Kylässä oli joulu… Eikä Anghel-enolla, tuolla kunnon kristityllä, ollut antaa ainoatakaan pähkinää, viikunaa eikä rinkeliä lapsille, jotka toivottivat hyvää huomenta joulu-ukolle.»

* * * * *

Anghel-enon suu ammotti selällään korvasta toiseen, paljastaen pääkallomaisen, keltaisenmustan hammasrivin. Adrien ei tiennyt, oliko sairas vetänyt viimeisen henkäyksensä vai tahtoiko hän vain itkeä. Vuoteen laidan yli riippuva käsi alkoi vavisten hapuilla lattialta viinapulloa. Adrien ymmärsi ja kysyi:

»Tahdotko juoda, eno?…»

Hän nousi auttamaan häntä.

»Kyllä… pian… minä tukehdun…»

Adrien täytti pienen lasin ja tyhjensi sen avoimeen suuhun. Lasi kilahteli hampaita vasten, jotka löivät loukkua, kuin olisi ankara vilu puistattanut sairasta.

Lääke tehosi pian. Alkoholisti tyyntyi.

»Adrien, minä kuolen pian… Ainoaksi perinnöksi annan sinulle neuvon: vältä kevyttä iloa kaikin voimin, ja niin kauan kuin vielä on aikaa. Se tuottaa meille eniten kärsimystä… Ja mikä vahinko se onkaan! Kevyt ilo vaatii itselleen koko elämämme. Kuluttamansa öljytynnyrin asemesta se antaa meille oliivin. Se on vähän. Liian vähän. Koirat ovat kaltaisiamme intohimossa, mutta voittavat meidät viisaudessa.

»Inhimillisen hulluuden esimerkkinä olisin tahtonut kertoa sinulle Cosman, Jeremian isän ja etäisen sukulaisemme, elämäntarinan. Mutta voimani eivät riitä niin pitkään tarinaan… Jeremias itse saa joskus kertoa sen sinulle paremmin kuin minä…

»Mutta sitä, minkä annan anteeksi Cosmalle, en anna anteeksi itselleni ja kaikkein vähimmän sinulle. Cosmalla ei ollut aivoja. Minulla oli niistä puolet. Sinä tiesit kaksikymmenvuotiaana sen, mitä me emme tietäneet viisikymmenvuotiaina: sinä tiesit, että huvitukset saattavat meidät uskomaan, että ne ovat koko elämä, ettei niiden ulkopuolella ole mitään, ja asia onkin päinvastoin. Tämän tulin tietämään liian myöhään… Cosma ei ole sitä koskaan tietänyt».

* * * * *

Adrien piti parhaana ilmaista ajatuksensa:

»Eno, ei mikään tieto voi lannistaa suurta intohimoa, lannistamatta samalla itse ihmistäkin…»

»Mitä tarkoitat lannistamisella?» kysyi Anghel väsyneesti.

»Sanon lannistuneeksi ihmistä, joka pakottautuu elämään toisenlaista elämää, kuin mihin hän tuntee olevansa määrätty».

Anghel ravisti päätään ja sanoi:

»Sellainenko on lannistunut ihminen? Ja miksi nimität ihmistä, joka ei pakottaudu muullaiseen elämään, kuin mihin hän on määrätty?»

Adrien ei uskaltanut kiihdyttää sairaan mieltä, vaan vaikeni; mutta tämä kysyi uudelleen:

»Miksi nimität häntä, poikani? Etkö tahdo vastata?… Eikö ihminen, joka ei tahdo pakottautua muuhun elämään, kuin mihin hänet on määrätty, ole Anghel-enon kaltainen?… Tunnetko tuon Anghel-enon? Tahdotko tietää, kuinka hänelle kävi, eläessään elämää, johon hänet muka oli määrätty… No niin, Adrien, nosta peitto päältäni!… Kas niin, ota pois nämä rievut, ja katsele Anghel-enoa, joka ei ymmärtänyt pakottautua muuhun elämään, kuin mihin kohtalo oli hänet määrännyt! Ota pois peitot ja katsele, poikani! Näkemäsi tekee sinut vakuutetummaksi kuin tuhannet puheet! Ota peitot pois!»

»Säästä minua, eno… Minä pelkään», sammalsi Adrien.

»Käsken sinua ottamaan pois peitot ja katselemaan minua!» huusi Anghel viimeisillä voimillaan.

»Suo anteeksi, eno, sääli minua!»

Vavisten sai Anghel vaivoin viedyksi vasemman kätensä huulilleen ja alkoi viheltää. Poika riensi heti saapuville ja aikoi täyttää lasin.

»Ei… Ei sitä… Puhdista minut ensin», sanoi sairas.

Hullu alkoi heitellä vimmatusti riepuja hänen yltään, ja sitä mukaa kuin ruumis paljastui, täytti ruton löyhkä huoneen. Kun viimeinen peitto oli poissa, huusi Anghel:

»Tule lähemmäs, Adrien, ja sen hellyyden nimessä, jota aina olen tuntenut sinua kohtaan, katso tänne!»

Adrien lähestyi kauhun valtaamana, ja mielipuoli väistyi syrjään, jääden kuin vartia seisomaan vuoteen jalkopäähän. Mutta Adrienin silmät ehtivät tuskin vilahdukselta nähdä luut, joiden paljaat päät pistivät esiin repeytyneen nahan alta, kun hän jo peitti käsin kasvonsa ja syöksyi ovelle, huutaen:

»Kauheaa!… Kauheaa!… Tuoko on Anghel-eno?»

* * * * *

Samassa astui huoneeseen kaunis, vanha mies, jonka kasvot olivat synkät ja parroittuneet ja vartalo vanttera. Adrien töytäsi hänen leveää rintaansa vasten. Vieras sulki hänet syliinsä.

»Mitä nyt, Adrien? Pelkäätkö enoasi?»

Nämä sanat kuullessaan Anghel käänsi päänsä vieraaseen päin ja huusi:

»Jeremias! Jeremias! Estä häntä!… Älä anna hänen mennä!… Rukoilen sinua… Täällä… täällä… heti… tahdon, että kerrot hänelle Cosman järkyttävän elämäntarinan… Tahdon kuulla sen, ennenkuin kuolen. Tahdon, että paljastat tälle nuorelle miehelle intohimojen hulluuden… Cosman pettävän ilon ja hänen todet kärsimyksensä… Hänen turhat huvinsa ja hänen hampaittensa kiristyksen… Osoita hänelle, kuinka järjettömän julma Jumala oli, kun hän loi lihan, saadakseen nauttia sen kiduttamisesta… Osoita hänelle, mikä tuho odottaa jokaista, joka antaa aistien huuman temmata itsensä pyörteisiinsä… Osoita hänelle, Jeremias… sano hänelle… Kerro hänelle Cosmasta!»

Yht'äkkiä Anghel vaikeni. Silmät tuijottivat kattoon. Kädet vavahtelivat.

»Puhu, Jeremias… Kerro, kuka Cosma oli», lisäsi hän, katse yhä kattoon tähdättynä.

Adrien oli huutamaisillaan, mutta Jeremias painoi kätensä hänen suulleen. Peloittavasti mulkoillen hän sitten tarttui hänen käteensä, ja silmäillen vuoroin kuolevaa, vuoroin Adrienia, hän alkoi puhua kaikuvalla äänellä ja jokaista sanaa korostaen seuraavasti:

Cosma oli aikakautensa intohimoisin mies… Hänen elämänsä oli kuin rajuilma, jota salamat halkovat… Hänen sydämensä sai tuntea suurta iloa ja yli-inhimillisiä kärsimyksiä. Ja Cosma sai kuolemalla sovittaa tekemänsä vääryydet, väkivaltaisuudet ja erheet…

Jeremias pysähtyi, päästi Adrienin käden ja kumartui Anghel-enon jäykistyneiden kasvojen yli, joita hän hetkisen katseli. Kääntyen sitten katsomaan Adrieniin, hän kosketti kahdella sormellaan silmiä, jotka selkosellaan tuijottivat kattoon. Mutta Anghel-enon avoimet silmät katselivat jo salaperäistä Iäisyyttä.