Anghel-eno

by Panait Istrati

COSMA

Jeremias veti kauhistuneen Adrienin muassaan ränsistyneeseen kapakkahuoneeseen. Täällä hän nosti pitkälle tomuttuneelle pöydälle täyteen ahdetun eväsreppunsa, jonka oli sisään tullessaan heittänyt lattialle, otti repusta kilon painoisen leivän, suuren kimpaleen rasvaista kinkkua, suunnattoman sipulin ja veitsen. Istuutuen sitten penkille, tuo uskomaton olento murskasi nyrkillään sipulin, halkaisi leivän, kikkasi kappaleen sianlihaa ja, kehoitettuaan Adrienia tekemään samoin, ryhtyi pistelemään suuhunsa suunnattomalla ruokahalulla.

Kutsua noudattamatta Adrien lyyhistyi penkille ja painoi otsansa käsiään vasten. Jeremias ei pyydellyt häntä sen enempää, vaan ahmi kaiken yksinään. Vain kerran hän keskeytti syöntinsä mennen kellariin, mistä toi viiden litran viiniastian ja kaatoi sitten itselleen juotavaa okaan, jota hän käytti lasinaan. [Oka = poltetusta savesta tehty astia, joka vetää 1,300 gr]

Puolen tunnin kuluttua oli leipä, sianliha, sipuli ja puolet viinistä kadonnut hänen kurkkuunsa. Kun Adrien nosti päätään, näki hän Jeremiaan polttelevan piippuaan ja hymyilevän tuuheiden viiksiensä takaa. Nuori mies katseli häntä kuin hirviötä konsanaan. Jeremias vastasi tähän katseeseen liikuttamalla vilkkaasti valkeita kulmakarvojaan, harmaata tukkaansa ja lakkiaan, joka kohosi sen yllä kuin pienoinen heinäsuova. Ainoa, mikä ilmaisi rakkautta kaiken tämän julmuuden keskellä, olivat hänen suuret mustat silmänsä, kirkkaat kuin lapsen silmät: ne puhuivat kaikkein luotettavinta, vilpittömintä ystävyyden kieltä. Kaikki muu oli hänessä vain eläimellistä, tuo villi parta, tahraiset, loan peittämät vaatteet, likainen paita, jonka kaulus oli sidottu kiinni nuoranpätkällä, ja nuo karhunkäpälät, joilla olisi voinut lyödä kuoliaaksi vaikka härän. Ja ikäänkuin antaakseen Adrienille lisätodisteen raakuudestaan Jeremias tarttui okaan, joka oli täynnä viiniä, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja, sensijaan että olisi vetänyt henkeä, iski hampaansa savimaljakon reunaan, puraisi siitä kappaleen kuin olisi se ollut leipää, pureskeli sitä ja sylki sirut pöydälle.

Miehet katselivat toisiaan silmästä silmään.

»Etkö tunne näitä kasvoja, poikani? Eivätkö ne johda mieleesi hämärintäkään muistoa menneiltä ajoilta? Oli ankara talvi, kun minä eräänä yönä tapaan tiellä lähellä kotikyläämme naisparan, jonka hameet ovat jäässä, ja nostan hänet rattailleni. Tiellä hän avaa minulle sydämensä ja kertoo huolensa: hän on leski ja hänen viisivuotias lapsensa menehtyy salaiseen tautiin, ilman paranemisen toivoa… Saavumme hänen asunnolleen; minä tartun poikasen luiseviin ranteisiin ja upottaen katseeni hänen silmiinsä, jotka katsovat tiukasti omiini, huudan sisässäni ukkosen voimalla: Minä tahdon, te elämän pimeät voimat! Minä tahdon, että tämä lapsi paranee! Pienokainen, sinä paranet, sinun ei enää tarvitse itkeä, saat nukkua, ymmärrätkö? Rauha, terveys, elämä tulevat osaksesi. Armen! Ja pieni mies vaipui unen helmaan, jota hän ei aikoihin ollut tuntenut. Ja hän parani, kasvoi suureksi ja kauniiksi pojaksi, jollaisena nyt näen hänet edessäni. Etkö tunne näitä kasvoja, poikaseni?…

»Sinäkö, Jeremias, olet se salaperäinen mies, joka teki tuon ihmeen?»

Jeremias nyökkäsi myöntävästi. Adrien tarttui hänen karvaiseen käteensä ja suuteli sitä. Käsi hajusi kuin märkä koira. Ulkona ripsoi hienoa, sumuista kevätsadetta. Ruokokaton halkeamasta tunkeutui huuru ja vieno sade rauhallisena vihmana kapakkaan.

Rujo sairaanhoitaja syöksähti läähättäen sisään ja jäi hölmömäisesti katselemaan molempia miehiä. Jeremias sanoi hänelle:

»Nyt ei sinulla enää ole täällä mitään tehtävää. Mene, poika-parka, ja laske raskas pääsi ratakiskoille. Siten pääset elämästä, joka, kuten pääsikin, on liian raskas hartioillesi. Mene, ja tee niinkuin sanoin: se on sinulle parasta».

Puhuteltu katosi kuten oli tullutkin.

»Sinulle, Adrien, jonka hartiat ovat kyllin vahvat kantamaan elämää, minä kerron Cosman, isäni, tarinan».

* * *

Varhaisin muistoni vie minut maailman alkuun, varhaisimman lapsuuteni kaukaiseen maahan, seitsemänkymmenen vuoden taa. Ja kun muistaa eletyn seikan seitsemänkymmenen vuoden takaa, on siellä todellakin maailman alku.

Istuin puunrungolla ja katselin kuvaani järvestä kuin kolmiviikkoinen koiranpentu, joka katsella töllistelee kuononsa ympärillä lenteleviä hyttysiä. Ympärilläni oli korkeita puita, joiden latvat pitelivät pilviä. Näin ne vain selälläni maaten. Jostain lähistöltä kuului ryöppyävän kosken kohu. Edessäni oli mökki, johon kulki edestakaisin kookkaita miehiä, yllään roimahousut, ja juovikkaisiin hameisiin puettuja naisia, jotka puhuivat äänekkäästi ja käsiään huitoen. Yhtäkkiä kuuluu mökistä huutoa ja kaunishameiset naiset juoksevat sieltä pakosalle. Sitten miehet kiistelevät keskenään, kunnes paikalle saapuu kaikkein vahvin joukosta ja palauttaa rauhan. Kaikki poistuvat, lukuunottamatta väkevää ja erästä toista, jonka tunnen yhtä hyvin kuin hänetkin, ja nyt tapahtuu jotakin kummaa! Suurempi hyppää heikomman selkään ja antaa kantaa itseään ympäri pihaa, kunnes molemmat kierivät maassa. En ymmärrä tästä mitään ja katselen edelleen peilikuvaani järvestä. — — —

Kuva, joka seuraa tätä ensimäistä muistoani, on selvempi. Minä puhuin. Sanoin kookkaampaa miestä Cosmaksi ja toista Eliaaksi. He olivat minulle yhtäkaikkisia, paitsi milloin nostivat minut hevosen selkään ja antoivat minun ratsastaa. Silloin läimäyttelin heitä korville, sillä iloni oli liian valtava. Muuten elelin yksikseni. Oleskelimme nyt niin laajan veden partaalla, että toista rantaa tuskin näkyi. Puiden riippuoksat kostuttivat lehviään hiljalleen virtaavassa vedessä. Aika ajoin tuli luoksemme muukalaisia, joiden veneet olivat täynnä lastia, ja tämä tuotti minulle paljon ikävää: kukaan ei ymmärtänyt, että minäkin olisin halunnut nousta tuollaiseen näkinkenkään ja lipua pitkin veden pintaa, kuten hekin. Mutta eräänä aamuna livahdin kenenkään huomaamatta tyhjään veneeseen, katkaisin veitselläni köyden, jolla vene oli kiinnitetty puuhun, ja nyt viilettelin minäkin — ensin hiljalleen, sitten nopeammin, ja viimein virta tempasi minut mukaansa. Olin niin haltioissani, että taputin omia poskiani, kun ei minulla ollut ketä taputtaa. Edessäni oli ääretön ulappa, joka ulottui tuin jättiläisvyö toisesta taivaanrannasta toiseen. Se välähteli auringonpaisteessa hopealle ja kullalle. Minulla oli vain yksi toive siinä yksin lipuessani: liukua yhä nopeammin. Mutta silloin alkoi toinen vene ajaa minua takaa, ja Elias saavutti minut. Kun minut tuotiin Cosman luo, sanoi tämä jotakin, en tiedä mitä, sillä en kuunnellut häntä; mutta samassa tunsin hänen raskaitten käsiensä laskeutuvan takaapäin olalleni. Koetin kaikin voimin vastustaa niiden yhä enenevää painoa, sitten tunsin niskassani Cosman kuuman henkäyksen, sääreni notkahtivat, lyyhistyin kokoon ja olin pyörtyä. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut suudelmaa poskellani, mutta tuosta aamusta lähtien aloin rakastaa Cosmaa. Rakkauteni sai uutta virikettä tuon päivän jälkeisenä yönä, kun Cosma, Eliaan hälyytettyä meidät hereille, valoi paloöljyä mökin lattialle ja käski minun pistää siihen tulen, minkä heti teinkin. Kun hetkistä myöhemmin ajoin täyttä laukkaa Eliaan sylissä, Cosman hevosen kavioiden lennättäessä kasvoilleni lokaa, käännyin katsomaan paloa ja sanoin itsekseni: Tuo on minun työtäni. — — —

Kuu, joka loisti tyynenä kesäisellä taivaankannella suoraan päittemme päällä kuin pyöreä hopeatarjotin, valaisi kasvojamme ja korkeiden kuusten reunustamaa aukiota, kun Cosma yhtäkkiä näyttäytyi minulle sellaisena, jollainen hän aina oli: suojelijana ja hirmuvaltiaana. Olin ehkä yhdeksänvuotias, mutta vahva kuin villisorsa. Kaikkien vuodenaikojen ilmat, kuljeksiva elämä eri seuduissa ja ilmastoissa oli karaissut minut. Sairaus oli minulle tuntematon, kuten yhä vieläkin. Tämän sädehtivän ja ikimuistoisen yön jälkeisenä päivänä tapahtui jotain suurta. Ilman aihetta ja pienintäkään oikeutta Cosma oli antanut määräyksen poistua salakuljettajille erittäin edulliselta leiripaikalta, ja kuljetti meidät aseinemme ja tavaroinemme jylhään, vuoriseen ja yksinäiseen seutuun, jonne itse paholainen lienee hirttänyt isänsä. Kaikki olivat tyytymättömiä tähän mielivaltaiseen päätökseen, ja he olivat oikeassa: ei merkitse mitään olla tuulten tuttu, perhe-elämä juurtuu salakuljettajaan kuin sammal puun kupeeseen. Hän solmii tuttavuuksia, rakastaa, kiintyy. On luonnollista, että hän vaaran uhatessa heittää kaiken ja pelastautuu, mutta yhtä totta on myöskin, että hän kaikkialle jättää kappaleen vertavuotavaa sydäntään. Cosma yksin piti kiinni vain vapaudesta. Hän yksin, — vaikka olisikin ollut rakastunut hellyyteen saakka, — ei jättänyt jäljelle hiuskarvaakaan tuuheasta harjastaan. Elias oli niinikään sydämensä herra, mutta hänen sydämensä ei tuottanut hänelle paljoa vaivaa; hän rakasti vain viisautta; hän edusti joukkueessa järkeä, asettaen viisauden vapauttakin, salakuljettajan kalleinta aarretta, korkeammalle.

Lähtökäsky, joka tuli hetkellä, jolloin miehet naurattelivat naisiaan, otettiin vastaan melkein yksimielisen vastahakoisesti. Cosma laukaisi molemmat pistoolinsa ja jylisi kuin ukkonen:

»Korjatkoon naisväki luunsa täältä, ennenkuin olen kolmasti vetäissyt henkeä! Ja ken hyppää viimeisenä satulaan, saa seurata lemmittyään!»

Naiset katosivat, kieritellen pitkin jyrkänteen kuvetta. Miehet alistuivat. Ja me marssimme kahdeksan tuntia, pysähtyen matkalla vain kerran.

Nyt joukkue nukkui… Olimme juuri heränneet ensi unestamme metsän aukeamassa, joka kylpi kuun lempeässä hohteessa. Cosma odotti lähettiä… Hän saapui.

»No niin, olinko oikeassa», tiedusteli päällikkö, »vai olenko vain kurja jänis?»

Talonpoika lähestyi ja sanoi, hänen kättään suudellen:

»Olet oikeassa, Cosma… Seuraavan aterian aikana tuli Carc-Serdar [Carc-Serdar = kevyen ratsuväen kapteeni Turkin vallan aikana] leiripaikallesi monilukuisen poteran kanssa». [poter = palkkasoturijoukkue, joka etsiskelee rosvoja]

Voitonriemuisena Cosma silloin huusi Eliaalle: »Lue hänelle käteen kolmekymmentä dukaattia jaettavaksi jälkeenjääneille lemmityisille! Mitä miehiin tulee, olkoot he onnellisia saadessaan pitää nahkansa: rakastajattaria he löytävät kaikkialla!…»

Elias antoi rahat ja vaikeni… Hän vaikeni, mutta tuo äänettömyys oli kiusoittavaa, ilmaisten viisaalla olevan jotain sanottavaa, ja kun Elias ajatteli jotakin eikä sanonut mitään, tiesi Cosma ennakolta, ettei ollut oikeassa. Cosma oli loukkautunut. Tällaista ei Cosma voinut sietää!

»Elias! Sinun äänettömyytesi kiusoittaa minua … Puhu suusi puhtaaksi… Mutta ole varoillasi: jos olet oikeassa, niin muserran sinut alleni!…»

»Tee se vain, Cosma, jos haluat, en ole sen vähemmän oikeassa».

»Nouse ja käänny minuun selin!…»

Elias nousi. Cosma hyppäsi hänen selkäänsä, ja kumaraisena noiden kahdensadan naulan painosta Elias alkoi kiertää ympäri aukeamaa. Piipun polttaman ajan hän piti puoliaan, mutta sitten alkoivat hikipisarat tipahdella hänen nenänpäästään. Kumpikaan ei hiiskunut mitään, vain kuu kierrätti heidän varjojaan nurmikolla. Viimein Eliaan hengitys alkaa käydä korahdellen, hän hoipertelee ja vaipuu maahan. Cosma jättää hänet rauhaan, istuutuu turkkilaisittain ja pistää tupakaksi, katsellen häntä. Mutta huomatessaan Eliaan liikahtavan, Cosma suuntaa kulkunsa kuusen luo ja asettuu pää alaspäin, sääret ja puolet ruumista ylöspäin puuta vasten, ja sanoo:

»Elias, anna nyt järkesi puhua».

Kelmeänä Elias pyyhkii kasvojaan, sytyttää piippunsa ja alkaa hitaasti puhua:

»Cosma, raha ei paranna rakkauden haavoittamia sydämiä; se loukkaa niitä… Sinun anteliaisuutesi on samanlaista kuin Carc-Serdarin: kun hän tekee väkivaltaa neidoillemme, antaa hän heille dukaattikaulaketjun, ja neitsyt heittäytyy kaivoon kaulaketjuineen ja häpeineen.

»Sinun anteliaisuutesi, Cosma, on vieläkin inhoittavampaa kuin Carc-Serdarin: hän on hirmuvaltias, jolle kukaan neitsyt ei antaudu; sinä olet kapinoitsija, jota puhtaus lähestyy ypöyksin. Millä sinä palkitset sen? Dukaateilla, niinkuin Carc-Serdarkin! Cosma, olet voimakas, mutta et menettele oikein». — — —

Elias vaikeni, ja seurasi hiljaisuus. Yölinnun huuto värisytti hämärää kuusten latvoissa. Seutu painui puolipimeään, jolloin Cosman kasvot saivat sinipunertavan hohteen, ja hänen kaunis partansa katosi leuan alle, joka painui rintaa vasten.

* * *

En tietänyt, että olin Cosman poika. En myöskään tietänyt, että Elias oli hänen veljensä. Mutta eräänä päivänä paholainen koskettaa hännällään kaunista sopusointuamme ja vaiteliaisuus on mennyttä. Tämä tapahtui kaksi vuotta kuun hopeoimassa metsän aukiossa vietetyn yön jälkeen. Olin yksitoistavuotias. Cosma laski ikäni, ja vietti jokaista syntymäpäivääni juhlalla. Yhdestoista syntymäpäiväni oli raju, ja leukaperäni saivat maksaa sen kipeästi.

Tuona päivänä olimme kaikki kolme piilipuumetsikössä Tonavan rannalla. Cosma puki minut uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän, antoi paistaa karitsan vartaassa ja kostutti sen hyvällä punaviinillä.

»Jeremias, tänään täytät yksitoista vuotta!» sanoi hän aterioitaessa, »ja tänään saat näyttää, kelpaatko ratsastamaan minun hevosellani. Ensi vuonna saat piipun ja kahden vuoden kuluttua tästä päivästä oman pyssyn».

Ruokalevon jälkeen hän nosti minut satulaan, sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi, ja juuri kun hevosen piti lähteä liikkeelle, pisti pippuria sen peräpuoleen. Tuntiessaan kirvelyn eläin syöksähti nuolena eteenpäin, luullen varmaankin paarman ahdistavan itseään, kun minä taas ajattelin piippua ja pyssyä, jotka saisin tulevaisuudessa. Painautuen lujasti satulaan katselin maata allani — ja olin vakuutettu siitä, että se oli muuttunut juoksevaksi aineeksi. Selkäni takaa kaikui Cosman laukka, joka ratsasti Eliaan hevosella. Ja kuten kaikki pysähtyy väsyttyään, pysähtyi minunkin ratsuni huohottaen ja vavisten, tykkänään vaahdon peittämänä.

»Palattuamme piilimetsikköön, Cosma tarjosi minulle ploscan [= matkapullo], joka oli täynnä punaviiniä, ja sanoi:

»Juo henkeä vetämättä, kunnes olen laskenut kymmeneen».

Ja minä join. Ja kun hän oli laskenut kymmeneen, oli plosca tyhjä, minä täysi, ja me kellahdimme kumpikin sammalille. Maakin näytti kallistelevan. Sitten nukahdin.

Kun heräsin, oli aurinko mennyt mailleen. Cosman ja Eliaan välillä tuikahteli pieni nuotio, muuttaen heidän parroittuneet kasvonsa mustuneiksi, liikkumattomiksi pronssikuviksi. Istahdin turkkilaisittain, niinkuin hekin, ja katselin tuleen.

»Olet oikea metsän poika, Jeremias. Minä hyväksyn sinut».

Hymyilin ja sanoin:

»Saatpa luvan hyväksyä, Cosma».

Cosma näytti hätkähtävän, hänen kasvonsa synkkenivät ja hän loi
Eliaaseen leimuavan katseen.

»Sanohan, senkin penikka, miksi minun on hyväksyttävä sinut. Mutta ole varuillasi: jos olet oikeassa, murskaan sinut alleni!»

»Murskaa vain, Cosma; ei ole vähemmän totta, että kolme päivää sitten tapasin metsässä vanhan sylkisuisen noita-akan, joka keräili oksia ja nähdessään minut syleili minua ja sanoi, että olen sinun poikasi ja hänen tyttärensä synnyttämä, ja että Elias on veljesi ja minun setäni».

Cosma hypähti pystyyn vihasta punaisena ja huusi:

»Kirottu olkoon tuo typerä noita! Ja koska korvasi ovat kuulleet sen, on sinun heti ammuttava ensimäinen laukauksesi! Mutta nojaa hyvin puuhun ja paina kaikin voimin pyssynperä olkaasi vasten: jos pyssy vie mennessään leukaperäsi, heitän sinut Tonavaan!»

Iloissani sivalsin Cosmaa korvalle, kohotin raskaan aseen ja ammuin ensi laukaukseni. Mutta pyssynperä iski leukaani ja paiskasi minut maahan. Toinnuin heti ja asetuin jälleen paikoilleni. Cosma tutki minua.

»Ei mitään vahinkoa», sanoi hän. »Tulehan, niin syleilen sinua, ei hellyydestä, — se on naisten asia, — vaan siksi, että olet pelastanut henkesi: jos tulisit rammaksi, hukuttaisin sinut, sillä kykenemättömät tekevät elämän ahtaaksi ja luovat turhan varjon maahan».

Ja hän suuteli minua molemmille poskille. Elias levitti minulle sylinsä riemastuksella, joka ei ollut hänen tapaistaan:

»Tule, niin minäkin suutelen sinua, sillä hän olisi aivan varmaan hukuttanut sinut!»

Tuli hiipui hiljalleen. Kasvot peittyivät pimeään. Piilimetsikkö ympärillämme tuntui hiipivän lähemmäs meitä, kuin peläten joutuvansa Tonavan pyörteisiin, joka vyörytteli vaahtoisia aaltojaan yön pimeässä.

Cosma heittäytyi pitkälleen, maaten kuin puunrunko maassa, ja puhui matalalla äänellä:

»Veli ja poika ovat merkityksettömiä sanoja, kuten isä, äiti ja sisar. Kysytäänkö koskaan, kuka on koiran isä? Me tulemme maailmaan, Jumala ties miten, siinä kaikki. Vain yksi varmuus on olemassa, ja se on äidillä, joka näkee lapsen syntyvän kohdustaan. Hän yksin voi sanoa: se on minun lapseni. Lapsi ei voi sanoa: se on minun äitini. Mistäpä hän tietäisi? Jokainen imettäjä on äiti lapsen silmissä, joka katselee häntä, tapaillen hänen rintaansa. Niinpä sanotaan Eliaksella ja minulla olleen saman isän, jolla oli kolme vaimoa, ja kaksi näistä oli äitejämme. Ja me olemme siis veljeksiä! Mutta mitäpä me tiedämme? Lapsina näimme miesten ja naisten kujeilevan kodissamme tavalla, mikä kummastutti palvelusväkeäkin. Eräs tomppeli, joka sanoi olevansa haaremin isäntä, levitti kaiken voin omalle leivälleen, korjasi itselleen kaikki rahat ja tahtoi yksin vallita talon koko naisväkeä. Meidän muiden hän käski rukoilla, ja hän rukoili itsekin, piru ties miksi. Eräänä päivänä minä lähestyin pikku tyttöä, joka sai vereni kuohuksiin; sain selkääni. Tyttö oli sisareni, sen ja sen naisen lapsi, sanottiin minulle. Isäksi mainittiin aina tuo sama hölmöläinen. Mutta mistä olisin sen tietänyt? Ja miksi minun piti välttämättä tietää se? Erään kerran Elias otti kahmalollisen rahaa ja antoi ne miehelle, jonka talo oli palanut eläimineen, työkaluineen ja kaikkineen; Eliasta piestiin veriin asti. Koko talo hyväksyi tämän rangaistuksen, pientä tulisilmäistä sisarta lukuunottamatta. Hän sai vuorostaan selkäsaunan siksi, että ajatteli toisin kuin muut. Mutta tuli päivä, jolloin ruumiini oli painava kuin lyijy. Silloin me yksissä neuvoin Eliaan kanssa panimme talon ylösalaisin, otimme rahat, annoimme aika löylyn niinsanotulle isällemme, ja painuimme metsiin. Niin, Jeremias, Elias on veljeni, ei siksi, että meillä on sama isä, vaan siksi, että elämme samoissa metsissä. Ja sinä olet poikamme ja veljemme, siksi että olet sen arvoinen: sinä, niinkuin mekin, rakastat raikasta ilmaa, joka pieksää kasvojamme; hevosta, joka lentää kohti vapautta; pyssyä, joka tuottaa tuhoa tyhmälle vihamiehelle; kuohuvaa viiniä ja mehukasta ruokaa; hyvää piippua ja kapinoitsijan kättä. Myöhemmin saat tuta vieläkin erään nautinnon, jonka sinulle tuottaa nainen, ja joka on edellisten veroinen. Silloin veresi liikahtaa ja sinä teet paljon pahaa ympärilläsi. Mutta sekä paha että hyvä ovat saman elämän voimia, ja elämä välittää vähät siitä, mitä ajattelemme tai mikä meille soveltuu. Sille ovat kärsimys ja nautinto vain saman sokean tuulen puhalluksia. Ohjaa venettäsi parhaan taitosi mukaan, elä ja kuole». — — —

Hevonen päästi äänekkään hirnahduksen. Cosma painoi korvansa maata vasten ja kuunteli; sitten hän nousi, otti pyssynsä ja lähti tarkastuskierrolle. Tanner vaikeroi hänen askeltensa painosta. Elias katseli hänen menoaan, otti piipun suustaan, sylkäisi ja alkoi kertoa osapuilleen seuraavasti:

»Saat kiittää sattumaa täälläolostasi. Ilman tuota sattumaa olisit jäänyt maan orjaksi, sorretuksi, kunnes sydämesi jonakin päivänä olisi noussut kapinaan, sillä sen se varmasti olisi tehnyt: suden pennusta ei ole talon vartiaksi. Cosma siitti sinut seurauksia ajattelematta, niinkuin hän aina tekee verensä kirouksesta. Mutta tämä kirous ei ole heikkoutta. Se on voimallinen kuin demoni, vastuunalainen kuin se, tietoinen kuin se. Eräänä päivänä olimme leiriytyneet metsäiselle kunnaalle ja olimme kumpikin tyytyväisiä elämään, kun alkoi kuulua paimenhuilun ääni. Me kuuntelimme ihastuneina. Sävel tuli lähemmäs, käyden yhä selvemmäksi, sitten puhkesi naisen ääni laulamaan, ja tämä saattoi meidät vieläkin tyytyväisemmiksi. Cosma huudahti. 'Se on nuori paimenpoika, ehkäpä paimentyttö'. Ja samassa tanner vapisi. Hypähdimme seisomaan. Edessämme seisoi nuori maalaistyttö, pidellen kädessään huilua ja mitellen meitä katseillaan. Aluksi hän ei sanonut mitään, katselihan vain meitä suurilla mustilla, pahanilkisillä silmillään. Näytti siltä, kuin olisivat pronssinruskeat kasvomme luoneet heijastuksen hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat ja auringon paahtamat. Katselin häntä mielihyvin, mutta Cosman veri kuohahti, hänen leukansa värähteli halusta ja parta tutisi. Nuori paimentyttö pisti kädet selkänsä taa, otti askeleen eteenpäin ja sanoi, silmäillen uhmaavasti Cosmaa: 'Sinäkö olet Cosma?' Puhuteltu vastasi: 'Olen Cosma ystäville ja Cosma vihamiehillekin!' 'Oho!' huudahti tyttö halveksivasti, 'älähän ole niin kopea! Nuo kaksi Cosmaa ovat vain yksi, ja hänet on helppo saada ansaan!' Ja hän käänsi meille selkänsä nauruun purskahtaen, ja pujahti kuin jänis kuusikkoon. Silloin näin, että hänellä oli musta, käsivarren vahvuinen palmikko, joka ulottui hameen helmaan saakka. Samana iltana kaikui kuun valaisemassa kuusikossa Doina, Doina, joka on vanha kuin menneisyytemme ja nuori kuin keväinen silmu. Se hymisi kaukaa eikä tullut lähemmäs. Cosma jätti hevosensa ja pyssynsä ja alkoi luovia huilun ääntä kohti, ja minä seurasin häntä taluttaen hevosia suitsista. Mutta huilu oli kuin lumottu, sillä juuri kun sen luuli lähestyvän, kaikuihin se jo jostain kaukaa. Sitten itse paholainen tuli Cosman avuksi ja lumous oli poissa. Kadotin Cosman jäljet. Huilun ääntä ei enää kuulunut. Silloin yön alakuloisuus täytti metsän. Sidoin hevoset puuhun ja aloin poltella piippuani, jääden odottelemaan, että tummunut taivas lähettäisi meille hopeaviittaisen kuningattarensa. Ja kun sen lempeä hohde lankesi kuusikkoon, kaikui kaksi ääntä valkealta tieltä sen polun alapuolelta, missä polttelin piippuani. Heittäydyin vatsalleni ja katselin alas. Cosma piteli paimentyttöä vyötäröltä ja hyväili hänen palmikkoaan. Ja se, mitä Cosma tytölle sanoi, oli kuuntelemisen arvoista: Oi kaunis tshobanitzani! [= pieni paimentyttö, romaniankielellä] Hedelmä, joka uhkuu halua ja jota intohimo jäytää. Vihaan aurinkoa, joka saa omistaa sinut mielin määrin; kiroan tuulta, joka hyväilee sinua pelkoa tuntematta, ja kadehdin karitsaa, jota painat rintaasi vasten. Tahtoisin olla huilu, jota huulesi kaiken päivää suutelevat, ja mielelläni tappelisin yksin Poteraa vastaan vain huviksi sinulle! Huumautuneena tyttö pyyteli: Cosma, jätä Potera, jätä metsä ja ole minun omani, vain minun! Ja Cosma huudahti: Oi, tshobanitza-parkani! Sinä vaadit tammea kasvamaan vuoteen alla! Sinä pyydät ukkosta jyrähtämään kattilassa! Sinä pyydät Cosmaa olemaan vain sinun omasi. Se olisi liikaa sinulle, eikä minulle edes kylliksi! Kun Cosma oli sanonut nämä sanat, näin pienen paimentytön polkevan huilun jalkoihinsa, levittävän käsivartensa kuin lentoon pyrähtävä kyyhkynen, ja katoavan valkealle tielle, joka häipyi etäisyyteen. Cosma ei seurannut häntä, vaan pani kaksi sormea suuhunsa ja päästi sovitun vihellyksen. Minä vastasin, ja me jätimme seudun.

»Kolme vuotta myöhemmin samoilimme metsässä, joka oli melko etäällä tältä seudulta. Satoi. Ajamme käyden. Ja silloin näemme, kuinka eräs nainen edellämme asettaa tiepuoleen käärön ja häviää pensaikkoon. Hoputamme hevoset laukkaan. Siinä oli lapsi peittoon käärittynä. Sen kaulaan kiinnitetystä kastetodistuksesta kävi ilmi, että se oli kaksivuotias ja nimeltään Jeremias. Se ei itkenyt, vaan katseli meitä ihmeissään. 'Se näyttää olevan oikea tammen vesa, joka tahtoo kasvaa metsässä; otan sen hoitooni!' Näin sanoi Cosma ja pisti sinut reppuunsa. Sinua ruokittiin paahtolihan mehulla. Kolmevuotiaana joit viiniä. Kuusivuotiaana osasit uida. Tänään olet ampunut ensimäisen laukauksesi. Huomenna saat oman hevosen, omat pistoolisi, ja saat seurata kohtaloasi».

* * * * *

Kohtaloni ei aluksi ollut suotuisa.

Oli tuskin kulunut vuottakaan tuosta löytöyöstä, kun jouduimme Poteran kanssa ensimäiseen kahakkaan, minkä saatan muistaa. Minulla ei vielä ollut pyssyä, mutta osasin viidenkymmenen askeleen päästä ampua pistoolillani seulaksi puuhun kiinnitetyn caciulan [=lampaannahkalakki]. Kun minulla ei ollut tilaisuutta ampua seulaksi vihollista, huvittelin ampumalla pistoolin tyhjäksi karvalakkeihin, kuuhun tai vaikkapa hevoseni korvaan. Se oli helppoa. Toista oli, kun maalitaulukseni ilmestyi vihollisen rinta.

Serethin suu oli tuohon aikaan kohtaamispaikkamme. Hiukan ylempänä oli tiheä, rehevä pensaikko, ja siellä meidän piti jakaa kolmenkymmenenkahden miehen kesken kaunis saalis, joka oli puolittain ostettu, puolittain anastettu Tonavalla. Mutta tullivartija, joka kantoi kaunaa kuin anoppimuori jostakin vahingosta, jonka Cosma oli aiheuttanut hänen lautalleen, vainusi meidän olevan lähellä ja möi meidät Brailan viranomaisille, jotka lähettivät paikalle monilukuisen Poteran. Onneksi miehillemme tämä saapui liian myöhään voidakseen yllättää ja saartaa meidät ja tuhota meidät tykkänään, mutta se tuli kuitenkin kyllin varhain sulkeakseen meiltä parhaat tiet.

Tiedettiin, ettei Cosma seurannut sitä tai tätä aikaisempaa menetelmää; hänellä oli sellaisia sadottain. Tiedettiin myöskin, että hänellä oli ympärillään joukko vaarallisia ja hyvin aseistettuja miehiä, joiden lukumäärä ei koskaan pysynyt samana. Tämä riitti järkyttämään palkkasoturien mieltä, jotka monilukuisuudestaan huolimatta olivat vain laiskureita ja hyvin haluttomia panemaan henkeään alttiiksi taistelussa lainsuojattomia miehiä vastaan, jotka olivat lujasti päättäneet elää vapaina tai myydä henkensä kalliista. Mitä Cosman päästä luvattuaan hintaan tulee, tiesivät he, missä määrin tämä syötti oli epävarma.

Heti päivällisaterian päätyttyä Cosma ensimäisenä tunsi lähenevän vaaran. Hän luotti suuresti hevosten aavistuskykyyn. Etenkään hänen omansa ja Eliaan hevonen eivät usein erehtyneet. Nämä kauniit elukat, joita oli vuosikausia opetettu, vainusivat kaukaa vihollistovereittensa läsnäolon ja ilmaisivat sen Cosmalle omalla tavallaan.

Oltiin elokuussa. Saaliinjako oli suoritettu, ja me odotimme vain illan tuloa, kulkeaksemme jälleen lautalla Serethin yli. Tällä hetkellä Cosman hevonen lakkasi pureksimasta ruohoa, sen korvat liikahtelivat, se hirnahteli, ja joskus se piti pitkän aikaa turpaansa maata vasten, kuin kuunnellen. Cosma, jonka silmät aina ja joka paikassa seurasivat eläintä, huomasi sen levottomuuden, nousi, silitteli sen päätä ja puheli sille:

»Raudikkoni, kelpo raudikkoni, sanohan, onko hirttonuora lähestymässä isäntäsi kaulaa?»

Ja seuralaistensa puoleen kääntyen hän sanoi:

»Tyhjentäkää aseenne ja ladatkaa ne uudestaan tuoreella ruudilla.
Tehkää samoin pistooleille».

Nauru lakkasi. Ilmeet synkistyivät. Tiedettiin, että Cosma oli omavaltainen, mutta erehtymätön, ja häneen nähden siedettiin mitä tahansa juuri hänen selvänäköisyytensä vuoksi. Hän oli meidän Jumalamme ja isäntämme.

Läheisestä kylästä kuului iltakellon soitto; kaikki oli valmiina lähtöön, kun eräässä puussa vartiota pitävä mies ilmoitti näkevänsä talonpojan olevan tulossa rattaineen. Cosma antoi Eliaalle ja minulle merkin hävitä pensaikkoon. Talonpoika lähestyi ja pysähtyi joukon eteen.

»Vesimelooneja, kelpo miehet! Minulla on hyviä vesimelooneja», huusi hän, pyöritellen säikähtyneitä silmiään.

»Hyvä on», vastasi Cosma, »mutta ikävä kyllä, tulet liian myöhään: olemme lähtövalmiita».

»Ja minne päin lähdette niin monilukuisina, kysyisin nöyrimmin, jos sallitaan?»

»Sallitaanpa kyllä: olemme menossa samaan suuntaan, josta sinä tulet. Ja yhtä nöyrästi kysyn minä sinulta, etkö nähnyt sortajan kätyreitä leiriytyneinä metsän laitaan?»

»En koiraakaan, kunnon mies! En ainoaakaan noista kirotuista konnista!»

»Kas vain!» sanoi Cosma luottavaisen näköisenä.

Ja meihin kääntyen hän sanoi:

»Mikä onni meitä suosii, ystäväni! Siis matkaan, ennenkuin aurinko menee mailleen!»

Sitten hän sanoi melooninkaupustelijaksi tekeytyvälle miehelle:

»Kiitos, hyvä veli. Ja vielä pyyntö: lautalle mennessäsi tapaat minun näköiseni miehen, jolla on mukanaan kaksi kertaa enemmän miehiä kuin minulla tässä. Hänen nimensä on Elias. No niin, sano hänelle, että olen käskenyt hänen liittyä minuun kaikkine miehineen. Ja jotta hän uskoisi sinua, on sinun näytettävä hänelle tämä kultaraha, jonka taivutan hampaissani. Rahan saat pitää muistona Cosmalta».

»Sinä olet siis Cosma?» huudahti tuo talonpoikaa näyttelevä, teeskennellen typerää hämmästystä, niinkuin hänen päänsäkin oli typerä; »Jumalalle kiitos ja siunattu olkoon matkasi!»

»Kiitos toivotuksestasi, sinä hyvä kristitty».

Poteran vakoilija lähti, niellen kaiken, mitä Cosma oli uskotellut hänelle.

Kun rattaat olivat loitonneet, ojentausi Cosma takakenoon, kasvot taivasta kohti ja ulvoi:

»Ah, sinä niljainen tullivartija, saat vielä maksaa petollisuutesi!»

Sitten hän huusi minut luokseen ja sanoi:

»Jeremias, kiipeä puuhun ja katso, mitä ajaja tekee päästyään tienkäänteeseen. Jos tuo on oikea vesimeloonin kaupustelija, ajelen partani».

Hetkisen kuluttua tulin takaisin ja tiedoitin:

»Hän jätti rattaat, nousi hevosen selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä».

»Kiitos vesimelooneista!» huudahti Cosma.

Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Elias ehdotteli:

»Olisi ehkä varovaisinta jättää saalis tänne ja kätkeä se pensaikkoon».

»Niin», vastasi Cosma, »mutta vain siinä tapauksessa, että meidän täytyisi oikaista soiden poikki, sillä ajattelen näin: tällä seudulla on kaksi tietä ja yksi polku. Polku ei kiinnitä mieltämme, olkoonpa se vartioitu tai ei, sillä jos lähdemme sitä kautta, teurastetaan meidät yksitellen kuin karitsat. Potera on jakautunut puoleksi sille tielle, joka kulkee Serethin yläjuoksuun päin, puoleksi sille, mistä vakoilija tuli. Saadessaan kuulla, että me lähdemme viimemainittuun suuntaan, päällikkö vetää joukkonsa pois joen vartta kulkevalta tieltä ja keskittää ne tänne. Nyt on vain saatava tietää, siirtääkö hän ne kokonaan vaiko osittain, ja montako miestä jää vartioimaan Serethin tietä. Tästä on Jeremiaan koetettava saada tieto. He, Jeremias! Näytähän, että olet vapaan elämän arvoinen! Puen sinut köyhäksi kalastajapojaksi, ja sinun on juostava paljain jaloin, paljain päin, keppi kädessä pitkin joen vartta. Jouduttuasi ampiaispesään, on sinun hengästyneenä kerrottava, että äitisi on kuolemaisillaan ja että olet menossa kylään noutamaan pappia, joka antaisi hänelle ehtoollisen; mutta sinun on puhuessasi nyyhkytettävä, niin että kyyneleet juoksevat pitkin poskiasi, ymmärrätkö? Et ole koskaan itkenyt. No niin, itke siis nyt kuin laiska nainen! Ja palaa heti takaisin pensaikon läpi pujotellen».

* * * * *

Enemmän kuin viisikymmentä tuliluikuilla ja käyrillä miekoilla aseistettua Poteran miestä lojui tupakoiden metsänlaidassa, kun minä kuljin aivan ohitse, nyyhkyttäen kuin »laiska nainen».

Itku sujui helposti, sillä kuvittelin näkeväni Cosman ja Eliaan tapettuina, hirtettyinä ja itseni tonkimassa maata orjana.

»Hei, vekkuli! Mihin olet matkalla noin itku suussa? Oletko kadottanut äitisi?»

»En vielä, mutta äitini on kuolemaisillaan ja minä olen menossa kylään pappia noutamaan».

»Olkoot hänen syntinsä anteeksiannetut! Mutta sanohan, lapsukainen, eikö vastaasi tullut ratsastava joukko talonpojan pukuun puettuja aseistettuja miehiä?»

»Tuli kyllä».

»Oliko heitä paljonkin».

»Ehkä kaksi kertaa niin paljon kuin teitä».

»Mihin päin he olivat menossa?»

»Galatziin päin, pitkin suurta, lautalta lähtevää tietä».

»Siinä he ovat!» huudahti päällikkö tyytyväisenä, miestensä puoleen kääntyen. »Korkea päällikkömme oli oikeassa kootessaan joukot tuolle seudulle! Ah, sepä mainiota! Roistot pääsevät hengestään! Me voimme rauhassa jäädä tänne tupakoimaan».

»Toivotan teille hyvää terveyttä, hyvät ihmiset», sanoin minä.

»Mene Herran nimeen, pienokainen. Tahdotko ottaa hevosen, jouduttaaksesi matkaa?»

»Kiitos, mutta pelkään putoavani».

»Mitä työtä teet?»

»Kalastelen isäni kanssa».

* * * * *

Auringon punertava kehrä kosketti taivaanrantaa, kun joukkomme lähti yksimielisenä liikehtimään pitkin Serethin rantaa, päätettyään hyökätä vihollisjoukon kimppuun, hajoittaa sen ja paeta ennen Poteran pääjoukon saapumista, jonka laukausten vaihto kutsuisi paikalle. Lähdön hetkellä Cosma sanoi miehilleen:

»Kahdeksan vuotta olemme eläneet vapaina yhdessä eikä meillä ole ollut syytä valittaa kohtaloamme, sillä tähän saakka on kestettävänämme ollut vain pikku kahakoita. Nyt saattaa yksi ja toinen päästä hengestään. No niin, muistakaamme siis, että yksi vapaudessa eletty vuosi on enemmän arvoinen kuin kokonainen elämä orjuudessa. Vapaalle miehelle on kaikki, mikä ei ole vapautta, kuolemaa, vieläpä loputonta kuolemaa. Katsokaa lastamme Jeremiasta, hän pani äsken itsensä alttiiksi samalle vaaralle kuin mekin; ja vain minä yksin tiedän, kuinka rakas hän on minulle, sillä hän on meidän vertamme. Toivon hänelle, kuten meille kaikille, mieluummin kuolemaa kuin orjuuteen joutumista».

Joukkueen vataffi, — joka Cosman määräysten ja suunnitelmien mukaan ohjasi ryöstöjen toimeenpanoa, — vastasi miestensä puolesta:

»Cosma, me ajattelemme samoin kuin sinäkin: vapaus tai kuolema».

Näitä sanoja seurasi outo ratsastus. Vain seinä olisi voinut pysähdyttää sellaisen vyöryn. Varustettuja kun kaikki olimme puhvelinnahkaliiveillä, jotka suojelivat rintaamme, pelkäsimme enemmän hevosten kuin itsemme haavoittumista. Minun paikkani oli ratsujoukon etunenässä, Cosman ja Eliaan välissä.

Kädenkäänteessä olimme poterachien niskassa, ja aavistamatta, mistä oli kysymys, hypähtivät nämä kiireesti satuloihinsa. Me avasimme tulen heitä kohti puolihämärässä metsässä, ja pyssymme sylkivät kidoistaan korvia huumaavan raesateen, joka peitti kaiken savuun. Ja olimme jo, metsään hajaantuneina, jatkamassa matkaa, kun takaapäin ammuttu laukaus sattui niskaani ja pudotti minut hevosen selästä.

Siinä oli kaikki, mitä tiesin sillä hetkellä.

* * * * *

Seuraava hetki oli minulle surullinen kuin kuolema ja orjuus.

Viruen verissäni maassa näin joukkomme kääntyvän vihollista päin ja antautuvan ampuen ja käyriä miekkojaan heilutellen kauheaan ja uhkarohkeaan yritykseen minun vapauttamisekseni, pannen itsensä alttiiksi sille vaaralle, minkä Poteran saapuminen aiheuttaisi. Ja se olikin melkein tehty, päämäärä saavutettu, sillä Cosman, Eliaan ja vataffin käyrät miekat iskivät kuin salamat poterachien kalloihin, vapaus lähestyi minua ja polvilleni kohoten ojensin sitä kohti käsivarteni.

Mutta kohtaloni oli kirjoitettu toisin. Samassa maa vapisi avuksi rientävän vihollisjoukon ratsastuksesta. Rohkaistuneina poterachit ampuivat uusin innoin. Silloin kuulin Cosman huutavan hämärtyvässä yössä:

»Jää paikoillesi! Minä pelastan sinut!»

Ja miehemme käänsivät ratsunsa ja katosivat. Minä pyörryin. — — —

Heräsin kädet selän taa sidottuina, ympärilläni mustat palkkasoturit, ympärilläni yö yhtä musta kuin palkkasoturien sielu ja oma tulevaisuuteni. Sitten sytytettiin kaksi soihtua, ja niiden savuavassa valossa näin kuljetettavan kahta miestämme, sidottuina niinkuin minäkin ja vaikeasti haavoittuneina.

Toinen heistä kuoli matkalla. Toinen hirtettiin. Kadehdin heidän kohtaloaan, sillä minulle oli määrätty orjan osa rikkaan kreikkalaisen bojaarin, arkontti Samurakisin hovissa.

* * *

Se oli oikea korkeiden muurien ympäröimä linnoitus, jota jättiläiskokoiset albanialaiset vartioivat yötä ja päivää. Sijaiten puolitiessä Brailan ja Galatzin välillä, kauniilla kukkulalla, josta näki yli Serethin laakson, näytti tämä suuri, lumivalkoinen talo, aamusta iltaan avoimine ovineen, puistokäytävineen, monine jykevätekoisine parvekkeineen, hymyilevine ikkunoineen ja suunnattomine pylväskäytävineen kuin luodulta tarjoamaan suojaa ja onnea jokaiselle tulijalle.

Ja suojaa ja onnea se tarjosikin, mutta ei jokaiselle tulijalle. Neljän ja kuuden hevosen vetämiä vaunuja pysähtyi joka päivä sen pääportin eteen. Bojaareja, korkeita hallinnollisia arvohenkilöitä tai vain yksinkertaisia onnensuosikkeja, syntyperältään romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, astui niistä maahan naistensa seuraamina, ravistellen pois tomua tai lunta, joka peitti heidän ruhtinaallisia, kirjailtuja silkkikauhtanoitaan, sillävälin kuin albanialainen palkkaväki kumartui liehakoiden maahan saakka ja suuteli heidän liepeitään, ja mahtava isäntä, arkontti Samurakis, seudun kuvernööri ja muukalainen, toivotteli heitä tervetulleeksi.

Heti hoviin saavuttuani minut laahattiin arkontin eteen, yhä kädet selän taa sidottuina, kuin olisi minun pelätty tappavan kaikki ympärilläni. Lojuen yksin leposohvalla, jota varjosti viiniköynnös, arkontti käski päästämään irti käteni ja ajoi tylysti tiehensä molemmat pyövelini, jotka vetäytyivät syvään kumarrellen ulos huoneesta.

Me katsoimme toisiamme silmästä silmään, hän tyynenä, minä vihamielisenä. Arkontti oli ensimäinen arvohenkilö, jonka näin. Hänen musta partansa ei miellyttänyt minua, mutta hetalereunaiseen viittaan verhottu kookas vartalo oli notkea ja siro. Kauniiden sormusten koristama käsi piteli huolettomasti ambralle tuoksuvaa tshibukia. Hän kyseli minulta, ja minä vastasin kreikankielellä.

»Mikä on nimesi?»

»Jeremias».

»Cosman poikako?»

»Metsän poika».

Arkontti kohotti väsyneesti kättään, sanoen:

»Älä kujeile, vaikka oletkin rohkea! Tiedän, että olet valmis antamaan polttaa itsesi elävältä, mutta tahdon opettaa sinulle jotain muuta. Kuuntele siis: kun en tahdo lähettää sinun ikäistäsi hirsipuuhun, aion tehdä sinusta kamaripalvelijani».

»Mitä? Palvelijan, minusta…»

»Metsän pojasta, niinpä niin. Odota, ei siinä kaikki. Aion sinun välitykselläsi hankkia tänne itse Cosmankin ja tehdä hänestä luottamusmiehen!».

Purskahdin nauruun ja huusin:

»Sinulla on päässäsi vain typeryyksiä, arkonttiparka!»

Arkontti hypähti paikoillaan, niin että hänen tshibukinsa särkyi ja sohva rasahteli, mutta hän hillitsi heti itsensä ja sanoi kuin itsekseen:

»Tuo lapsi sinuttelee minua ja sanoo minua arkontti-paraksi».

Ja hän sanoi puoleeni kääntyen:

»Sinun on hyvä tietää, pieni kotkanpoikani, että täällä leikataan kielen kärki suurisuisilta».

Näin sanoessaan hän löi yhteen käsiään. Kaksi aseistettua miestä tuli esiin kuin maasta nousseina.

»Tuokaa tänne 'Kieletön!'» käski hän.

He katosivat ja palasivat takaisin, mukanaan harmaatukkainen mies, jonka silmissä oli mielipuolen katse. Isännän viittauksesta hän avasi nähtäväkseni ammottavan suunsa, josta kieli oli poissa.

Heidän poistuttuaan arkontti sanoi minulle:

»Näitkö? Koeta puhua toisin todistajien läsnäollessa. Täällä on vain yksi mies, joka voi sanoa mitä tahtoo: se olen minä, arkontti Samurakis!»

Vastasin hänelle uhkauksesta välittämättä:

»Sinä olet kurjimus, arkontti Samurakis, ja parasta on, ettet uskaltaudu metsään: siellä et ehkä sanoisi, mitä haluat».

Valtias nauraa hikerteli partaansa.

»Hm, hm, hm! Karhunpentuni! Täälläkin on metsää, metsää ja lääniä, ja minä voin laatia lakejakin. Sitä paitsi en pane alttiiksi mitään».

»Piru periköön sinut palkkaväkinesi!»

»He ovat voimakkaita miehiä, niinkuin tekin».

»Niinkuin me? Ei koskaan! He ovat puhvelihärkiä, jotka kelpaavat vain vetämään vankkureitasi».

»Eivät kaikki. Henkivartioni on kokoonpantu oikeista rosvoista, ja tämän vartion päälliköksi tahtoisin saada Cosman, tuon hirmuisen rosvon, joka anastaa minulta kauneimmat kuparini, kauneimmat aseeni ja mattoni, kalleimmat silkkini ja villakankaani, ja myy ne sitten Unkariin, Ja miksipä hän ei tahtoisi olla joukkueeni päällikkö? Hän saisi kultaa, kauniita vaatteita, kauniita naisia, saisipa vuodattaa vertakin mielensä mukaan».

»Minä inhoan sinua, arkontti! Kutsu jo pyövelisi!»

»Varo itseäsi, Jeremias! Älä kiihdytä minua vihaan!»

»Minä vähät vihastasi!»

»Saammepa nähdä. Annan sinulle miettimisaikaa».

Hän löi käsiään yhteen. Nuo kaksi vartioivaa koiraa ilmestyivät jälleen.

»Viekää tämä poika työhön sepän pajaan, ja tuokaa hänet luokseni, niinpian kuin hän pyytää sitä», sanoi arkontti heille. »Minä yksin rankaisen häntä, jos hän niskoittelee. Menkää!»

* * * * *

Seppämestari oli kookas, roteva mustalainen, entinen orja, josta oli tullut vain orjamaisempi, senjälkeen kun hän oli saanut vapautensa. Seisoen siinä verestävin silmin, hihat käärittyinä, harmaan karvan peittämä rinta paljaana, hän loi minuun leimuavan katseen ja ravisti minua käsivarresta, niin että lihaksiani särki. En hievahtanutkaan, mutta veri kohosi päähäni.

»Tämäkö siis on herramme 'kotkanpoikanen'? Ha, ha, haa! Näyttää siltä, kuin luulisit vielä istuvasi tammen latvassa! On hiukan leikattava siiventynkiä! Kas niin, karhunpentu, tartuhan tähän isoon vasaraani ja iske punaiseen rautaan, mutta iske voimaisi takaa!»

Minä iskin hehkuvaan rautaan, jota hän piteli pihdeillä.

»Lyö voimakkaammin, ja kumarru syvään alasimen yli!»

Pajassa olijat nauroivat. Iskin yhä voimakkaammin rautaa, jota hän lakkaamatta käänteli, ja kumarruin alasimen yli, sillä tiesin, että minun oli tehtävä työtä. Mutta yht'äkkiä seppä vetäisee raudan alta pois, vasarani sattuu paljaaseen alasimeen, kimmoaa kuin jousen ponnahduttamana ilmaan ja lennähtää otsaani vasten, johon heti nousee iso kuhmu. Ympärilläni nauretaan ivallisesti. Seppä kiusoittelee minua:

»Tällaista on opissaolo!»

»Ja tällaista ei ole opissaolo», sanoin minä, ja lennätin vasaran suoraan hänen rintaansa.

Seppä karjahti kuin eläin ja huusi:

»Juoskaa kertomaan herralle! Odota, roisto, niin saat sata raipaniskua paljaaseen selkääsi!»

Sananviejä tuli takaisin ja ilmoitti juhlallisesti:

»Herramme käskee sepän lähettää Jeremiaan vaununtekijän luo».

»Siinäkö kaikki?» raivosi jättiläinen.

»Siinä kaikki», vastasi toinen nöyrästi.

»Taivaan enkelit!» sadatteli seppä. »Mitähän hänessä on, tuossa koiranpennussa, kun herramme on noin ottanut hänet suojelukseensa».

Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa, etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan, onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.

Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.

* * *

Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle orjuutta turmiollisempi.

Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan, niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiin illikeihin, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihin chalvareihin, pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:

»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin takaa-ajettu metsänotus?»

Vastasin heille:

»Vahtikoira ei ymmärrä suden elämää».

Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.

Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen, sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi olin hänen luonaan, kehoitti hän minua kieltäytymisistä huolimatta pyytämään jotain suosionosoitusta. Suostuin, mutta lisäsin:

»Ilman ehtoja».

»Ilman ehtoja? Mitä sitten haluat?»

»Saada kävellä yksin iltaisin isäntäni puistossa, senjälkeen kun valot ovat sammutetut».

»Sinä toivot pääseväsi pakenemaan?»

»En, siitä annan sanani. Mutta olen näinä kahtena vuotena ollut tukehtumaisillani työväen pihassa, tukehtumaisillani siksi, että olen pannut maata yht'aikaa kanojen kanssa, etten ole nähnyt ainoatakaan puuta, en kuuta taivaalla, enkä kuullut tuulen huminaa lehvistössä. Olen ollut kuin kuollut».

»Saat tehdä sen huomisesta lähtien. Lisäksi saat oman colibasi [= olkikattoinen maja], missä nukut yksin ja ateriasi saat noutaa vartioston keittiöstä».

»Hyvä on», sanoin minä.

»Sekö on ainoa kiitoksesi».

»Mitä pitäisi minun sitten tehdä?»

»Suudella ainakin kättäni, jollei pukuni lievettä!»

»En ole koskaan tehnyt sellaista».

Arkontti nauroi, taputti minua olalle ja lähetti minut luotaan.

Aluksi tämä lievennys sai rintani paisumaan hurjasta onnesta, mutta sitä ei kestänyt kauan.

Nämä lukemattomat viiniköynnöksen ja humalan peittämät kioskit, ruusu- ja liljatarhat, suunnattomat poppelit, — milloin tuuheita kuin tammet, milloin suoria kuin kuuset, — olivat nekin vain palvelijoita, jotka olivat menehtyä hyvinvoinnista, samoinkuin hevoset ja albanialaisetkin. Tämän pienen orjapuistikon ympäri kiersi ylipääsemättömänä viisitoista jalkaa korkea kivimuuri kuin uhmaava eläin. Ei muita lintuja kuin korppeja ja varpusia. Tuuli, — tuo huimapää matkamies, joka haastaa vapaalle miehelle kaikkia maailman kieliä, — ei alentunut laskeutumaan tähän onnettomuuden alhoon; se puheli vain poppelien latvoille, ja niillekin vain valittaen. Itse kuukin himmeni taivaanlaella ja kulki kalpeana kuin kärsivä sairas yli tienoon, jossa asusti teennäinen onni, sillävälin kuin yövartiat astelivat edestakaisin välinpitämättöminä kuin kellarissa, ja isännän pidoista kantautui yöhön viulujen valittava ääni värisevänä kuin nautinnonkylläinen ihmisliha, minun harhaillessa paljaiden puunrunkojen välillä, unelmoiden siitä, mitä oli tuon muurin takana, Cosmasta, Eliaasta ja muistoista, jotka herättivät mielessäni kuolettavaa kaipuuta.

Olin viidennellätoista. Eräänä synkkänä syyskuun päivänä oli hovissa liikettä kuin muurahaispesässä: arkontti oli lähdössä kuukauden kestävälle matkalle. Hän kutsutti minut luokseen. Ollen juuri nousemassa vaunuihin hän kuiskasi minulle, vetäen käsiinsä hansikkaita:

»Älä yritäkään paeta: se on mahdotonta. Sen varalta olen antanut ampumiskäskyn».

»Tiedän sen», vastasin minä.

Ja neljän hevosen vetämät vaunut lähtivät liikkeelle.

Palkkaväki nosti heti nenänsä pystyyn ja alkoi pöyhistellä, osoittaen todeksi sananlaskun: »Kun kissa on poissa kotoa, ovat hiiret pöydällä». He tanssivat, juhlivat ja juopuivat. Taloon jäi tosin kissa vahdiksi, — isännän iäkäs veli, — mutta hän oli vain vanha kuvatus, äreä, kaljupäinen äijärahjus.

Arkontin poissaollessa sain ensimäisen elonilmauksen Cosmalta. Eräänä iltapäivänä pysähtyi pääportin eteen vanha, valkopartainen turkkilainen, makeiskauppias ja tarjosi tavaraansa albanialaisille, jotka kilvan riensivät ostamaan. Oli vapaapäivä. Orjat lepäilivät mikä missäkin. Minä seisoskelin aitauksen luona, joka eroitti työväen pihan isännän pihasta. Kuullessani kauppiaan äänekkäästi huutavan: Alvitz! Alvitz! alkoi sydämeni kiivaasti lyödä. Kiipesin aidalle katsomaan. Niin, en ollut erehtynyt, siinä oli todellakin Ibrahim, kravustaja ja luottamusmiehemme.

Hän näki minut ja nosti käden suulleen, mikä oli vilpittömän ystävyyden merkki. Uskomattoman rohkeasti hän sitten raivasi itselleen tien sormiaan nuolevien vartiain läpi ja huudahti turkinkielellä: »Saanenhan viedä murenen alvitzia tuolle pojallekin. Hän katselee varmaankin vesi kielellä teidän syöntiänne».

Ja ällistyneiden albanialaisten nähden hän kulki joustavin askelin kuin nuori mies puiston poikki, ojensi minulle makeisen ja sanoi kaikuvalla äänellä:

»Kas tuossa, poikaseni, ota ja syö… Tiedän, ettei sinulla ole millä maksaa, mutta ensi keväänä sinulla varmaan on!»

»Mistä tiedät, että hänellä ensi keväänä on?» kysyi vartiopäällikkö uhkaavasti, hänen palatessaan portille.

»Hm!» hymähti Ibrahim huolettomasti. »Miksikä en tuottaisi iloa lapsen sydämelle, etenkään kun se ei maksa mitään? Orjillakin on oikeus toivoa».

Näin sanottuaan hän nosti tarjottimen päänsä päälle ja lähti pois huudellen:

»Alvitzia ja toivoa kärsiville sydämille!»

Minä pakenin majaani, sillä päätäni huumasivat Ibrahimin sanat: ensi keväänä! Mikä taika noissa sanoissa! Ne leimusivat silmieni edessä yötä päivää kuin vapautuksen virvatuli. Mutta kuinka minut voisi vapauttaa? Kaksitoista albanialaista piti vartiota, vaihtuen joka kuuden tunnin kuluttua. Muut kuusikymmentä lepäilivät, huvittelivat tai nukkuivat kahdessa makuusuojassa, ja olivat hälytysmerkin kuullessaan valmiit hyökkäämään aseistettuina esiin. Kuinka Cosma uskaltaisi hyökätä tällaisen joukon kimppuun kolminekymmenine miehineen?

Kuukauden kuluttua saapui hoviin tieto, että arkontti, joka oleskeli Stambulissa, saapuisi vasta kuukauden kuluttua; ja toisen kuukauden kuluttua hän saapuikin suurella kohinalla.

Tämä kohu johtui siitä, ettei hän tullut yksin, vaan hänellä oli mukanaan nainen.

Palkkasoturit olivat asettuneet kahteen riviin, muodostaen kujanteen portilta pridvoriin, ja arkontti ja hänen rakastettunsa kulkivat kostutettua, tummaa puistokäytävää pitkin hymyillen kuin kuningaspari, seitsemänkymmenen pistoolin sylkiessä vaaratonta tultaan synkkää syksytaivasta kohti. Me muut vetojuhdat tähystelimme salavihkaa aitauksen raoista, mutta emme nähneet mitään.

Seuraavana päivänä toisteltiin suusta suuhun, että herramme rakastettu oli kaunis kuin joku noista kolmestasadasta cadanasta, jotka täyttävät sulttaanin haaremin. Tämän jälkeen seurasi kolme hiljaista päivää. Neljäs oli kylmä ja aurinkoinen keskimarraskuun päivä. Saimme käskyn peseytyä, pukeutua juhlavaatteisiin ja kokoontua, niin suuret kuin pienetkin, vieraspihaan. Kello kaksitoista olimme kaikki saapuvilla. Äänetön, pelokas odotus. Meitä ympäröi albanialainen vartiosto.

Palvelija avaa selkoselälleen oven molemmat puoliskot. Taluttaen käsipuolessaan rakastettuaan, arkontti astuu ulos, säteillen onnesta, ja yhdessä he kulkevat pridvoriin, josta näkee yli koko pihan. Arkontilla on yllään taivaansininen viitta, jonka hihat ja lieve ovat kullalla kirjaillut. Naisella kärpännahkaviitta, ja otsalla jalokivitiara. Hiukset mustat kuin ebenpuu, samoin kulmat, silmäripset ja suurten silmäin terät. Hipiä ruskean kalpea.

Arkontti puhuu meille perin huonolla romaniankielellä:

»Kaunis ruhtinatar, jonka näette vierelläni, on morsiameni, kahden viikon kuluttua puolisoni ja tästä päivästä lähtien herrattarenne. Hänen Armonsa on teidän maastanne; hänen nimensä on Floritchica [romaniankieltä ja merkitsee pieni kukkanen]. Olen Hänen Armonsa rinnalla unohtava kansani ja rakastava hänen kansaansa. Minusta tulee romanialainen. Ja nyt levätkää kolme päivää, syökää hyvin ja juokaa hänen terveydekseen!»

Ilman täyttivät huudot: »Eläköön Hänen Armonsa!» »Eläkää onnellisina!»
»Jumala suokoon teille terveyttä!»

Monet heittäytyivät kasvoilleen maahan ja suutelivat hiekkaa. Moni noista raukoista itki onnesta. Ja koko lauma lähti altailleen, missä heitä odottivat tavallista paremmat ruoka-annokset, neljännes pahanhajuista viinaa ja pullo vähemmän mieltäkeventävää viiniä. Lepo yksin oli täysiarvoista, mutta sekin hyödytti enemmän arkonttia kuin orjia, sillä näinä kolmena päivänä he eivät tehneet muuta kuin ylistivät isännän hyvyyttä ja rukoilivat hänen puolestaan.

* * *

Tämän armonosoituksen jälkeisenä päivänä tuli kamaripalvelija myöhään iltapuolella sanomaan minulle, että hänen isäntänsä kutsui minua.

Pienessä, matalassa huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat kokonaan peitetyt romanialaisilla matoilla, lepäilivät arkontti ja Floritchica kumpikin karhuntaljallaan, nojaten päätään punaisiin samettityynyihin. Neljä hopeajalustoissa palavaa vahakynttilää loi huoneeseen himmeää valoaan ja niiden hunajainen haju sekoittui turkkilaisen kahvin ja itämaisen tupakan tuoksuun. Huoneeseen toi lämmintä ulkopuolella palava maalaismallinen soba. Kaikkialla tyynyjä ja matalia jakkaroita.

Minut otettiin vastaan vapaana miehenä. Onnellinen pari oli juuri polttanut loppuun vesipiippunsa, ja kun astuin sisään, tervehtivät he minua melkein yhteen ääneen:

»Hyvää iltaa, Jeremias».

Floritchica puhui puhdasta romaniankieltä.

Hänen kauneutensa häikäisi minua. Hän oli kuin täyteen kukoistukseensa puhjennut kukka. Hänen ruumiinsa, jota oranssinkeltainen villapuku taipuisana noudatti, sallien siron nilkan tulla näkyviin, uhkui huolettoman vapaasta asenteestaan huolimatta samalla arvokkuutta. Hänen kapeilla kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään ihomaalista; silkinkiiltävä tukka oli sileästi taapäin kammattu. Hän katseli minua kasvoillaan omituinen, melkein liikutettu ilme. Hänen avointen silmiensä tiukka katse vangitsi minut.

»Jeremias», sanoi arkontti, »sinulla on onni matkassasi: tarinasi on herättänyt morsiamessani mielenkiintoa sinua kohtaan. Hän tahtoisi tietää, tunnetko äitisi. Vastaa hänelle, ja ole kohtelias».

»Olen metsän poika… En tiedä äidistäni enkä isästäni… Cosma on kasvattanut minut».

Floritchica näytti kuin nielevän alas jotakin. Hän kysyi minulta värisevällä, mutta lempeällä ja sointuvalla äänellä:

»Tiedätkö, Jeremias, kuka antoi sinut Cosmalle?»

»En tiedä. Hän löysi minut metsästä, ollessani vain kaksivuotias, pisti minut reppuunsa ja ruokki minua lihaliemellä».

Näin vastattuani tapahtui jotakin omituista. Floritchican sireenimäinen ruumis käännähti yhdellä ainoalla liikkeellä vatsalleen, ja kätkien kasvonsa patjoihin hän puhkesi nyyhkytyksiin. Tämä kohtaus liikutti arkonttia ja saattoi hänet ymmälle.

»Mitä nyt, ystäväni?» hän kyseli. »Miksi itket?»

Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni, sanoen: »Saat mennä».

Kaksi päivää myöhemmin minut kutsuttiin uudelleen samaan huoneeseen.

Floritchica oli hiukan kalpea ja hymyili minulle ystävällisesti. Arkontti käveli tyytyväisenä edestakaisin, kädet laajan viitan taskuissa. Hän sanoi minulle:

»Kas niin, Jeremias, nyt tahtoo morsiameni kiinnittää sinut henkilökohtaiseen palvelukseensa, tehdä sinusta yksityispalveluansa».

»Niin, Jeremias», sanoi Floritchica rakastettavasti, mutta samalla vakavasti, »tahdotko palvella minua?»

»Rouva», sanoin minä kärsimättömästi, »olen jo aikoja sitten vastannut arkontille, että mieluummin kuolen kuin palvelen ketään».

»Mutta sinua kohdellaan kuin lasta… metsän lasta», sanoi Floritchica lempeästi.

»En välitä kohtelemisistanne, ja jos tahdotte tietää kaiken, niin tietäkää sitten, että inhoan teitä. Olette vihollisiani».

Arkontti aikoi sanoa jotakin, mutta Floritchica esti sen, kysymällä minulta:

»Olenko minäkin vihollisesi, Jeremias?»

»Olet, sinäkin. Olet miehen vaimo, joka tahtoo tappaa vapaat miehet. Millä oikeudella minua on pidetty täällä vankina yli kaksi vuotta, vaikka tahdon elää vapaana Cosman kanssa?»

Hän painoi päänsä alas ja nojasi otsansa kättään vasten. Arkontti huudahti vilkkaasti:

»En tahdo tappaa ketään, mutta Cosma ja hänen joukkonsa ovat varkaita!»

»Sanotko varkaiksi miehiä, jotka eivät tahdo palvella sinua? Vai luuletko ehkä, että koko maailma on luotu vain tuottamaan huvia sinulle?»

Arkontti kääntyi morsiamensa puoleen:

»Sanoinhan jo sinulle, rakkaani, ettei tuota itsepäistä nulikkaa voi taivuttaa mihinkään».

Minut lähetettiin pois. Ja tähän päättyivät arkontin yritykset tehdä minusta palvelija.

Pakkasta… Unen horrosta… Puut ja kioskit nuokkuivat kuuran ja lumen painosta. Hovi oli vaipunut ikävään, mutta tuo ikävyys ei johtunut yksinomaan kylmästä vuodenajasta. Arkontin uskotuilta palvelijoilta kuulimme, että hänen kotielämänsä oli muuttunut helvetiksi, että Floritchica paistoi isäntäämme hiljaisella tulella, ja ettei päivääkään kulunut ilman myrskyisiä kiistoja. Tämä selitti juhlien puutteen ja häiden siirtymisen epämääräiseen tulevaisuuteen.

Eräänä iltana istuin colibassani, jota ankara tuuli ravisteli, ja katselin risuvalkeaa, hekkumoiden omassa kurjuudessani. Järkeilin jo tähän aikaan kuin täysi mies, ja arvosteluni elämästä olivat niin selkeitä, etteivät myöhemmät kokemukseni ole niitä suinkaan kumonneet.

Arvostelin kylmästi asemaani, tuijottaen loimuaviin liekkeihin. Sain kiittää maailmaan tulostani Cosman satunnaista huvittelua, olin tulos yhdestä hänen tuhansista ilonpidoistaan. Ja minä vihasin Cosmaa. Riuduin raakalaisten parissa vain siksi, että Cosma tahtoi uhmata Poteraa, vaikka olisi ollut paljon viisaampaa noudattaa Eliaan ehdotusta, jättää saalis ja pelastautua soiden yli. Siksi inhosin Cosmaa. Nyt jäyti mieltäni vieläkin julmempi ajatus: epäilin, ettei Cosma kärsinyt kylliksi pidätyksestäni ja että hän jatkoi vapaata ja iloista elämäänsä, vähät välittämättä muiden kohtalosta, riistäen itselleen kaiken, mitä mieli teki, ja pitäen pilanaan niiden elämää, jotka hän murskasi ympärillään. Ja silloin kannoin kaunaa Cosmalle kuin viholliselle ainakin.

Katkera kyllästyneisyys sai minussa vallan. Elämällä ei ollut mitään tarkoitusta. Vankila tai vapaa metsä, ilo tai kärsimys, kaikki oli minusta yhtä mieletöntä.

Risuvalkea hiipui hiljalleen kuten elämänhalunikin. Tällä hetkellä avautui ovi. Floritchica astui sisään.

Hän oli puettu pitkään, ketunnahkaiseen chubaan, jossa oli pystykaulus. Päätä peittävän liinan alta tulivat näkyviin hänen kasvonsa, jotka muistuttivat Välimeren maiden madonnankuvia. Hänen riutunut katseensa ja kärsimystä kuvastavat piirteensä tekivät minuun oudon vaikutuksen.

Ravisteltuaan lumen vaatteistaan, hän vaipui istumaan vuoteeni laidalle… Kiiruhdin tarjoamaan hänelle jakkaraani… Hän vaikeni, ikäänkuin en olisi puhunut mitään, ja katseli minua… Minä katselin häntä… Katselimme näin toisiamme kauan… Sitten käänsin hänelle selkäni enkä enää välittänyt hänestä; unohdin hänet. Mitäpä välittää ketunnahka-chubaan puetusta kauniista madonnasta, kun on viisitoistavuotias ja menehtyy vankilassa?

Sitten kaksi sametinhienoa kättä laskeutui poskilleni. Floritchica puhkesi valittamaan Jumalan innoittamin sanoin, ja hänen äänensä tuntui tulevan taivaasta:

»Metsän lapsi!… Rakkauden lapsi!… Olet kuvitelman tulos. Olet kaunis; olet viisas; olet ylpeä, ja valitset kuoleman ennen orjuutta… Kalvistut korkeiden muurien ympäröimässä colibassa, sinä, jolla olisi oikeus asustaa vallihaudattomassa palatsissa, jonka tammet rakentavat vuorille… Silmäsi tuijottavat kurjaan risuvalkeaan, kun niiden pitäisi katsella metsien paloa… Ja korkeuksista, missä kotkat liitelevät, olet pudonnut maan tomuun… Mutta ehkä tämä onkin oikein: lapset saavat usein sovittaa vanhempiensa synnit».

»Kuka olet sinä, lumoojatar, joka uskot, että lasten on sovitettava vanhempiensa synnit?»

»Olen se, joka on etsinyt täydellistä onnea, joka on tahtonut uneksia silmät auki päin aurinkoa ja jonka silmät ovat häikäistyneet!»

Tuoksuva hengähdys kulki kasvojeni yli, kuumeiset huulet suutelivat otsaani, ja Floritchica katosi kuten oli tullutkin.

Tuleni sammui… Coliba pimeni.

* * * * *

Kaunis maaliskuun loppupuoli… Haluaisi oikoa jäseniään, haukotella ja kuunnella leivoa. Mutta arkontti Samurakisin hovissa ei ollut leivosia. Maan matosista, orjista, hevosista ja albanialaisista alkaen aina itseensä arkonttiin ja Floritchicaan asti, kaikki halusivat tulla esiin koloistaan ja liikuskella ulkosalla. Arkontti ei paljoa liikkunut, vaan sulatteli ruokaa leposohvalla, joka oli nostettu ulos pridvoriin. Hän katseli puoliavoimin silmin selkoselällään olevaa pääporttia, jota aseistetut jättiläiset vartioivat. Floritchica kirjaili nenäliinoja, ja hänen vierellään istuen minä kertoilin vuorista, lakeudesta, metsästä, kaikesta, mikä herättää halua elää, sillä kärsittyäni vilua colibassani aloin ymmärtää, että oli parempi pitää seuraa arkontin rakastetulle ja nukkua palatsissa. Niin, olin talttunut: lopulta melkein aina talttuu, kun selkää liiaksi hyväillään hevospiiskalla.

Mutta minä en palvellut ketään tavalla enkä toisella. Olin itse pieni arkonttini, mikä raivostutti albanialaisia ja saattoi orjat aivan ymmälle.

Isäntä kuunteli mielellään tarinoitani ja oli suvaitsevainen.

»Sanohan, Jeremias, eikö Cosma sittenkin pelkää Poteraani?»

»Hän ei välitä hiventäkään Poterastasi».

»Mutta kerran hän kuitenkin joutuu ansaan, ja silloin peloittava Cosma saa valita joko hirsipuun tai minun palvelukseni».

»Hän ei koskaan palvele sinua. Hirsipuu on hänelle mieluisampi».

»Mikä kirottu aasi! Ja miksi olisi vaikea palvella minunlaistani herraa? Kohtelisin häntä vapaana miehenä, vain saadakseni pitää Cosman hovissani».

»Arkontti, vapailla miehillä ei ole herroja eikä herroilla voi olla hovissaan vapaita miehiä, yhtä hyvin voisi vesimelonin panna pulloon».

»No niin, siinä tapauksessa hirtän hänet!»

»Kunhan ensin saat hänet…»

* * * * *

Kostea maa höyrysi auringonpaisteessa. Portin aukeamaan ilmestyi kaksi miestä. Ne olivat kaksi Jerusalemista tai Athos-vuorelta kotoisin olevaa munkkia joita liikuskeli paljon maassa kerjäämässä rahaa luostarilleen. He olivat pitkiä ja tukevia kuin albanialaiset, parta ja hiukset pitkät ja punaisenruskeat, kasvot kuparinkarvaiset, yllä kastanjanruskeat repaleiset kaavut, jaloissa loan peittämät saappaat. Heillä oli reput selässä. Toisella oli kainalossaan sinetöity ja lukolla varustettu rautalipas, johon kootaan rahat, toisella kirja, johon merkitään lahjan suuruus ja armeliaan antajan nimi. Huomattuaan arkontin pridvorissa, huusi viimemainittu kreikankielisen tervehdyksen. Kuullessaan äänen Floritchica kalpeni. Minä tunsin Cosman ja Eliaan.

»Olkoon anteliaisuudestaan kuulu arkontti Samurakis onnellinen!» alkoi munkki puhua. »Olkoon onnellinen hänen puolisonsa, kaikkein hyveellisin nainen Romaniassa! Olemme halpoja Jumalan palvelijoita, — vietämme koko elämämme paastoten ja rukoillen Herran kunniaksi ja sielujen autuudeksi, — ja pyydämme nöyrästi saada suudella suuren arkontin viitan lievettä, sillä me tiedämme, ettei hädänalainen ole koskaan suotta vedonnut hänen hyvyyteensä!»

Vahti, joka oli tottunut munkkien käynteihin, seisoi välinpitämättömänä ja ihaili puhujan herkulesmaista vartaloa. Mairiteltuna arkontti nousi hymyillen seisomaan ja sanoi:

»Olkaa tervetulleita, arvoisat Kalogherit! Tulkaa lähemmäs».

Cosma ja Elias heittäytyivät arkontin jalkoihin niin taitavasti teeskennellen, etten olisi luullut heidän moiseen kykenevän. Katselin heitä läheltä: heitä oli mahdoton tuntea. Luoden minuun merkitsevän katseen ja liikutellen viiksiään Cosma sanoi:

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi ihaillulta pojaltanne, että unohdin onnitella häntä: olkoon hänkin onnellinen, ja suokoon Jumala hänelle isänsä viisauden ja pitkän iän sekä perillisiä, jotka vievät Samurakisin nimen läpi vuosisatojen!»

»Kiitos toivotuksistanne, kunnon miehet! Olkaa kolme päivää kunnioitettuja vieraitani, ja teidät majoitetaan ja teitä kestitään parhaan mukaan. Mille luostarille kokoatte lahjoja?»

»Pyhän Gerasimin luostarille Athos-vuorella», vastasi Cosma ahmien silmillään Floritchicaa, joka käänsi katseensa hänestä kuin auringosta.

»Onpa kumma», tuumiskeli arkontti. »En ole koskaan nähnyt teidän kaltaisianne munkkeja: eipä teidän luulisi viettävän elämäänne paastossa ja rukouksissa, vaan luulisi teidän paremminkin nielevän kokonaisia härkiä ja juovan joittain viiniä!»

»Pyhä Henki, joka asuu meissä, on paras ravintomme, arkontti!»

»Sepä ihme! En tietänyt, että Pyhä Henki on niin ravitseva. Mihin sitten tarvitsette rahaa?»

»Oi, arkontti», mylvi Cosma. »Rakentaaksemme temppeleitä Herralle ja pitääksemme niitä yllä; oliviöljyyn, joka palaa lampuissa, kynttilöihin, suitsutukseen, samoinkuin kirkon marttyyrien kultavaatteisiin, — näin moniin pyhiin tarpeisiin, jotka ovat niin välttämättömiä sielumme rauhalle!»

»No niin, sieluni rauhan hyväksi annan teille neljä keisarillista dukaattia».

Ja hän pisti kultarahat lippaaseen, jota Elias piteli; sitten hän otti kirjan ja kirjoitti siihen nimensä.

»Kas vain!» huudahti hän, lukiessaan lahjoittajien nimikirjoituksia.
»Te näytte myöskin käyneen Carc-Serdar Mavromyckalisin ja arkontti
Cutzaridan luona. Ja he ovat antaneet teille vain kymmenen zlotesia
kumpikin. Mikä kitsaus!»

»Totta, jalo arkontti! Kukin ostaa taivaassa sen paikan, mikä hänelle sopii».

»Heidän paikkansa ei liene kovin kadehdittava!»

»Amen! Teidän nimenne yksin kaiverretaan kultakirjaimin luostarimme alttarin marmoriin, jonka yläpuolella on Pyhän Gerasimin ikooni kahdenkymmenenkahden karaatin kultaan valetuissa, kolmenkymmenen kilon painoisissa vaatteissa. Ja kiitollisuutemme osoitukseksi luen Kyriacodromionin». [Kreikankieltä ja merkitsee sunnuntaisaarnaa.]

Astuttuaan kolme askelta taapäin, — hän seisoi nyt rinta pystyssä, parta ja viitta tuulessa hulmuten, silmät liekehtien, — Cosman ääni jylisi ukkosena:

»Ihminen elää vain kerran maan päällä! Maa on meidän. Jumala on sen luonut meitä varten! Meitä varten kantaa puu hedelmää ja luo varjoa. Meitä varten säteilee aurinko, rypäle antaa mehunsa ja lammas lihansa. Meitä varten ovat kuusimetsät kauniine paimentyttöineen, joiden rinnat tuuli on karaissut, joiden silmänluonti on rohkea ja rakkaus mittaamaton. Meitä varten kaikki, mitä silmämme näkee, ja kaikesta on meidän otettava osamme: se on Jumalan tahto, ja ihmiselle tarpeellinen. Mutta voi sitä, ken ottaa enemmän kuin mitä hänen kaksi hammasriviään voi jauhaa! Hän riistää lähimmäisiltään heidän osansa ja vihastuttaa Jumalan. Silloin Hän lähettää ruton kristallipalatseihin, vapauttaa linnoituksista vangit, jotka sytyttävät tuleen kukoistavat kaupungit, ja antaa vuoriston rosvojen yön pimeydessä tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita hampaita myöten aseistetut palvelijat vartioivat!…»

»Pysähdy!» huudahti arkontti seisoalleen nousten, »Kyriacodromionisi ei miellytä minua!»

Ja hän lisäsi, minun puoleeni kääntyen:

»Jeremias, saata nämä munkit kasarmiin! Ja siunatkoot he mieluummin aseeni, niin että ne aina taistelisivat voitokkaasti rosvoja vastaan!»

Kuljin alas portaita, takanani molemmat munkit reput selässään. Albanialaiset seurasivat kintereillämme. Ja heti kasarmiin päästyämme hyökkäsi palkkaväki kyselemään munkeilta:

»Onko teillä pyhiä muistoesineitä Athos-vuorelta? Taikakaluja?
Onnentuottajia?»

»Meillä on kaikkea,» sanoi Cosma, reppuja penkoen. »Kas tässä on öljyä, joka on palanut Pyhän Gerasimin lampussa, ja joka parantaa kaikki sairaudet, niinpian kuin sillä voitelee kipeää paikkaa… Tässä on merikalojen vatsasta löydettyä korallia; se tekee lemmensairaaksi jokaisen naisen, joka kantaa sitä rinnallaan… Tässä kappale pyhästä ristinpuusta, jolla Herramme antoi henkensä; se on paras taikakalu rosvojen kuulia vastaan. Sitten minulla on ristejä helmiäisestä, norsunluusta ja…

»Antakaa tänne! Antakaa öljyä, pyhää puuta, koralleja ja Athos-vuoren ristejä!»

Joka mies kiiruhti raha kädessä ostamaan. Ja Cosma jakeli heille auliisti ihmeitätekeviä, typeriä esineitään.

* * * * *

Ilta-ateria kasarmissa oli ikimuistoinen. Arkontin sydämellinen vastaanotto oli jo tuottanut Cosmalle melkoista arvonantoa ja tätä enensi yhä albanialaisten silmissä hänen kumma kiihkomielisyytensä, huvittavat kaskunsa Athos-vuorelta, vieläpä hänen leikinlaskunsakin, jotka olivat kaikkea muuta kuin kirkollisia. Tapahtui ensi kertaa, että vartiosto unohti kurjan osansa ja muuttui inhimilliseksi: kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua.

Ruokalaji seurasi toistaan. Viini vuoti virtana. Ilon ylimmillään ollessa Cosma kävi yhtäkkiä vakavaksi ja sanoi:

»Lapseni! Ennenkuin jatkamme edelleen, on velvollisuuteni muistuttaa, että isäntänne määräsi minun siunaamaan aseenne voitokkaiksi taistelussa rosvoja vastaan. Senvuoksi on teidän vietävä aseenne ulos, pantava ne yhteen kasaan arkontin ikkunain alle, ja heti kuun ilmestyttyä taivaalle luen siunauksen. Suorittakaamme ensin tämä työ ja viekäämme aseet ulos. Sitten annan teille maistiaisiksi Mastikha de Chio'a». [Erästä Itämailla hyvin haluttua likööriä.]

Kreikkalaiset aivan hullaantuivat:

»Mastikha de Chioa? Onko teillä sitä? Oi, Chio! Oi, patrida Homyros!
Oi, verraton Mastikha, mitä hunajaa olet kielillemme!»

Lyhyemmässä ajassa kuin mitä menee savukkeen polttamiseen oli kaikki pyssyt, pistoolit ja jataganit heitetty sikin sokin kasaan arkontin ikkunoiden alle. Kuullessaan metelin hän avasi ikkunan ja huusi:

»Mitä tämä melu merkitsee?»

»Täällä valmistaudutaan vain siunaamaan aseita», vastasi Cosma.

»Mitä helvettiä! Siunaaminen on tosin paikallaan, mutta tehän turmelette pyssyt kelvottomiksi!»

»Olkaa huoletta, arkontti! Kun pyssyt kerta on siunattu, tekevät ne tehtävänsä, vaikkapa ne lataisi sahajauhoilla ruudin asemesta!»

Tämä leikinlasku herätti yleistä naurua.

Ja nyt kerron, mitä sitten seurasi. Kun oli palattu kasarmiin, veti Cosma repuista esille kaksi isoa puuleiliä, jotka kumpikin vetivät kolme okaa.

»Kas tässä on mastikhaa, jota nimitetään Chion kyyneleeksi. Sitä on tuskin täyttä lasia mieheen, mutta meidän on tyydyttävä, sillä Jumala ei ole sallinut Chion kyynelten virrata jokena. No niin, ojentakaahan tänne lasinne!»

Ja hän kaatoi kuhunkin lasiin täsmälleen saman määrän. Kun kaikkien lasit olivat täytetyt, kohotettiin ne ilmaan ja huudettiin:

»Oikeauskoisuuden malja! Arkontin ja hänen henkivartionsa malja! Heidän voitokkaiden aseittensa malja — eviva!»

»Eviva!…»

Juotiin.

»Viekäämme nyt loput mastikhasta vartiossa oleville miehille», sanoi
Cosma.

Ja me poistuimme huoneesta. Ulkona hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi:

»Nouda pari hyvää sylillistä lastuja, saman verran puita ja kannu oliiviöljyä, ja pane ne asekasan viereen!»

»Mutta…»

»Älä pelkää mitään! Kaikki on ohi. Helpoin on jälellä».

Mikä helvetillinen kuoleman yö keskellä luonnon ylösnousemusta… Seitsemänkymmentä voimakasta miestä, jotka olisivat kyenneet kiskaisemaan puut juurineen maasta, kaatuili oikealle ja vasemmalle kuin poikkilyödyt pylväät. Kahdella mattojen peittämällä lavitsarivillä, jotka muodostivat kaksi pitkää, yhtenäistä vuodetta, sekä kasarmin lattialla vääntelivät ihmisruumiit, jotka olivat luodut nauttimaan elämästä, tuskan kouristuksissa, vaahtoavin suin, pullistunein silmin, keskellä aterian jätteitä ja ylenannatuksia. Heidän voihkeensa olisi voinut herättää kuolleet haudoissaan. Kosteat, lehdettömät poppelit näyttivät värisevän kauhusta. Palatsin eteisessä makasi verissään, tikarin lävistämänä, kaksi karskinnäköistä kreikkalaista, ainoat, jotka olivat kieltäytyneet juomasta tuhoisaa mastikhaa.

Cosma valeli öljyllä puut ja lastut ja pisti ne tuleen. Liekit tarttuivat aseisiin. Isännän ikkunat loistivat. Ja me tunkeuduimme arkontin yksityishuoneisiin.

Hän oli vuoteessa, vierellään Floritchica, jonka kasvot olivat kalpeat kuin liitu. Nähdessään meidän seisovan siinä suorina kuin oikeudenpalvelijat, arkontti luuli näkevänsä painajaisunta ja hieroi silmiään. Kohottautuen istumaan hän kysyi sitten:

»Mitä tämä on? Kuinka olette päässeet tänne? Ja mitä tahdotte?»

»Sekin on Pyhän Hengen ihmetyö. Ja olemme tulleet lukemaan loppuun Kyriacodromionin», vastasi Cosma, vetäen esiin pistoolinsa.

»Rosvoja!…»

»Sanoinhan teille: ja Hän antaa rosvojen yön pimeydessä tulla vuorilta ja tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita vartioivat hampaita myöten aseistetut palvelijat, — ettekö muista, arkontti?»

»Hoi! Arvanitakia! Aseisiin!»

»… Ja silloin herrat huutavat turhaan apua! Silloin he huomaavat, että kaikki apu, mikä tulee toisilta, katoaa toisten mukana».

»Kuka olet, sinä kirottu Kabogheros? Onko rosvosta tullut munkki?»

»Ei, arkontti! Vaan munkki on aina ollut rosvo!»

* * * * *

»Tuona sysimustana yönä meidän neljä hevostamme pyrkivät vaivalloisesti eteenpäin syrjätiellä, joka kulkee mutkitellen kohti Calarasiin vievää valtatietä. Etunenässä ratsastava Cosma sanoi Floritchicalle:

»… Rintasi karaistuvat kaiken maailman tuulissa, jotka pieksävät niitä… Ruumiisi kylpee virroissa, paahtuu auringossa, ja kedon kukat lainaavat sille tuoksunsa… Ja Cosma rakastaa sinua…»

Sitten hän pysähdytti hevosensa, kääntyi katsomaan arkontti Samurakisin hoviin päin, joka oli kokonaan liekkien vallassa, ja mutisi julmasti:

»Yksi kyykäärmeen pesä vähemmän!…»

* * *

Kokonaisen viikon ajan me vain laskeuduimme etelää kohti, seuraten Jalomitzaa ja muita jokia ja vältellen teitä. Hevosten kaviot upposivat sateen liottamaan tantereeseen kuin taikinaan. Keskeytymättömät tihkusateet pakoittivat meidät usein tuntikausiksi telttojen suojaan. Silloin olimme yrmeitä. Mutta aurinko tuli esiin, huhtikuun lauhat tuulet pullistivat viittojamme, ja me olimme jälleen iloisia ja tulvillaan elämänhalua.

Elias kävi paimeneksi puettuna kylissä hankkimassa leipää ja viiniä. Ammuimme jäniksiä, öisin pidimme vuorotellen vahtia, piilotellen sammalikossa tai soissa, ja hoitelimme telttojen edustalla palavia nuotioita.

Koko pitkän matkan aikana ei Cosma kertaakaan tiedustellut minulta elämääni arkontin hovissa. Hän hoiteli Floritchicaa yötä päivää. Minua suututti.

»Säälikö hän edes kohtaloani näinä kahtena vuotena?» kysyin eräänä iltana Eliaalta levähtäessämme.

»Hyvin vähän».

»Silloin hänellä ei ole sydäntä!»

»Onpa niinkin, mutta hänen hyvyytensä laita on sama kuin viinin: se lämmittää vain läsnäolijoita. Se lämmittää ja jäätää: siinä Cosman kaksoiskasvot».

Eliaan kurkkua tuntui kuristavan. Tuskin saatoin kuulla hänen ääntään. Cosman ääni, joka kumahteli viereisestä teltasta, ilmaisi sensijaan kaikkea muuta kuin ahdistusta:

»… Sinä, Floritchica, olet minulle rakkain kaikista…»

Eliaan kasvoilla väikkyi surunvoittoinen hymy. Hänen silmänsä loistivat pimeässä, kuvastaen tulen liekkejä, joka paloi jalkaimme juuressa.

»Jeremias!» kuulin hänen sanovan synkällä äänellä, samalla kun hän tarttui käteeni, tuoden kasvonsa liki omiani, »Jeremias! Cosma on paholainen! Kuulitko, mitä hän sanoi naiselle? No niin, naisia, joille olen kuullut hänen vakuuttavan samaa, on legio. Ja, hyvä Jumala, tahdonpa kuolla tähän paikkaan, jos hän on koskaan valehdellut tai ollut vilpitön yhdellekään heistä! Niin, jokaista kohtaan hän on ollut rakastava ja hellä kuin tunturikyyhky, aulis kuin sade, joka kostuttaa auringon paahtaman maan. Kaikkia kohtaan hän on ollut kiittämätön kuin lurjus, ja välinpitämätön heidän kyynelilleen kuin kuolema. Kuuntelehan, Jeremias, niin kerron sinulle jotakin. Silloin ymmärrät paremmin».

»Noin vuosi taistelusta Poteran kanssa, jossa sinä jouduit vangiksi, lähdimme kauas Moldauhun kostamaan erään seudun asukkaiden puolesta, jossa julma isäntä hallitsi hirmuvaltiaana. Laatimaansa sääntöä noudattaen Cosma erosi miehistämme, ja kulkukauppiaiksi pukeutuneina me eräänä iltana saavuimme kaksin hirmuvaltiaan hoviin. Hänen varusväkensä oli liittynyt Poteran riveihin ajaakseen takaa erästä suunnattoman rohkeaa heitukkaa, joka kylvi kuolemaa Moldaun satraappien riveihin. Tiedustelijamme ilmoittivat: Tapaatte hovissa parikymmentä pelkurimaista palvelijaa, joiden vaarattomaksi tekemiseen saatte apua. Näin olikin asian laita, mutta vaarattomaksi tekemiseen nähden tapahtui mieluummin päinvastoin, sillä yksinkertainen, vilkassilmäinen maalaistyttö sytytti Cosman intohimon täyteen liekkiin ja sekoitti hänen suunnitelmansa. Saattaessaan meitä illalla, vajaan, missä meidän piti viettää yö, tyttö sanoi Cosmalle:

»Kulkukauppias, sinun kaapusi alta pistää esiin miekka, mutta älä tapa isäntääni, sillä hän on ollut minulle hyvä!»

Cosma huudahti:

»Sanohan minulle, oi lapsukaiseni, joka olet tullut maailmaan kirsikan kypsymisaikana, jolloin niityt kutsuvat meitä helmaansa ja linnutkin vaativat osansa rakkaudesta, — sano minulle, mitä hyvää hirmuvaltias on tehnyt sinulle, ja minä unohdan hänen tihutyönsä ja vieläpä senkin, että olen tullut tänne kostonaikeissa».

»Niin, Cosma, se sinun on unohdettava, sillä isäntäni pelasti minut haukan kynsistä ja pääsin koskemattomana jälleen vapauteen. 'Saat elää täällä mielesi mukaan, ja rakastaa, ketä haluat', hän sanoi minulle. Tuo haukka on hänen tilanhoitajansa, ja koska tänä iltana on uusi kuu, kulkee hän varhain huomenaamuna tästä ohi viemään herralleen kymmenyksiä ja neuvottelemaan hänen kanssaan. Hän ratsastaa yksin. Ehätä hänen tielleen, ja laske palvelijan sydämeen kuulat, jotka oli tarkoitettu hänen isännälleen! Ja ota hänen rahansa… Ja osta niillä rahoilla juhtia köyhtyneille talonpojille… Ja minä olen orjasi».

Kun tuona yönä istuimme Cosman kanssa tupakoiden, sanoin hänelle:

»Aiotko noudattaa paholaisen neuvoa?»

»Elias, aionpa todellakin, sillä rakastan tuota paholaista ja tahdon hänet omakseni».

»Annat siis järjettömän neuvon johtaa itseäsi…»

»Annan vaikka pirun johtaa itseäni…»

»Ja panet henkesi alttiiksi iskeäksesi pahaa koipiin, sensijaan, että iskisit sitä päähän… Cosma, sinä olet voimakas, mutta sinä et ole järkevä…»

»Elias, sinä olet aina järkevä, mutta sinun järkevyytesi kiusaa minua.
Nouse seisomaan!»

Minä nousin, ja Cosma hyppäsi selkääni. Ja niin kiersin vajan ympäri, kunnes kaaduin hengästyneenä maahan. Silloin istuuduimme jälleen.

»Ja nyt, Elias, anna järkesi puhua».

Ja minä puhuin näin, Cosman takoessa nyrkillään tuimasti rintaansa, kuunnellessaan minua:

»Cosma… Ei kukaan voi olla sankari puolittain… Sinua pidetään sankarina… Sinua ihaillaan… Mutta sinä et ole sankari, etkä ihaile mitään… Tai ihailet liiankin monia asioita… Huomenna, kun olemme lähteneet, sanovat seudun asukkaat: Cosma tuli tappamaan lohikäärmettä, mutta tappoikin vain tarhakäärmeen. Siksikö ehkä, että tarhakäärme tahtoi niellä kastemadon ja tuo kastemato miellytti Cosmaa? Niin seudulla sanotaan… Ja siinä he ovat oikeassa… Ja sinä olet väärässä… Mutta sankari ei saa koskaan olla väärässä».

Seuraavana aamuna päivänkoitteessa asetuimme väijyksiin karhunmarjapensaikon suojaan sen tien varrelle, jota pitkin tarhakäärmeen piti kulkea. Kastemato oli matkassamme. Cosma silitteli hänen päätään ja hänen leukansa värähteli pidätetystä intohimosta, sillä tuo kastemato oli auringonsäde, tulikipinä, joka sytyttää liekkiin miehisen ruudin. Tyttö puhui:

»Olen uneksinut sinusta, Cosma, lapsuudestani saakka!»

»Ja sinua, liekki, olen etsinyt maailman alusta alkaen!»

»Mutta tapatko miehen, jonka kohta näytän sinulle?»

»Tapan, sillä korvani kohisevat ja ohimoni lyövät… Ja niinkauan kuin saatat korvani kohisemaan ja ohimoni lyömään, tapan syylliset ja syyttömät, kaikki, jotka vain haluat!»

»Kuinka urhea olet, Cosma!»

»Urhea, tyttöni, urhea sinun jalkaisi juuressakin!»

Ja samassa mies ratsastaa käyden ohitse, säkkipilli satulannapissa. Hän on paitahihasillaan, paljain päin, ja laulelee ilmoille elämisen iloaan, kauniin ja terveen miehen iloa. Yht'äkkiä hän hätkähtää, pysähtyy, katselee puoleen ja toiseen ja tarttuu oikealla kädellä pistooliinsa: hän oli kuullut hevostemme korskuvan. Mutta hänen levottomuutensa ei kestänyt kauan, sillä tyttö peittää kasvonsa esiliinalla, sillävälin kun Cosma tähtää ratsastajaa ja laukaisee aivan läheltä.

Mies putoaa satulasta, hevonen pillastuu… Säikähtänyt eläin karkaa aamuauringon kuraamalla tiellä, laahaten mukanaan isäntänsä ruumista, jonka nilkka on tarttunut jalustimeen, murskautuneen pään lakaistessa tomuista tietä.

Cosma suoristautuu pahan hengettärensä edessä kysyen:

»Nainen, oletko tyytyväinen? Mitä tahdot vielä? Tahdotko, että surmaan veljeni? Tahdotko, että tapan hevoseni, joka värisee tuolla lehdossa? Sano, mitä tahdot!»

»Tahdon sinut, Cosma…»

»Sinä saat minut, ikiomani! Olen sinun, niinkauan kuin korviani polttaa ja ohimoissani jyskää!»

Hetken kuluttua tuo vanha maalaisukko luoksemme molemmat hevosemme.
Cosma antaa hänelle neljä kultarahaa.

»Siinäkö kaikki, Cosma?»

»Siinä kaikki tällä kertaa, ystäväni!»

»Mutta nyt et ole täyttänyt velvollisuuttasi».

»Minulla ei ole velvollisuuksia: anteliaat eivät ole velassa kenellekään».

Nousimme satulaan… Cosma ratsasti edellä, yksipäiväinen ikiomansa sylissään. Seurasin heitä ääneti kahdenkymmenen askeleen päässä, ihmisen yksinäisyyttä mietiskellen.

Laskeuduimme Serethin suuta kohti milloin metsäisiä, kallioisia ja vaarallisia teitä pitkin, — missä hevosten kaviot luistivat irtautuvassa sammalikossa ja puut ravistelivat päällemme raskaita sadepisaroita, — milloin suunnattomien kenttien yli, missä lasketimme täyttä laukkaa.

Ensimäisenä iltana pysähdyimme tiheän metsän laitaan, jonka pimentoon oli uhkarohkeaa uskaltautua yöllä. Edessämme oli laaja, koskematon maa, jossa Luoja viljeli tuoksuvimpia kukkiaan kiitollisten perhostensa iloksi.

Ja nyt nousee taivaankannelle täysikuu täyttäen tiheikön salaperäisellä elämällä, kentät leivoilla ja Cosman sydämen julkeudella. Niin, tuona iltana Cosma oli mielestäni julkea, raaka kuin vihollinen, sillä hän pyysi minua soittamaan huilua pahalle haltijalleen, hyvin tietäen, että soitin vain Jumalalleni ja vapaudellemme.

Tyttö oli sanonut:

»Jospa huilu nyt helähtäisi soimaan, aukenisi taivas ja Herran enkelit laulaisivat ylistysvirttä!»

Cosma vavahti ja käänsi minuun päin kasvonsa, joita iltatähti valaisi. Ne olivat punaiset ja pöhöttyneet, ikäänkuin hän olisi kauan puhaltanut tuleen. Ymmärsin hänen kiihkeän rukouksensa, mutta loin silmäni alas ja olin vaiti, vaikka vereni kuohuikin.

»Soita, Elias!»

»Kenelle soittaisin?»

»Soita iankaikkisuudelle!»

»Sinun iankaikkisuutesi on lyhyt, Cosma…»

»Lyhyt, mutta väkevä kuin salama, joka iskee sytyttäen maahan».

Otin huilun vyöltäni; kostutin reiät ja aloin soittaa… Ja ensi sävelten värähdyttäessä yötä taivas avautui ja enkelit lauloivat ylistysvirttä, — paha hengetär herkesi laulamaan, ja hänen metallinkirkas äänensä solui sointuvampana kuin satakielen. Hiukseni nousivat pystyyn hatun alla ja sormeni hyppelivät huilulla kuin noiduttuina. Ja aloin uskoa, että helvetti oli sittenkin jumalaisempi kuin paratiisi, ja että laulava paholainen on hurskaampi kuin rukoileva enkeli.

Je suis celle qu'on ne prend pas,
Je suis l'âme qui se livre.
Il n'y a pas de Dieu tyran,
Mon coeur ne connait poînt le péché…

[Minua ei kukaan ota väkivalloin,
sieluni antautuu vain vapaaehtoisesti.
Jumala ei ole julma,
eikä sydämeni tunne syntiä…]

Näin lauloi paha hengetär… Ja hänen äänensä voitti metsän kohinan ja leivojen laulun. Silloin unohdin päätökseni, petin Jumalani, ja soitin kuin mieletön. Soitin, kunnes suolaiset hikikarpalot kirveltivät silmiäni. Silloin lakkasin, kuivasin kasvoni ja huomasin, että Cosma oli poissa, poissa paha hengetär, ja että olin yksin keskellä yötä ja hiljaisuutta, — yksin, niinkuin olemme kaikki maan päällä.

Matkaamme vaikeutti lakkaamaton sadesää. Miehet ja hevoset olivat märkiä kuin uitetut rotat. Suojatakseen aarrettaan Cosma riisuutui paitahihasilleen ja sälytti kaikki vaatteensa naisen ylle, joka tällaisena näytti muodottomalta, kostealta kääröltä. Yöt vietettiin luolissa. Silloin Cosma oli pelkkää hyvyyttä. Hän nouti yksin kuivia puita, sytytti hyvän nuotion, kuivaili tavarat, keitti lämmintä juomaa, ja paljaana vatsaa myöten kuin mikäkin alkuasukas hän ryhtyi kiilloittamaan aseita ja lataamaan niitä kuivalla ruudilla.

Viimein saavuimme päämääräämme, Serethin suulle, tuohon kirottuun seutuun, jossa vuosi sitten olimme joutuneet kahakkaan Poteran kanssa tullivartijan kavaltamina. Tuolle roistolle koitti nyt tilinteon hetki.

Hänen laskunsa oli pian selvä, mutta asia sai omituisen käänteen ja näytelmä kaksinkertaistui, sillä kohtalo kutoi kankaaseen omiaan.

Olimme kaikki kolme piiloutuneet ojaan lähelle Moldaun puolista sillanpäätä, ja Cosma odotti petturin ilmestymistä ase ladattuna, hevosten kulkiessa irrallaan heinikossa sadan askeleen päässä meistä. Nainen, jonka rakkauden tähti oli vielä samana päivänä sammuva, kysyi:

»Mitä tekemistä meillä on täällä, Cosma?»

»Sen saat pian nähdä: minulla on velka maksettavana».

»Onko sinulla tapana maksaa velkasi?»

»Kyllä, joskus…»

Mies tuli kädet taskuissa, kulki oikeaan, kulki vasempaan, ja sitten suoraan kohti Cosman pyssyä, jotta täyttyisi, mitä oli kirjoitettu hänen otsaansa. Mutta juuri Cosman valmistautuessa ampumaan, nainen kalpeni, tarttui hänen käsivarteensa ja huusi:

»Odota! Se on veljeni!»

Vihasta punaisena Cosma töytäisi hänet kumoon pyssynperällä ja vastasi:

»Veljesi ehkä, mutta minun viholliseni».

Ja hän ampui tullivartijan, joka huomasi liian myöhään uhkaavan vaaran.
Ääneensä huutaen sisar riensi veljensä avuksi, joka ei enää häntä
tarvinnut, heittäytyi hänen ruumiinsa yli ja puhkesi valittamaan.
Meidän lähestyessämme hän nousi ja astui Cosman eteen.

»Sinä olet tappanut veljeni!»

»Olen tappanut vakoilijan! Luulitko, että tapan vain tilanhoitajia?»

»Hän pelasti minut tilanhoitajan kynsistä. Hän on tehnyt suuren hyväntyön».

»Ja minulle hän on tehnyt suuren tihutyön: hän kavalsi minut Poteralle!»

Nuori nainen polvistui ruumiin viereen ja rukoili. Me lähdimme noutamaan hevosiamme. Palattuamme takaisin, Cosma laski maahan kukkaron, joka sisälsi joukon dukaatteja, ja sanoi yksiviikkoiselle lemmitylleen:

»Kun olet lopettanut rukoilemisen, saatat veljesi hautaan; sitten on sinun paras hautautua luostariin ja jatkaa rukoilemistasi, mikä sopii sinulle hyvin».

Hetkistä myöhemmin, kun jo ratsastimme pois, sanoi Cosma minulle vakuuttavasti:

»Naiset ovat luodut kääntämään miehet pois kohtalon heille määräämältä tieltä!»

* * * * *

Elias vaikeni. Hänen kasvonsa, joita tulennos tuskin valaisi, ilmaisivat lapsellista ihmettelyä.

»Ajattelehan, Jeremias, kuinka mutkainen on elämän tie», sanoi hän päätökseksi. Ja ghebaansa kietoutuen hän heittäytyi pitkäkseen oljille.

Olin yksin teltassa, jonka seinät lepattivat tuulessa, äännellen kuin loiskuvat laineet. Minulla ei ollut vähintäkään halua nukkua. Ajattelin kaikkea, mitä olin kokenut, samalla kuin teroitin kuuloani eroittaakseni jotain ääntä Cosman ja hänen Floritchicansa teltasta, mutta ympärilläni haastoi vain hiljaisuus. Tunteitteni ahdistamana lähdin teltasta, otin muutaman askeleen ulkoilmassa, ja siinä tuokiossa aika hävisi tietoisuudestani. Sopusointua… Loputonta yhteensulautumista… Kaislikon, saraheinän, karhunmarjapensaikon, tuhansien lumpeenlehdillä kyyröttävien sammakoiden ja yhdellä silmällä raukeasti katselevien hyyppien valtakunta nautti yöllisen olemisen onnea. Kuulin ruutanan hypähtävän yli veden rajan ja putoavan raskaasti takaisin asuinmailleen. Kuovi naksutteli pitkään nokallaan, ja varpushaukka halkoi voimakkain siivenvedoin näkymätöntä ilmaa. Ja lauhkea läntinen puhalsi liikkeelle niittyvillan lukemattomat höytyvät, jotka saattelivat sanatonta kiitosta kaiken luojalle.

Ajattelu lakkasi… — — —

Hätkähdin tuntiessani lyijynraskaan käden olallani: Cosma seisoi edessäni kuin mikäkin suunnaton, musta möhkäle. Paksu tukka, joka laskeutui pörröisenä kaulukselle, samoinkuin tuuheat viikset ja parta, sekä pensasmaiset kulmakarvat jättivät kasvoista näkyviin tuskin muuta kuin voimakkaan nenän ja kaksi suurta silmää, jotka näyttivät mielestäni hyviltä ja tyytyväisiltä. Hän sanoi minulle rauhallisella, matalalla äänellä, joka samalla oli vakava ja sointuva:

»Terve sinulle, Jeremias, sinä nuori, vapaa mies! Sinä vartioit Cosman onnea, mikä onkin hyvä… Mutta levon hetki on soinut sinulle… Mene! Cosma asettuu tilallesi».

»Erehdyt, Cosma: en vartioi onneasi, vaan elän soiden elämää»…

Hän astui askeleen taapäin ja sanoi:

»Sitä parempi! Kaksi hyvää yhdellä kertaa: ensin sinä, sitten minä!… Se on oikein. — Mutta sanohan, etkö kanna minulle hiukan kaunaa sydämessäsi?»

»Kyllä, hiukan».

Cosma peräytyi. Maa näytti pienenevän, kun hän levitti valtavan sylinsä.

»Kun kantaa kaunaa jollekin, jota rakastaa, on paras keino, vapautuakseen pikkumaisesta vihasta ja voidakseen jälleen rakastaa, iskeä heti, sillä hiljalleen jäytävä viha saa aikaan enemmän pahaa kuin rakkaan nyrkin isku. Kas tässä on rinta, joka on niin tulvillaan onnea, ettei sitä voi vasarallakaan murskata: iske siis, Jeremias!»

Iskin voimieni takaa. Cosma ei hievahtanutkaan.

»Iske kovemmin!»

Iskin jälleen, kiukusta punaisena.

»Vielä kerran!»

Kohotin käteni… Mutta nuo lempeät kasvot, tuo karhun rinta… Ja etenkin nuo käsivarret, levitettyinä kuin siivet ja valmiina sulkemaan minut syleilyynsä… Ei!

Heittäydyin tuota rintaa vasten ja kätkin kasvoni sen karvaiseen peittoon. Cosma syleili minua ja silitteli tukkaani.

»Mikä sinua vaivaa, Jeremias? Mitä olen tehnyt sinulle?»

»Cosma, sinä olet liian onnellinen, ja onnessasi jätät minut yksin».

Hän ei vastannut mitään, mutta minä tunsin, kuinka hänen käsivartensa vaipuivat alas lyijyn raskaina, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti kuin vasara ja säännöllisesti kuin kello. Sitten hän meni ja istuutui turkkilaiseen tapaan, kehoitti minua tekemään samoin, täytti piippunsa, sytytti sen, ja puhui suunnilleen näin:

»Poikani, Cosman onni on sellainen, että se jättää kaikki muut yksin ja osattomiksi. Se on kuin myrskytuuli, joka riistää paljaiksi lehteen puhkeavat puut, repii irti kukkien herkkinä värisevät terälehdet, pysähdyttää joen, joka lailattelee onnellisena uomassaan, tappaa eläimet. Se nielee kaiken… Kaiken, mikä elää. Sitten se puskee päänsä murskaksi kallionkylkeen, joka nousee sen vapauden tielle, tai syöksyy maan uumeniin, jonka pohjavesi kuvastelee taivaan äärettömyyttä. Mutta se on myöskin hyväätekeväinen, sillä missä se kulkee, siellä syntyy elämä uudella voimalla. Minä olen samanlainen. Ehkä hiukan kiittämättömämpi, ehkä vähemmän oikeudenmukainen. Vain vähäpätöisyyksiin päästämme muita osallisiksi, elämme ne yhdessä muiden kanssa. Niinpian kuin ihminen on onnellinen, on hän yksin; yksin hän on myöskin, ollessaan liian onneton. Pieneen ojaan hyppää kuka tahansa kanssasi, mutta kukaan ei seuraa sinua syvyyksiin. Täysipainoinen onnihan on kuin kurimus: eikö haaveesi äsken niellyt sinua niin kokonaan, että unohdit vaaran ja annoit minun yllättää itsesi? Kukahan vapautta rakastavista tovereistamme seuraisi sinua niin pitkälle? Kuka seurasi minua muuanna päivänä arkontti Samurakisin rotanloukkuun, kun minussa heräsi halu vapauttaa sinut siinä paikassa? Elias! Elias seurasi minua. Mutta Elias on suojelusenkelini, jota en koskaan kuuntele. Ja hän seuraa minua aina tahtomattaankin, isäni, tuo pukki, oli päähänsä, että hänen Se johtunee siitä, että luomispäivänämme saanut oli hedelmöitettävä haareminsa vain hulluuden siemenellä, ja tuloksena olin minä, Cosma, tai rakkauden hulluus, Elias, tai järjen hulluus, sisaremme Kira, tai keimailun hulluus ja lopuksi nuorin veljemme, joka oli täydellisesti hullu ja hirtti itsensä, kun ei luultavastikaan tietänyt, mitä tehdä elämällään. Lisäksi hän rakasti niin mielettömästi pähkinäkaakkuja, että ulvoi ilosta, kun ne otettiin uunista, ja luulenpa, että hänellä hirttäytyessäänkin oli suu täynnä kaakkua. On osattava kuolla hulluutensa vuoksi».

* * * * *

Näin sanoessaan Cosma katsahti telttaansa päin ja hänen silmänsä saivat hurjan loisteen: täysikuu oli kohonnut kolme peitsenvarren mittaa taivaanrannasta ja tarjosi hehkuvan kiekkonsa Floritchican nähtäväksi, joka seisoi teltan ovella, käsivarret ristissä rinnalla ja katseli sitä liikkumattomana. Hänellä oli hartioillaan valkoinen silkkiviitta, jolle valtoimet mustat hiukset olivat valahtaneet kuin terva.

Tämän kauniin näyn edessä Cosma heittäytyi kasvoilleen maahan kuin rukoileva muhamettilainen, ja jäi siihen pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi hitaasti seisomaan kuin uupunut, ja kohotti taivasta kohti paljaat, jäntereiset käsivartensa. Silloin Floritchica näytti minusta vähemmän vaikuttavalta, ja kaikki muu ympärilläni mitättömältä ja kutistuneelta; ja Elias, joka juuri tuli haukotellen ulos teltastaan, oli silmissäni vain köyhään ghebaan puettu miespoloinen.

Kaikki katsoivat häneen ja luulen heidän minun tavallani ajatelleen, että Cosma olisi voinut murskata meidät vain heittäytymällä ylitsemme. Mutta me emme pelänneet häntä.

Hän meni ja otti Floritchicaa vyötäröltä. Tämä antoi kantaa itseään kuin höyhentä. Hänen kirjokenkänsä tuskin koskettivat pehmeää ruohomattoa. Näin he kulkivat hetken matkaa yhdessä ja heidän käynnissään oli sama rytmi. Mutta kun katseli tuota hentoa linnanrouvaa rotevan salametsästäjän rinnalla, tuli ajatelleeksi metsänneitoa, jonka satyyri on lumonnut.

Kääntäen kasvonsa kuuhun päin ja painaen molemmin käsin rintaansa Cosma huusi ilmoille onnensa yltäkylläisyyden. Hän puhui, ja hänen äänensä oli kuin kimalaisen, jota kuullessaan hevoset nostavat päätään:

»Miksi tämä sydän tahtoo riistäytyä pois paikoiltaan? Miksi siitä tuntuu niin ahtaalta kuoressaan? Miksi sitä tukehduttaa?»

Hän tarttui rakastettunsa käteen, tuoden ilmi pelkonsa:

»Floritchica! Sinä olet kuilu, johon mies hukuttaa halunsa! Tietänetkö, mitä uskollisuus on? Lähdemme pian matkaan kuutamossa ja aamunkoitteessa saavumme leiriin. Kolmekymmentä miestä odottaa meitä siellä kärsimättömästi. He ovat kaikki lainsuojattomia, joille kuolemanpelko on tuntematon. He tuntevat vain yhden lain: halunsa tyydyttämisen, mikä on elämän korkein päämäärä. Ja he nousevat henkensä uhalla jokaista lakia vastaan, joka estää heitä saavuttamasta tätä päämäärää. Siksi pidän heitä sankareina. Vielä enemmän he ovat sankareita naisen silmissä, jonka he lumoavat katseillaan, noilla kiimaisen eläimen katseilla, suipoksi kierretyillä viiksillään, jotka kutittavat jo kaukaa, aaltoilevalla parrallaan, joka koskettaa hyväillen hipiää».

Ja Cosma kysyi mahdotonta:

»Floritchica, pieni kukkanen, joka poikako sinut poiminee?

»Varo antamasta poimia itseäsi… En ole näiden miesten herra, olen heidän Jumalansa, mutta kun on kysymyksessä nainen, ei ole Jumalaa, joka kestää! Ja minä tahdon olla Cosma ja kuolla Cosmana. Floritchica, vanno, että olet minulle uskollinen!»

Floritchica puhkesi voitokkaaseen nauruun, joka helisi kuin kulkunen talvisäällä, ja kuu vastasi tähän nauruun, verhoten kasvonsa hopeaharsoon, joka kirkasti suon:

»Cosma, Cosma, au bras fort,
Guerroyant sur neuf frontières».

[Cosma, Cosma, vahva mies,
hän sotii yhdeksällä rajalla.]

»Vaaditko salamaa iskemään kattilassa? Vaaditko tammea kasvamaan sängyn alla? Vaaditko, että maan on vastustettava auraa, joka kääntää sitä, vaaditko, että sen on kieltäydyttävä ottamasta vastaan hedelmöittävää siementä? Ha, ha, ha!…»

Levittäen laajahihaiset käsivartensa kuin lentoon lähtevä joutsen hän pakeni telttaa kohti ja katosi sinne, sillävälin kuin Cosma astui kalpeana ja raskain askelin suoraan Eliaan luo ja sanoi matalalla äänellä:

»Elias, mitä sanot naisen vastauksesta?»

Elias kurotti kaulaansa ja sanoi:

»Sanon vain, että nainen on oikeassa ja että hänen vastauksensa on oikeuden- ja ansionmukainen».

Cosma karjui raivoissaan:

»Piru periköön sinut järkinesi ja oikeuksinesi! Sitä en tahtonut tietää!»

»Mitä sitten?» kysyi Elias tyynesti.

Toinen kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa, raivoaan hilliten:

»Elias, etkö luule, että tuo nainen on kuusikon tshobanitza, jonka kohtasimme seitsemäntoista vuotta sitten?»

»Saattaapa olla, Cosma… Saattaapa olla… Mutta varma en siitä ole… Ja mitäpä hyödyttäisi tietääkään sitä? Jos se olisikin kuusikon tshobanitza, niin muistahan, kuinka ylpeä olit tuona yönä! Ja jos hän on mielestäsi parempi kuin seitsemäntoista vuotta sitten, niin on naisen laita sama kuin hevosen: kuta enemmän se juoksee, sitä paremmaksi se käy».

Cosma vaipui mietteisiin, unohtaen piippunsa suupieleen.

Ja kuun ehtiessä korkeimmilleen olimme jättäneet viimeisen pysähdyspaikan ja raivasimme itsellemme tietä kaislikon ja saraheinän läpi, joiden niljaiset varret kostuttivat meitä nesteellään. Ei puhuttu sanaakaan.

* * *

Kukaan ei puhunut, totta tosiaan! Ja kuitenkin olisi pitänyt puhua. Puhuako? Ei, vaan ulvoa, mellastaa, reuhtoa, raivota. Tällä hetkellä olisi tarvittu maanjäristystä, joka olisi reväissyt maahan ammottavia halkeamia; tai kalkkunanmunan kokoisia rakeita, jotka olisivat piesseet päämme kuhmuille; tai epätasaista taistelua Poteran kanssa, josta olisimme paenneet vertavuotavina; tai salamaa; tai ruttoa; tai mitä koettelemusta tahansa, vain päästäksemme tästä äänettömyydestä, jonka kestäessä Cosma hautoi mielessään menetystään.

Minä en tosin aavistanut mitään. Elias ehkä tiesi jotakin, samoin Floritchica. Mutta se selvisi meille niinpian kuin pimeys häipyi ja sarastava päivä heitti valkoisen käärinliinansa yli kasvojemme ja maan.

Olimme nyt aukealla kentällä ja ajoimme mutkittelevaa tietä rinnatusten ja käymäjalkaa. Floritchica, jota Cosma piteli sylissään, värisi viluisena puoliunissaan, niihin hiljainen keinunta oli hänet tuudittanut; ja Cosma, joka näytti unohtaneen maailman, katseli synkkänä ja julmin silmin aarrettaan. Hänen verestävät silmänsä pysähtyivät vuoroin katselemaan rauhallisia, neitseellisiä kasvoja kaunispiirteisine nenineen, vuoroin siron vatsan ääriviivoja, jotka kuvastuivat viitan alta, aaltoillen hevosen käynnin mukaan.

Ja yhtäkkiä Cosma pysähdyttää hevosensa ja päästää käsistään kallisarvoisen kantamuksensa. Floritchica vaipuu kuin tyyny rakastajansa polville. Hänen silmänsä hymyilevät selkoselällään. Hiukset hulmahtavat maata kohti. Olkapäät, rinnat ja lanteet ovat pelkkää kiusoittavaa sopusointua.

Cosma katselee tätä kauneuden yltäkylläisyyttä ja huudahtaa:

»Mitä? Ovatko kaikki aurat kyntäneet tätä maata, kaikki siemenet hedelmöittäneet sitä? Ja täytyykö minun, Cosman, joka tahdon pitää kaiken tämän yksin, täytyykö minun kuulla tätä, saamattani lyödä kädet poikki niiltä, jotka ovat loukanneet sitä, mikä on minun?»

Floritchica risti käsivarret päänsä taa ja sanoi suvaitsevan ylenkatseellisesti:

»Aivan niin, Cosma… Sinun täytyy kuulla se ja enemmänkin: kukaan ei huoli viljelemättömästä maasta, et edes sinäkään».

Ja hän luikahti maahan notkeana kuin käärme. Elias ja minä teimme samoin.

* * * * *

Cosma ei hievahtanutkaan, mutta veri kihahti hänelle päähän, sillä Floritchican vastaus sattui paikalleen. Tällaista oli Cosman mahdoton sietää päästämättä vihaa valloilleen, ja kun naisen hartiat ovat liian heikot kestämään tällaista purkautumista, suuttui hän itseensä. Ennenkuin arvasimmekaan, mistä oli kysymys, oli hän jo laskeutunut satulasta maahan, paneutunut pitkäkseen hevosensa alle, tarttunut lujin kourin sen kengitettyyn kavioon ja pannut sen rintansa päälle. Samassa hän potkaisi hevosta vatsaan, ja kun eläin ei ollut tottunut tällaiseen raakuuteen, hypähti se hirnahtaen isäntänsä ruumiin yli.

Juoksimme kaikki kolme pelästyneinä hänen avukseen. Cosman kasvot olivat kalpeat kuin vaha ja veri virtasi suusta ja nenästä. Mutta hänen silmänsä olivat lempeät ja tyynet. Kuullessaan Floritchican parkaisun hän näytti tahtovan vastata jotakin, mutta uusi verensyöksy esti sen. Hänen silmäluomensa painuivat hiljaa kiinni ja hän kadotti tajuntansa.

Luulimme hänen kuolleen ja kannoimme hänet kentälle. Huomatessamme, että hän vielä hengitti, pesimme veren hänen kasvoiltaan ja virvoittelimme hänet henkiin.

Floritchica, vieläkin kalpeana, otti hänen päänsä syliinsä, pyyhki hiukset hänen kasvoiltaan, suuteli häntä hellästi ja sanoi:

»Ystäväni… ystäväni… Ole hyvä! Älä ole epäoikeudenmukainen… Äläkä pyydä elämältä sellaista, jota se ei voi antaa meille».

Cosma mumisi kuin kuoleva:

»Vähät siitä, mikä on oikeaa, mikä väärää, tai mitä elämä antaa tai jättää antamatta. Rintani, siinä koko minun elämäni. Mitä se tahtoo, sitä tahdon minäkin, vaikkapa sitten tämän elämän hinnalla. Ja nyt tahdon lyödä poikki kädet, jotka ovat tahranneet minun omaani… Ja minä lyön ne poikki!»

Näistä viime sanoista palasi veri jälleen hänen kalpeille kasvoilleen. Aurinko, joka juuri kohosi taivaanrannan yli, heitti niille samassa kellertävän sädekimpun, niin että ne loistivat kuin kiilloitettu kupari. Cosma avasi silmänsä selkoselälleen ja katseli tuota häikäisevää kiekon neljännestä, joka kohosi kohoamistaan suoraan hänen edessään taivaan mittaamattomassa avaruudessa. Ponnistaen viimeiset voimansa hän silloin kohotti yläruumistaan, ruiskautti tähteä kohti verisen syljen ja huusi raivokkaasti:

»Siinä on sinulle… ja minulle… ja maailmalle… ja…»

Hän pysähtyi äkkiä, suu sulkeutui kuin hän olisi kuunnellut jotakin mutta esiinsyöksyvä veri pakoitti sen avautumaan, ja hurme valui hänen rinnalleen.

Cosma vaipui takaisin Floritchican polville, silmät selkoselällään, ja noista silmistä puhui kiihkeä viha elämää kohtaan. Kukaan ei rohjennut rientää hänen avukseen.

Elias tarttui käsivarteeni ja kuljetti minut mukanaan kentälle päin.

* * *

»Vietkö minut pois näkemästä hänen kuolemaansa?» kysyin Eliaalta, kun olimme hiukan loitonneet. Hän seurasi katsein suuren haaskalinnun majesteeteista lentoa ja sanoi sitten:

»En luule hänen kuolevan tuollaisesta haavasta; Cosmassa on seitsemän miehen henki. Mutta luulen, että hän kuolee huomenna, viikon kuluttua, kuukauden kuluttua, sillä hänellä on pääkallossaan yksi ruuvi liikaa, ja se on hänelle kuolemaksi… Se on sairaus joka ei anna armoa. Kerron sinulle, millainen se on. — Jokaisessa ihmissydämessä uinuu jäytävä mato. Velton ihmisen sydämessä se ei herää koskaan tai vain ani harvoin, ja silloinkin vain haukotellakseen ja nukahtaakseen jälleen. Tällainen ihminen kompastuu kymmenen kertaa päivässä samaan piikiveen, suutahtaa, sadattelee eikä heitä kiveä pois; jos hänen ovensa narisee saranoillaan, tyytyy hän sanomaan: kirottu ovi! — mutta ei voitele sitä öljyllä. Tämän ihmisen Jumala loi, — en tiedä mitä varten, viikon lopulla — kun hänen aivonsa jo olivat väsyneet monista ihmetöistä, jotka hän oli tehnyt ennen ihmistä. Mutta piru, joka oli nämä kuusi päivää vain maleksinut ja arvostellut Luojan töitä, käytti hyväkseen sunnuntaita ja lisäsi ihmisen pääkalloon yhden liikaruuvin, pirullisen ruuvin, joka panee ihmisen raivoamaan, niinpian kuin jokin seikka on vastoin hänen mieltään. On kyllä totta, että normaali-ihminen oli yön kuluessa ehtinyt kansoittaa maan nahjuksilla, ja siksi tapaakin niin harvoin sisukkaita ihmisiä. Kuitenkin kaikitenkin ilmestyi maailmaan tarpeeksi sellaisiakin, joilla oli kallossaan liikaruuvi, häiritsemään jumalaista rauhaa, jopa siinä määrin, että pyhä Pietari tuli eräänä päivänä valittamaan Luojalle, sanoen: 'Herra, minun paimeneni ei ole samanlainen kuin sinun paimenesi, tuo tyyni, nöyrä, hyvä poika. Minun paimeneni on yltiöpää: jos karitsa eksyy laumasta, lähtee hän kaikkine koirineen etsimään sitä ja jättää lauman alttiiksi susille; jos juusto on hiukan härskiintynyttä, heittää hän sen vasten naamaani; ja jos kirppu puraisee häntä yöllä, heittelehtii hän sinne tänne ja häiritsee minunkin untani. Herra, olen kovin pahoillani!» Luoja otti keppinsä ja lähti heti asiakkaan mukaan. Kun he saapuivat laitumelle, tapasivat he Kaikkivaltiaan paimenen vetämässä suu auki sikeää unta, mutta hän heräsi heti ja tervehti kunnioittavasti. Herra antoi hänelle siunauksensa. Pyhän Pietarin paimen istui kukkulalla ja soitti niin haltioissaan huilua, että Jumalan itsensäkin täytyi jäädä kuuntelemaan. Viimein hän kosketti poikaa olkapäähän ja sanoi: »Sanohan, ystäväni, miksi laiminlyöt koko lauman paimentamisen yhden eksyneen karitsan vuoksi?' — 'Siksi, että eksynyt karitsa on aina yksi niistä, joita eniten rakastan', vastasi paimen kaikkea muuta kuin kunnioittavasti, mikä seikka ei lainkaan miellyttänyt Jumalaa. 'Poikani, olet palkkalainen. Palkkalaisen ei sovi rakastaa eikä vihata!' Pojan viha kuohahti: 'Ja mikä minulle sitten sopii? Enkö olekaan ihminen?' Nähdessään, että poika oli pikavihainen, Herra vaivutti hänet sikeään uneen, tutki hänen kalloaan ja huudahti: Tämä on pirun tekoa! Hänellä on yksi ruuvi liikaa pääkallossaan'. Ja hän otti sen pois. Herättyään unesta paimen oli tyyni, nöyrä, kelpo poika. Hän pyysi vierailta anteeksi, että oli sattunut nukahtamaan, kumarsi kunnioittavasti, ei ajatellutkaan enää huiluaan eikä rakastanut eikä vihannut enempää, kuin mikä on soveliasta palkkalaiselle. Cosman liikaruuvi on koko hänen elämänsä. Jos olisin Jumala, en ottaisi sitä pois. Mutta hän kuolee… Hänen sydäntään jäytävä mato, jonka tuo nainen on herättänyt, tuottaa hänelle kuoleman. Jos hän olisi pelastettavissa vain sillä, että lyötäisiin poikki nuo korkea-arvoiset kädet, jotka ovat hyväilleet hänen omaansa, olisin valmis auttamaan…»

Elias piti loput ajatukset omana tietonaan.

En tiennyt, mitä ajatella… Tiesin vain, että Cosma oli hyvin sairas, kuolemansairas. Tämä tuotti minulle suurta surua.

* * * * *

Olimme Cernavodan ja Calarasin välisellä alueella, tuskin peninkulman päässä metsästä, jossa urheilla miehillämme oli leirinsä. He odottivat kärsimättömästi päälliköitään, jotka olivat niin rohkeasti lähteneet vapauttamaan minua. He eivät tietäneet, elimmekö vai olimmeko kuolleet; ja ilman Cosman vihanpurkausta, joka naulitsi meidät tälle avoimelle tasangolle, olisimme jo nyt olleet ystävien leirissä.

Miten meille nyt kävisi? Seutu oli vaarallinen: ei kaukanakaan meistä kulki valtatie sen poikki, ja saatoimme millä hetkellä tahansa tulla yllätetyiksi, sillä Cernavodan lautta, joka välitti liikettä Tonavan yli, oli vain puolentoista peninkulman päässä.

Pelko ahdisti mieltäni… Katsoin Eliaaseen: hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen tavallisesti niin tyyni otsansa oli vetäytynyt syviin vakoihin. Hänen askeleensa, jotka noudattivat omaa tahtiaan, näyttivät nekin mietiskelevän. Nilkkaan asti ulottuvassa ghebassaan hän näytti vakavalta kuin hurskas munkki. Ei lintuakaan äänettömässä avaruudessa… Lakeus hiljainen kuin hautausmaa… Vain jokunen harva ohdake, joka huojutteli surkeasti päätään, ja siellä täällä muutama hiekkakukkula, joka oli valvonut kuin vartia paikoillaan aina aikojen alusta, toi vaihtelua tähän kuivaan erämaahan.

Elias suuntasi äänettömän kulkunsa muuatta kukkulaa kohti, jonka laelle nousimme. Täältä Elias tähysteli Cosmaa ja Floritchicaa, joita tuskin saattoi eroittaa heidän yhä istuessaan maassa, veti pyssyn viittansa alta ja sanoi:

»Saamme pian nähdä, kuinka sairas Cosma on».

Ja samassa hän laukaisi aseensa. Seuraavana hetkenä oli Cosma jaloillaan, kasvot meihin päin, käsivarret kohotettuina taivasta kohti, mikä merkitsi: Uhkaako vaara?

Elias tarttui pyssynpiippuun ja piirsi renkaita päänsä yläpuolella, mikä vuorostaan merkitsi: Ei ole syytä levottomuuteen! Sitten rypyt katosivat hänen otsaltaan, ja hän huudahti:

»Haa! Kaikki hyvin, niinpian kuin jalat kannattavat häntä!»

Laskeuduimme tasangolle. Ja osoittaen lampaanjälkiä hän sanoi minulle:

»Jossakin lähistöllä pitäisi olla lammaslaumoja. Lähdemme etsimään juottovuonaa».

Ja aivan oikein. Tasangon laidassa olevalla laajalla niityllä, jota tulvavedet kostuttivat ja jossa kasvoi siellä täällä pajupensaikkoa, kävi suunnaton lammaslauma laitumella. Kun tulimme lähemmäs, hyökkäsi joukko kiukkuisia koiria meitä kohti. Kuullessaan paimenen huudon ne palasivat tottelevaisina hänen jalkoihinsa ja paneutuivat pitkäkseen, hakaten hännällään maata. Mies oli kooltaan kääpiö. Hän oli tummaverinen, hyvin parrakas, caciula painettuna syvään yli silmäkulmien, yllään pitkä sarica, joka peitti hänet kokonaan, ja näin hän seisoi ja odotti meitä, nojaten leukaansa tukevaan keppiin. Oli mahdoton sanoa, oliko hän aseistettu vai ei, mutta kasvojen lujat piirteet, jotka puhuivat monista kokemuksista, hänen olemuksensa tyyneys, ja ennenkaikkea nuo pienet, mustat silmät, joiden katse jo etäältä lävisti meidät, vaikutti jokaiseen, joka antaa arvoa inhimilliselle kauneudelle. Vain heittiö voi lyödä sellaista miestä, ja hänen kaatumisensa vapisuttaa koko maata.

Elias pysähtyi kymmenen askeleen päähän hänestä ja sanoi:

»Hyvää päivää, toivotamme sinulle hyvänsuopina miehinä».

»Tervetultuanne, matkamiehet, ja olkoot ajatuksenne yhtä hyvänsuovat kuin sananne».

»Ensimäinen ajatuksemme on tämä: oletko lauman omistaja vai palkollinen?»

»Olen oma herrani. Tämä lauma takaa minulle vapaan elämän».

»Jos niin on, niin sanohan, montako sfanzia on meidän maksettava karitsasta, jolla neljä tervettä miestä voi tyydyttää nälkänsä?»

»Ystäväni, lahjaa ei korvata sfanzeilla. Valitkaa. Koska kysymyksessä on vain nälän tyydyttäminen, niin ottakaa huonovillainen lammas. Ja nauttikaa se terveydeksenne, ja kiittäkää minua ajatuksissanne».

Aurinko oli kulkenut enemmän kuin neljänneksen matkastaan taivaankannella, kun jälleen olimme Cosman ja Floritchican luona. Eliaalla oli karitsa kainalossaan. He olivat pystyttäneet teltan ja lepäsivät äänettöminä sen suojassa. Hevoset, jotka oli vapautettu kantamuksistaan, pureskelivat ruohoa. Hyytyneisiin verilätäkköihin oli kerääntynyt vihreitä kärpäsiä. Elias heitti multaa niiden peitoksi ja poistui sitten kauas pensaikkoon, mistä palasi vasta pitkän ajan kuluttua takaisin, mukanaan paistettu, tuhkan ja tulen nokeama lammas.

Leipää ei meillä enää ollut. Viiniä tuskin puoli ploscaa. Elias levitti vaatekappaleen maahan ja laski sen päälle karitsan. Floritchica, joka nähtävästi oli nälissään, tuli ja istuutui maahan sen ääreen. Cosma teki samoin, mutta hänen käyntinsä oli laimeaa, koneellista ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana: hän ei ollut joukossamme. Elias koetti saattaa häntä järkiinsä.

Kääntäen häneen päin pitkänomaiset kasvonsa, joilla kuvastui apostolinen usko, hän sanoi:

»Ystäväni, alistukaamme lakeihin, joita ihmiskäsi ei ole kirjoittanut…»

Cosma huudahti:

»Minä en alistu!»

»Ja hyväksykäämme ne, sillä ne ovat järkähtämättömät…»

»En hyväksy mitään!»

Elias oli neuvoton. Täynnä suvaitsevaisuutta ei Elias enää tahtonut kiihdyttää Cosman mieltä, vaan ryhtyi ensimäisenä syömään. Mutta kun me jo olimme lopettaneet aterian, oli Cosma tuskin syönyt kolmea suupalaa ja juonut kolmea kulausta. Hän tuli itse siitä ensimäisenä levottomaksi.

»Veli Elias, tämä on minun kuolinvuoteni… Ei koskaan ennen ole viha vienyt minulta ruokahalua. Veli Elias, mitä ajattelet tästä?»

»Bade [= kunnioittava nimitys vanhemmalle henkilölle] Cosma, luulen, että todellakin pian kuolet…»

Cosma kävi vuorostaan neuvottomaksi, mutta sanoi viimein:

»Niin, Elias, minä kuolen pian… Ja Floritchica on syynä kuolemaani».

Nainen väitti vastaan:

»Mutta minähän rakastan sinua, Cosma! Olen aina rakastanut sinua».

Cosma toisteli:

»Olet aina rakastanut minua… Ja tulet luokseni syyllisenä!…»

»Cosma, mitä sinä olet tehnyt niistä, jotka ovat tulleet luoksesi viattomina?»

»Minä olen unohtanut heidät seuraavana päivänä, mutta sehän ei ole minun, vaan Jumalan asia. Hänen asiansa on selittää miehen väärinkäytökset, sillä hän se on antanut miehelle väkevät vietit ja halun sammuttaa janonsa sekoittamattomista lähteistä».

Eliaan silmät rävähtivät selälleen ja hän pisti väliin:

»Totta, Cosma!… Jos Jumala on oikeudenmukainen, tuottaa tämä juttu hänelle päänvaivaa. Olet oikeassa hulluuksinesi. Ja jos voimme riistää sinut kuoleman kidasta kostamalla puolestasi, on käsivarteni heti valmis auttamaan sinua. Sano, kenelle kannat vihaa?»

»Jumalalle!… Koko maailmalle!»

»Mutta emmehän voi tapella Jumalaa eikä maailmaa vastaan. Ja jos
Floritchica on pahan alkujuuri, ei se ole hänen syynsä».

»En ole tehnyt Cosmalle mitään pahaa», vaikeroi Floritchica. »Muille kylläkin, kuten arkontti Samurakisille, jonka te poltitte elävänä…»

»Sitä parempi!…» sähähti Cosma hampaittensa välistä.

»… tai Silistrian pashalle…»

»Silistrian pashalle? Onko sekin koira saastuttanut sinut? Ja tässäkö minä syön lammasta, sensijaan, että menisin ja söisin pashalta korvat?»

Näin sanottuaan Cosma hypähti seisoalleen, ja se, mitä nyt tapahtui, oli silmissäni kuin valon leimahdus.

Me olimme kaikki seisoallamme. Cosma astui kalpeana luokseni, laski kätensä olalleni ja sanoi:

»Jeremias, minun mieleni on apea, olen loukkaantunut ja suruissani kuin pelaaja, joka on menettänyt koko omaisuutensa ja huomaa olevansa putipuhdas. Oletko jalomielinen? Tahdotko Eliaan tavoin tarjota nuoren käsivartesi avuksi halpamaiseen tekoon? Se on halpamainen, mutta se tuottaa minulle ehkä huojennusta: tahdon kaataa sulattaa lyijyä Silistrian pashan kitaan. Tule avukseni! Olet minun poikani, saat kiittää minua elämästäsi ja vapaudestasi».

Silloin Floritchica hypähti keskellemme kuin tiikeri ja työnsi meidät kiivaasti toisistamme.

»Valhetta!» huusi hän, silmät pullistuen ulos päästä. »Valhetta! Minua hän saa kiittää elämästään ja vapaudestaan. Hän on kuvitelman tulos, ja nytkö hänen pitäisi uhrata elämänsä haaveelle: olen hänen äitinsä!»

Peräydyimme kaikki kolme kuin saman luodin lävistäminä, Floritchican seisoessa suorana kuin oikeuden jumalatar.

Cosma pyyhkäisi kädellä kasvojaan ja tiedusteli kiihkeästi:

»Kuka olet, sinä arvoituksellinen nainen? Ehkäpä olet kuusikon pieni tshobanitza?… Sinäkö ilmestyit metsästä lapsi sylissä, panit sen tielleni ja katosit jälleen?»

Floritchica pani kätensä ristiin rinnan yli ja vastasi kyynelöivällä äänellä, joka viilsi sydäntäni ja toi mieleeni hänen yöllisen käyntinsä surkeassa colibassani arkontin luona:

»Olen se, joka halusi täyttä onnea, ja jolta silmät huikenivat hänen tahtoessaan uneksia ja katsella avoimin silmin aurinkoa. Sinä, Cosma, olit aurinkoni yhden yöllisen hetken, ja sinä opetit minut ymmärtämään elämää. Senjälkeen olen matkannut maita, noussut Golgatalleni ja palaan luoksesi puhtaampana kuin koskaan ennen: en enää tahdo koko onnea vain itselleni. Voi, sinä et ole kulkenut samaa tietä kuin minä, ja siksi et tunne sääliä. Nouset vääryyttä vastaan vain silloin, kun se kohdistuu sinuun itseesi, ja kun on kyseessä mielitekojesi tyydyttäminen, hävität vaikka koko maailman. Mutta osoitan sinulle, että yhä vielä olet epäjumalani: luulet halpamaisen koston voivan vapauttaa sydämesi vihasta, joka sitä jäytää, ja tahdot häpeällisesti tahrata vereen kätesi, joiden tulisi katkoa kahleita. Lisäksi tahdot tehdä Jeremiaasta alhaisen murhamiehen, kun hänen sydämensä tulisi hehkua vain jaloille tunteille. Hyvä, minä tarjoudun saattamaan teidät Silistrian pashan luo, mutta vain sillä ehdolla, että minua totellaan. Vannokaa tottelevaisuutta!»

»Tottelevaisuuttako?» huudahti Cosma, antaen päänsä painua. »Olkoon menneeksi, Floritchica! Minä tottelen sinua, minä, joka tähän saakka olen totellut vain omaa tahtoani; mutta tämä todistaa jälleen, että olen saavuttanut kuolinvuoteni. Cosma, joka tottelee, ei enää ole Cosma!»

* * *

Naisen hameenlaskoksiin lienee jäänyt jotakin siitä salaperäisyydestä, joka vallitsi maailmaa luotaessa.

Tämä ajatus tuli mieleeni katsellessani Cosman vierellä ratsastavaa Floritchicaa, seuratessani Eliaan kanssa heidän kintereillään. Hän istui kahareisin. Hänen leveä hameensa salli hänen istua vaivatta miehen satulassa, mutta silkkisukkaiset sääret näkyivät polviin saakka, ja nuo sääret olisivat voineet panna pyörälle vaikkapa elämään kyllästyneen erakon pään. Hänen ryhdikäs, mukavaan, hihattomaan liiviin puettu vartalonsa keinahteli varmana ja joustavana hevosen astunnan mukaan, pään käännähdellessä lakkaamatta puoleen ja toiseen ja katseiden tähystäessä rannatonta lakeutta. Ja tietäessäni, että olimme vannoneet hänelle kuuliaisuutta, kysyin itseltäni, missä asusti tahto, joka sai meidät alistumaan; tuossa hennossa päässäkö vai salaperäisessä hameessa, joka peitti kokonaan ratsun selän?…

Hänen vierellään ratsastavan Cosman raskas ruho, jonka käsissä ei enää ollut johto, näytti mielestäni elottomalta. Mitä Eliaaseen tulee, ei hän ollut kadottanut eikä voittanut mitään. Mutta oli kummaa todeta, että tässä naisessa yht'äkkiä ilmeni Cosman tahto ja Eliaan järki.

Ja hän sanoi olevansa äitini! Ja Cosma sanoi olevansa isäni! Ja yhdessä he nyt olivat matkalla selvittämään asiaa, jota en oikein ymmärtänyt, vaatimaan Silistrian pashaa tilille siitä, että tämä oli rakastanut Floritchicaa ennenkuin Cosma tai Cosman jälkeen. Kummin sitten oli! Mikä oli pashan rikos? Ja missä Cosman oikeus? Ja miksi piti miestemme jäädä levottomina odottamaan meitä?

Mitä sekavia mietteitä!

Tunsin kuitenkin oloni kevyemmäksi, kun tiesin Cosman alistuneen, sillä hän oli alkanut herättää minussa pelkoa. Eliaskin näytti tyytyväiseltä. Retkemme tarkoitus ei sittenkään mahtanut olla perin murheellinen, ja minua huvitti ajatus, että saisin tehdä tuttavuutta oikean pashan kanssa, koettuani, millainen oli arkontti.

* * * * *

Pyrittäessä Silistriaan, oli kuljettava lautalla Tonavan yli. Floritchica suuntasi kulkumme valtamaantielle, vaikka olisimmekin voineet seurata pientä paikallistietä, ja kun Cosma huomautti tien vaarallisuudesta, vastasi hameellinen päällikkömme nokkelasti:

»On tosin viisasta ja varovaista valita syrjäisempi tie, mutta tällaisella aukealla tasangolla, missä saattaa nähdä peninkulman päästä, kuinka metsärotta harjaa viiksiään, olisi sivutien valitseminen yhtä viisasta kuin strutsin piilottautuminen, ja vetäisimme siten vain puoleemme ratsupoliisien huomion. Parempi on oikaista suoraan valtatielle, missä kulkevat ne, jotka uskovat olevansa tahrattomia, ja luottaa 'onnen rahtuseen', joka joskus tekee ihmeitä. Tunnetteko tuon tarinan?»

Emme tunteneet sitä.

»Kylläpä näkee, ettette ole käyneet koulua», sanoi hän. »Kerron sen teille. Kaksi miestä taivalsi yhdessä maantietä. Toisella oli'tonni viisautta', toisella 'gramma onnea'. Kun kesäinen yö yllätti heidät kahden kylän välillä, päättivät he nukkua taivasalla. Se, jolla oli 'gramma onnea', veti muitta mutkitta ghebansa pään yli ja heittäytyi maata keskelle tietä. Se, jolla oli 'tonni viisautta', arveli: Jos rattaat kulkevat tästä, ajavat ne ylitseni. Ja hän paneutui maata heinikkoon tien viereen. Myöhään yöllä ajoivat vaunut tietä pitkin. Kun hevoset näkivät tiellä mustan pilkun, pelästyivät ne ja hypähtivät syrjään, polkien jalkoihinsa pellolla makaajan. 'Parempi on hiukkanen hyvää onnea kuin rattaiden täysi viisautta', kuuluu romanialainen sananparsi. Hyvään onneen on meidänkin luotettava lautalle pyrkiessämme. Jos se kieltäytyy auttamasta meitä, voimme aina turvautua pyssyjemme lyijyyn ja ratsujemme koipiin».

Onneksi emme tarvinneet järkeä enempää kuin onneakaan, sillä meille ei tapahtunut mitään, mutta sydämessäni kapinoin tällaista seikkailua vastaan, joka olisi voinut saattaa meidät kahakkaan ratsupoliisien kanssa näin epäsuotuisassa maastossa. Ja, hyvä Jumala, miksi? Rakastimme kaikki Cosmaa. Mitä hän nyt oli saanut päähänsä pashaan nähden?

Kysyin sitä Eliaalta. Hän vastasi:

»Cosma on ehtinyt kuolinvuoteensa. Hän vaatii auringon kulkemaan taapäin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi. Se ei käy päinsä. Ja Cosma kuolee pian. Mutta emme saa kieltäytyä mistään, vaikkapa meidän olisi pantava henkemme alttiiksi hänen hulluutensa vuoksi, sillä sanon sinulle, Jeremias, että hulluudella on elämässä suurempi sija kuin viisaudella».

En ollut lainkaan tyytyväinen Eliaan vastaukseen, eikä pashan näkeminenkään enää huvittanut minua, senjälkeen kun tiesin, että meidän ehkä oli uhmattava ratsupoliisia. Olin juuri päässyt orjuudesta ja nyt odotti minua jo ehkä Tonavan toisella puolen uusi orjuus, ehkä kuolemakin.

Minä murjottelin. Cosma huomasi sen pian, arvasi syyn ja näytti surumieliseltä, mutta samalla sankarilliselta. Hän pysähdytti hevosensa, tuli luokseni, ja hänen äänensä rauhallisuus hyyti vereni, kun hän sanoi:

»Vasta viime yönä selitin sinulle, kuinka me suuressa ilossa, samoinkuin suuressa surussakin, jäämme yksin; kukaan ei voi tulla kanssamme. Näethän, että olin oikeassa: Minua on kohdannut mitä suurin suru, ja minä olen yksin. No niin, ystäväni, en pakoita teitä olemaan mukana mielettömässä yrityksessäni. Menkää ja liittykää joukkoomme. Elias tuntee tien. Minä lähden yksin sinne, mihin onnettomuuteni minut johtaa, yksin hevosineni, mukanani vain kaksi pyssyä, neljä pistoolia, jatagaanini, paitani ja kohtaloni…»

En antanut hänen jatkaa. Hypähdin hänen kaulaansa ja suutelin häntä. Hän pysyi kylmänä, välittämättä intomielisestä tunteenpurkauksestani enempää kuin toisten sanoistakaan, heidän vakuuttaessaan hänelle alttiuttaan. Mutta hän ei jättänyt meitä. Ja me ryhdyimme jatkamaan matkaa.

Tasangon laitaan päästyämme oli Tonava yhtäkkiä edessämme jossain tuolla etäällä, harmahtavana, vuolaana, yksinäisenä ja vapaan miehen ystävänä.

Sen nähdessään Cosma kohosi seisoalleen jalustimissa ja alkoi laulaa miehekkäällä ja sointuvalla, mutta kärsimyksen murtamalla äänellä heitukan laulua:

Approche ton bac, péager!
Pour que je passe chez ce gospodar.
Qui est pourri de richesses.
Il est seul comme le coucou:
Neïca est jeune et haidouc.
Tire ton bac un peu en aval,
ou je fenvoie un plomb dans les reins!

[Tänne lauttasi, vartija,
ja vie minut gospodarin luo,
joka on menehtyä rikkauteensa.
Hän on yksin kuin käki:
ja minä olen nuori heitukka.
Annahan lauttasi luistaa,
tai saat lyijyä reisiluihisi!]

Hän oli tuskin lopettanut laulunsa, kun laakson pimennosta tulivat näkyviin ajopelit, alkaen nousta rinnettä, jota me laskeuduimme. Tulimme levottomiksi, mutta samassa huomasimme, että vaunuissa istuikin vain yksi mies, kuuluen näköjään seudun ylimystöön, puettuna länsimaisittain korkeaan hattuun, kovaan irtokaulukseen, housuihin, pitkään takkiin ja saappaisiin. Hänellä oli poskiparta, mutta oli muuten sileäksi ajeltu.

Floritchica sanoi:

»Olkaa rauhassa, minä tunnen hänet, hän on ystävä…»

Cosma kivahti:

»Mitä? Ystäväsikö, tuo variksenpelätin?»

Aatelismies tuli lähemmäs, otti jo etäällä hatun päästään, pysähtyi ja tervehti Floritchicaa mitä huolitelluimmalla romaniankielellä:

»Tervehdin kaikkein kunnioittavimmin tshobanitza Floritchicaa!»

Ja kun viimemainittu ojensi hänelle kätensä, suuteli mies sitä, jolloin Cosma iski kannuksensa niin kiivaasti hevosensa kupeisiin, että se kavahti takajaloilleen.

»Teitä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt Konstantinopolissa. Teitä on siellä suuresti kaivattu!»

»Ah», huudahti hän keimaillen, »onko teillä ollut puute naisista?»

»Naisistako? Ei, totta tosiaan, vaan henkevistä naisista!»

Sitten hän katsoi meihin kuten ylhäinen mies katsoo alhaiseen ja kysyi:

»Mitä joukkuetta tuo on?»

»Palkkaamiani metsänvartioita».

»Hm!… Paremminkin heitä luulisi rosvoiksi!»

»Kautta kunniani! Metsänvartiat ovat kuten rosvotkin parroittuneita, aseistettuja ja pesemättömiä».

»Rosvoista puhuttaessa, oletteko kuullut, mitä hävitystä tekee maassa eräs heitukka, nimeltään Cosma? Se on valitettavaa, mutta 'meikäläiset' ovat myöskin väärässä, sillä heidän sorronhalunsa menee yli siedettäväisyyden».

Sitten hän jälleen suuteli Floritchican kättä, kumarsi hyvin syvään ja lähti hiljalleen ajamaan.

* * * * *

Mutta Cosma ei jatkanut matkaansa. Silloin huomasimme, että hän oli keskustelun aikana pureskellut viiksiensä päät ihan tasalle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, vaan katseli vaanien etenevää bojaaria. Kun viimemainittu oli ehtinyt noin viidenkymmenen askeleen päähän, hän tähtäsi ja ampui häntä selkään, mikä oli nopeammin tehty kuin sanottu. Mies kierähti maahan; ajoneuvot jatkoivat matkaansa peltojen poikki.

Ja Cosma päätteli:

»Minä opetan sinut suutelemaan kädelle naisia, jotka ovat pesemättömien miesten seurassa…»

Ja Floritchican puoleen kääntyen hän lisäsi: »Oletko ollut tuonkin narrin oma? Onnettomuuksien onnettomuus! Onpa koko työ, jos lähden Stambuliin etsimään heidät käsiini ja tappamaan heidät kaikki».

Minulle hän sanoi:

»Mene katsomaan häntä, Jeremias, ja jollei hän ole kuollut, niin lopeta hänet pistoolillasi».

Tein kuten käsketty, mutta tulin tyhjin toimin takaisin: hän oli kuollut, luoti oli lävistänyt hänen päänsä.

Floritchica huudahti:

»En enää kunnioita sinua, Cosma, vaikka rakastankin sinua yhä: olet luvannut totella minua ja olet…»

»Ja olen unohtanut, tottumaton kun olen…»

»Surmaamasi mies oli parhaimpia miehiä, joita olen tuntenut, ja hänellä oli vain yksi vika, nimittäin se, että oli syntynyt maailmaan rikkaana, ja uskoi, niinkuin kaikki hänen aikansa rikkaat, että Jumala itse on luonut ihmiset eri asemiin. Mutta hän erosi muista siinä, että oli poistanut orjuuden alueeltaan ja perustanut sairaaloita…»

Cosma keskeytti hänet kärsimättömänä:

»Niin, hän nylki ihmiseltä nahan ja tarjosi hänelle sen sijaan paidan!… Entä sitten… annan palttua koko asialle… Se ei minua ajatteluta, vaan…»

Pitkän ja kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi:

»Ei maksa vaivaa lähteä Silistrian pashan luo: aioin rangaista häntä, kun luulin hänen olleen ainoan rakastajasi. Sinulla onkin ollut niitä tusinoittain, ja aina Tzarigradia myöten. Siis: käy sokean kimppuun ja revi silmät hänen päästään! Ei. Mieluummin palaan leiriin. Saanhan sitten nähdä… Toisin sanoen, en tee mitään, vaan annan kaiken mennä menojaan».

* * *

Me saavuimme leiriin iltapuhteella, ja siinä tuokiossa minä unohdin sekä Cosman että kaunani, ja heittäydyin hulluna ihastuksesta luonnon syliin, jota ihminen ei vielä ollut raiskannut. Täällä kasvoi ikivanhoja piilipuita, suuria kuin tynnyrit, joiden onttojen runkojen sisään kaksi miestä mahtui seisomaan. Satakunta pientä kanavaa, — vuolaan Tonavan vuolaita suonia, — luikerteli joka suunnalle ja hedelmöitti kymmenien kilometrien laajuista suomaata, josta kukaan ei huolinut, ja jossa viihtyivät mehevyyttä pursuavat vesikasvit. Kalat, linnut, hyönteiset elivät susista ja ketuista huolimatta rauhassa, nauttivat elämästä ja kunnioittivat Luojan työtä.

Ihminen yksin, tuo julmin maan eläimistä, kylvää kulkiessaan kuolemaa, kurjuutta ja orjuutta sinne, missä meitä niin vähällä vaivalla ja vieläkin vähemmällä rikoksenteolla odottaisi niin paljon nautintoa.

* * * * *

Toverimme näyttivät mielestäni hiukan vanhentuneilta; minä olin heidän mielestään komea ja kaunis.

He olivat perustaneet pienen kyläsikermän keskelle laajaa saarta, kuuden tunnin matkan päähän lähimmästä ihmisasunnosta. Saatuaan vartioilta tiedon tulostamme ampui kymmenen pyssyä tervehdykseksemme kolme yhteislaukausta, ja huudettiin:

»Eläköön urhea päällikkömme ja hänen kaunis seuralaisensa! Ja eläköön viisas Elias ja kelpo Jeremias, joiden jo luulimme kuolleen!»

Minun täytyi nauraa, sillä joskin tämä mielenosoitus oli vilpittömämpi, muistutti se, kuten vesipisara toista, tuota tilaisuutta, jolloin arkontti saapui Konstantinopolista hoviinsa Floritchican seurassa. Ajattelin itsekseni:

»Olkootpa sitten vapaita tai orjia, on ihmisillä melkein samat tavat ja tunteet. Piru heidät periköön!»

Ja nyt aloin juoksennella ympäri kuin vasikka, aivan poissa suunniltani. Siihen olikin syytä!

Laakealla, puhdistetulla alueella kohosi teltta teltan vieressä, joiden ainoana sisustuksena oli kaisla- ja heinävuode peittoineen. Kaikki muut kojeet, samoinkuin aseetkin, säilytettiin piilipuiden onteloissa, missä ne riippuivat nauloissaan, ja kullakin salakuljettajalla oli oma puunsa. Ja melkein jokaisella heistä oli oma naisensakin, jotka kaikki olivat nuoria, vallattomia ja paljasjalkaisia, täynnä hyttysenpuremia.

Päivällisaikana oli liikettä kuin pienessä kasarmissa. Useissa suurissa kattiloissa kiehui _mamaligaa [maissileipää, jota keitetään vedessä], josta levisi makea maissijauhon tuoksu, ja kiehuvat liemipisarat hypähtelivät keittäjättärien jaloille. Toisissa kattiloissa valmistettiin hau'ista, sipulista ja persiljasta _ciorbaa [liemiruoka], ja hehkuvan hiilloksen yllä paistui kymmenen kilon painoisia, pippurilla maustettuja ruutanoita, jotka rimpuilivat vielä vartaissaan. Vielä oli paistumassa tusinoittain valkosipulilla, sipulilla ja savustetulla silavalla täytettyjä ankkoja ja metsälintuja. Ja niin ruokahalua kiihdyttävä oli savu, joka levisi yli seudun, että sudetkin ulvoivat mieliteosta.

Mutta tällainen ruoanpaljous, jonka kimppuun noin kuudenkymmenen suun piti käydä, vaati juotavaa, ja kuten tiedetään, »synnyttää suovesi vatsassa pieniä sammakonpoikasia». No niin, juotavaakin oli, ja millaista juotavaa!

Sadan vadran [vadran = 15 litraa] viinitynnöri, joka oli haudattu kosteaan saraheinärukoon, jotta se säilyisi raikkaana, oli kuin mikäkin salaperäisyyttä uhoava kappeli, ja kummallista tabernaakelia muistuttava, kahdenkymmenen vadran tynnyri sen vieressä oli täpötäynnä pyhää tshuicaa [päärynäviina], joka olisi voinut herättää kuolleetkin, jos sellaisia olisi ollut saapuvilla.

* * * * *

Mutta onneksi ei sellaisia ollut muistuttamassa meille kaiken katoavaisuutta. Itse Cosmakin, joka kantoi kuolemaa sielussaan, unohti sen tuona iltana, oli kaikessa mukana, ja antoi päällikkönä hyökkäyskäskyn.

Kaikki istuivat maahan hevosenkengän muotoiseen kaareen, ja kukin sai mennä ja leikata itselleen mamaligaa ja täyttää puulautasensa haluamallaan ruokalajilla, palata sitten paikoilleen ja syödä polviltaan, käyttäen ciorban syöntiin puulusikkaa ja paistoksiin sormiaan. Mitä viiniin tuli, kulkivat puiset, korvalla varustetut mitat tyhjennyttyään lakkaamattomalla toivioretkellä kappelissa, jossa Kristuksen pyhää verta säilytettiin.

Kasvot loistaen kuin halaistun vesimelonin sisus ja kädessä tshuica-malja, kuten muillakin aterioitsijoilla, Cosma puhkesi puhumaan:

»Ystävät!… Elämä ja kuolema ovat Luojan tamman ikuisia töitä; se se puhaltaa sieraimistaan elämän hengen ja sammuttaa sen. Emme ole pyytäneet syntyä maailmaan, eikä meillä siis ole ketään kohtaan velvollisuuksia. Ainoa velvollisuutemme on voida hyvin, ja voidaksemme hyvin on meidän syötävä ja juotava hyvin. Siis alkakaamme!»

Tämä puhe otettiin vastaan yleisellä riemulla. Maljat tyhjentyivät kurkkuihin ja tshurica kiihdytti ruokahalua.

Mamaligasta käsin puristellut pallot lentelivät taidokkaasti heiteltyinä suihin kuin mitkäkin ammukset. Puulusikat tyhjenivät, ehtimättä koskettaa huulia. Ja milloin paistetun hauen ja ruutanan selkäruodot antoivat syöjälle liiaksi purtavaa, sylkäistiin koko suuntäysi selän taa. Kasvot katosivat kokonaan juoma-astioihin ja pysyivät näkymättömissä, kunnes kaulat alkoivat paisua ja käydä sinisiksi. Ja juojalla oli mielessään vain yksi ajatus: hän soimasi Jumalaa siitä, että ihmisen hengenveto on niin lyhyt ja vatsa niin rajoitettu. Korjatakseen hiukan tätä jumalallista taitamattomuutta saattoi joku aterioitsevista, joka arveli jääneensä vähälle, nousta ja ryhtyä hyppelemään paikoillaan saadakseen ruoan laskehtimaan, ja jatkoi sitten syöntiään entistä tarmokkaammin.

Aterian kallistuessa lopulleen, tuli eräs mies häiritsemään ruokalepoamme. Hän ilmestyi soikion laitaan. Joukkueen alipäällikkö, joka istui hänestä oikeaan, nousi ja osoitti häntä Cosmalle, sanoen:

* * * * *

»Päällikkö, olet ehkä huomannut, että joukossamme on muukalainen. Hän on munkki, joka eräänä päivänä tuli vartiamme luo ja jolle annoimme väliaikaisesti pääsyn leiriin, havaitessamme hänen olevan kapinallisen, kuuliaisen ja rohkean. Hän tahtoo juoda terveydeksesi ja pyytää lopullista hyväksymistä».

Silloin astui esiin keskikokoinen, tukevatekoinen, nuorehko mies, jonka puhtauttaan kiiltäviä, mutta synkkiä kasvoja kehysti hyvinhoidettu, vaalea parta ja viikset, otsan kaareutuessa niiden yläpuolella kaljuna kuin meloni. Näitä kasvoja kirkasti kaksi suurta, avokatseista silmää. Nilkkoihin saakka ulottuva, aivan ryppyinen ja repaleinen munkkikaapu verhosi häntä.

Hän puhui selvällä äänellä osapuilleen näin:

»Niin, Cosma… Tahdon ensiksikin juoda sinun terveydeksesi ja sitten kaikkien läsnäolijoiden terveydeksi, ja pyydän päästä heitukoittesi joukkoon. Mutta sallinet minun sanoa, että äskeiset sanasi tuottivat minulle pettymystä. Olisiko elämä ja kuolema jonkun tamman työtä? Ei! Elämä ja kuolema on Jumalan itsensä työtä. Ja sitten solvaisit ihmistä, jonka ainoa velvollisuus sinun mielestäsi on syöminen ja juominen! Mikä sikamainen velvollisuus! Olen pettynyt. Kansa pitää teitä vapauttajinaan, ja sen ystävällistä apua saatte kiittää siitä, ettei teitä hirtetä vielä huomispäivänä. Se ei estä teitä syömästä ja juomasta, mutta jos se on ainoa velvollisuutenne, epäilen suuresti, oletteko ylhäisöä parempia. En voi sanoa teille tänä iltana, kuka olen, ja mitä teitä olen kulkenut tänne päästäkseni. Tämän vain sanon teille: olkaa vapauttajia niin minä avustan teitä!»

Tuskin hän oli lausunut viimeisen sanan, kun Floritchica hypähti paikoiltaan, riensi munkin luo ja suuteli häntä otsalle:

»Suutelen sinussa omaa ajatustani», sanoi hän.

Muu naisväki nauraa tirskui, sillä tirskuminen korvaa naikkosilta puuttuvan ajatuksen; mutta miehet kävivät vakaviksi nähdessään, kuinka Cosman kasvot synkistyivät tämän välikohtauksen johdosta.

Elias näytti tyytyväiseltä. Cosma kysyi häneltä: »Mitä sinä sanot tuosta munkki-hupakosta?»

Elias kohautti olkapäitään ja katseli Cosman pöhöttyneitä kasvoja:

»Sanonpahan vain, että jokaisella munkilla on oma Kiriacodromioninsa, joka miellyttää naista; muistelehan omaa menestystäsi viime viikolla».

Päivä hämärtyi hämärtymistään. Tuskin saattoi eroittaa toistensa kasvoja. Ja pari toisensa jälkeen alkoi kadota telttoihin.

* * * * *

Seuraavana päivänä Cosma heräsi kiukkuisena ja huusi telttansa edustalta:

»Jos jatkamme tähän tapaan, käy kaikki hullusti. Kas niin! Lähtekööt naikkoset äitiensä luo. Ja miehet ratsaille, aseisiin ja matkaan!»

»Entä minä?» kysyi Floritchica.

»Sinähän et ole naikkonen, vaan mies ja lisäksi heitukka. Kohtalo on lähettänyt sinut täyttämään minun paikkani ja vielä enemmänkin, kun minä kerran olen poissa. Ja se päivä on lähellä: näin viime yönä unta, että ensi kerralla ampuessani vihollista täydessä kuunvalossa, luotini lentää ohi. Tämä harhalaukaus on silloin kolmas elämässäni, ja ursitelini ovat päättäneet, että kuolen tämän viimeisen vihollisen kädestä. Niin on käyvä. Ja se on oikein: Cosma on elänyt».

Miehet ryhtyivät heti matkavalmistuksiin, ja heidän rakastettunsa, jotka laittelivat viimeistä ateriaa, pujahtivat aika ajoin itkeskelemään, milloin nojaten otsaansa piilipuun kupeeseen, milloin lähtevän ystävän olkapäähän.

Niin nainen kuin olikin, oli Floritchicalla kova sydän, oikea heitukan sydän, niinkuin Cosma oli päätellyt.

»On kyllä totta, että olette onnettomia», sanoi hän itkeville, »mutta se on oma syynne. Olette unohtaneet, että nämä miehet elävät lain ulkopuolella, että he nukkuvat hevosen selässä ja syleilevät naista ratsastaessaan. Rakastajattarella on heidän vierellään vain yksi tehtävä: ladata pyssy, jonka mies ampuu tyhjäksi. Jos te olisitte saaneet tehdä mielenne mukaan, olisitte pian rakentaneet kirkon, luoneet tuomioistuimen, perustaneet hallinnon, pystyttäneet linnoituksen».

Ja kääntyen miesten puoleen, jotka lajittelivat tavaroita, hän sanoi:

»Antakaahan kun katson tuota rihkamaa. Tekö heitukoita? Kannattaapa nauraa! Kirjokankaita, helmiä, tylsiä tikareita ja leikkikaluiksi sopivia pistooleja, pelkkää naamiaishelyä, jollaista Stamtulin katukäytävät ovat tulvillaan — ha, ha, haa!»

Sitten hän sanoi Cosmalle:

»Sinäkö olet tämän basaarin 'päällikkö'?»

Nämä sanat kuullessaan munkki riensi Floritchican luo, huudahtaen:

»Nainen, salli minun suudella otsaasi, joka kätkee minun ajatukseni!»

Floritchica tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi.

Cosma katseli tätä omituista näytelmää, käänsi sitten selkänsä ja lähti yksin kaislapensaikkoon päin, mistä kuului heitukka Janco Jianon haikea laulu:

La petite fleur de fève
Sur la rive du Sereth
Broute le cheval de Ianco,
Broute l'herbe et hennit.
Ianco s'est couché et songe;
Et son rêve: une amoureuse!
Amoureuse endiablée,
Ourdit de la trame, à Ianco,
Dans la vallée du Hanneton.
Mais ce n'est pas de la trame
Pour faire du linge de rechange:
C'est un linceul pour couvrir
Deux yeux noirs qui ont aimé!…

Vapaasti suomennettuna näin:

[Pieni herneenkukkanen! Serethin rannalla kulkee Jancon ratsu valloillaan ja hirnuu. Janco makaa unelmoiden ruohikossa. Mistä hän unelmoi? Säihkysilmäisestä rakastetustaan, joka kutoa helskytteli kangasta Hannetonin laaksossa. Mutta kangas ei joutunutkaan vaatteiksi, vaan siitä tehtiin käärinliina kahden mustan, iäksi sammuneen silmän peitoksi, jotka kerran puhuivat rakkaudesta…]

Laulu loittoni ja taukosi kokonaan. Minut valtasi yhtäkkiä sääli, ja lähdin varovasti seuraamaan Cosman jälkiä. Kuljettuani näin tunnin ajan, harveni metsä, ja kun minun oli edettävä yhä varovammin, luulin jo kadottaneeni hänet näkyvistä ja kiipesin puuhun nähdäkseni, missä päin kaislikko liikahtelullaan ilmaisisi hänen olevan. Hän ei ollut enää kaislikossa, vaan kirkkaan lammen rannalla, vain kahdenkymmenen askeleen päässä minusta. Ja nyt näin ja kuulin jotakin uskomatonta.

Cosma oli polvillaan ja rukoili. Hän makasi kauan otsa maahan painettuna, ja kun hän viimein alkoi puhua, oli se kuin valitusta:

»Jumalani! Olkaamme oikeudenmukaisia, jos vaadit oikeutta! Olenko rikkonut sitä lakia vastaan, jonka olet antanut rintaani? Jo aivan nuorena herätti omanvoitonpyynti ja itsekkyys minussa inhoa, ja silloin varastin isältäni ja annoin köyhille. Sitten lähdin metsiin ja elin ryöstöillä ja rikoksilla. Niin, ryöstöillä ja rikoksilla, bojaarien ja aatelisten esimerkkiä noudattaen, jotka elävät varastamisella ja rikoksilla ja rakentavat temppeleitä sinun kunniaksesi. Ja heitä sinä varot lyömästä. Nousin heitä, mutta en köyhiä vastaan. Ja jos joskus olenkin vihan vimmassa hypännyt Eliaan selkään ja nujertanut hänet alleni, on se tapahtunut vain siksi, että hän oli liian järkevä. Mutta etkö sinä tee samoin? Etkö lyö maan tomuun köyhää raukkaa, joka moittii epäoikeudenmukaisuuttasi? Ja jos näin on, niin kuinka uskallat lähettää minulle tällaisen surun, joka kääntää nurin sisukseni? Onko sinulla otsaa nousta tuomitsemaan minua, joka tunnen sinut».

Hän sylkäisi lammikkoon. Sitten hän paneutui selälleen maahan.

Hetken kuluttua tuli pensaikosta esiin nainen, joka ajoi lehmäänsä juomaan. Elukan juodessa nainen tervehti Cosmaa, huokaili ja katseli häntä. Cosma ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Seisoen käsivarret ristissä rinnan yli ja pidellen varpua kädessään nainen alkoi pulina:

»Tiedän, että olet Cosma, ja että majailet tovereinesi tässä lähistöllä korvessa, kuten mekin. Kaikkivaltias suojelkoon sinua. Mutta sääli myöskin meitä, kohtalon vainoamia. Olemme yksinkertaista väkeä. Rikkaat vievät paidankin yltämme. Mutta mitäs voimme? Jumala rankaisee näin meitä synneistämme!»

Paikoiltaan liikahtamatta Cosma keskeytti hänen sanatulvansa:

»Mene tiehesi!… Olet inhoittava! O-lem-me yk-sin-ker-tai-sia!
Olette nautoja! Jumala rankaisee! Minä vähät Jumalastanne!»

Ja hän hypähti jaloilleen ja meni.

Nainen teki ristinmerkin ja rukoili:

»Anna hänelle anteeksi, rakas Jumala. Hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ja hänen elämänsä on kovaa».

* * * * *

Ampumatta laukaustakaan muussa kuin riistan toivossa me kokonaista kaksi kuukautta laahauduimme eteenpäin kuin kuolemaan tuomitut pitkin Dobrudjan vartta Macinin vuoristoa kohden. Cosma oli kokonaan jättänyt meidät oman onnemme nojaan, pysytellen erillään ja suostuen harvoin ja vastenmielisesti edes minun ja Eliaankaan seuraan ja välittämättä lainkaan Floritchicasta, joka teki kaikkensa häntä lohduttaakseen. Alipäällikön johdolla miehet antautuivat halpamaisiin ryöstöihin, jollaista Cosma aina oli halveksinut.

Ja nyt olimme jälleen Brailan lähistöllä, vapaan elämän lempialueella, joka on täynnä väijytyksiä ja perin vaarallinen Poteralle.

Tuskin olimme saapuneet tänne, kun Cosma ja Elias eräänä iltana salaperäisesti jättivät meidät, menivät yli Tonavan ja viipyivät poissa viisi päivää. Kun he palasivat takaisin, huusi Cosma ensi sanoikseen:

»Olen kolmannen kerran ampunut miehen ohi täydessä kuutamossa. Älkää laskeko minua enää täst'edes elävien joukkoon».

Ja heitettyään kaikki aseensa maahan hän hyppäsi satulaan ja ajoi pois. Elias ja minä seurasimme häntä tuona ja seuraavinakin päivinä, jättäytymättä tuumaakaan jälkeen, peläten hänen päättävän päivänsä, mutta tulimme pian vakuutetuiksi siitä, että epäilyksemme oli aiheeton. Eikä hän ulottanutkaan retkiään kauas leirin ympäristöltä, vaan palasi takaisin, söi ja joi määräaikoina ja läksi jälleen. Hänen mielialansa ei ollut enemmän synkkä kuin iloinenkaan, mutta kysymyksiin hän vastasi vain olkapäitään kohauttaen. Joskus hän silitteli hyväillen Floritchican tukkaa, joka suuteli itkien hänen käsiään ja vakuutti hänelle rakkauttaan. Hän hymyili.

Ja aseetonna olisi Cosmaa luullut sikopaimeneksi.

* * * * *

Oi tuon vuodenajan sanoinkuvaamatonta kauneutta! Kesä kallistui lopulleen, ja silloinpa auringon nousut ja laskut pakoittivat soiden pienintenkin eläjien huutamaan ilmoille ilonsa. Haudonnan aika on ohi… Uusi polvi ankkoja, metsälintuja ja hengissä säilyneitä hyyppiä risteilee loppumattomana pilvenä halki kuultavan ilman. Asuntojen lähistöllä hiiviskelevät susi ja kettu, jotka tuntee luihuista eleistään ja turkeistaan. Kimalaiset, kovakuoriaiset ja muut hyönteiset lentelevät kuin huumautuneina, kapsahdellen puita vasten. Kasvullisuus pysähtyy, levähtää ja nauttii. Elämä riemuitsee voitettuaan kuoleman.

Leirissämme oli kaikki päinvastoin.

Henkilökohtainen kostoretki, jonka Cosma ja Elias olivat tehneet Brailaan, ja jolloin Cosma oli ampunut harhalaukauksensa, oli saanut viranomaiset liikkeelle, ja me tiesimme, että mieslukuisa Potera oli kintereillämme. Olimme kaksinverroin valppaita. Nukuttiin vain toisella silmällä ja vaihdettiin lakkaamatta leiripaikkaa.

Tämä hermostutti kaikkia, paitsi Cosmaa, joka tuli ja meni edelleen, kuin olisi kaikki ollut mitä rauhallisinta.

Eräänä iltapäivänä hän nousi heti syötyään ja lähti tavanmukaiselle retkelleen.

Elias, joka makasi maassa kyynärpäähänsä nojaten, tekaisi laulun, ja hänen äänensä tuli syvältä kuin haudasta:

»Bade Cosma, uhkarohkea,
sua väijyy… Potera!»

Cosma kääntyi katsomaan ja sepitti vastauksen, ja hänen äänensä tuli vieläkin syvempää:

»Anna väijyä Poteran,
jos tulee, pois ma sen karkoitan!…»

Ja hän nousi ratsulleen.

Seurasimme häntä ratsain kolmenkymmenen askeleen päässä.

Oltiin Isaccean lähistöllä. Tie oli autio, pensaikon reunustama.

Ja yhtäkkiä pisti pensaikosta esiin kaksi pyssynpiippua, suuntautuen
Cosmaa kohti, joka nosti käsivartensa ylös ja huusi:

»Minulla ei ole asetta!»

»Sen parempi!» kuului vastaus.

Ja kaksi laukausta pamahti. Ehdimme tuskin vastata tulella pensaikkoon, kun näimme Cosman kumartuvan hevosen puoleen, kietovan käsivartensa sen kaulan ympäri ja lentävän nuolena pois. Seurasimme perästä, luullen hänen pelastuneen.

Niin ei kuitenkaan ollut, sillä kesken pakoa hänen ruumiinsa vierähti tielle, rinta lävistettynä, ja hevonen kiiti eteenpäin.